Maan korvessa kulkevi lapsosten ja vähän aikuistenkin tie

Olipas mukava viikonloppu, kun eilen saatiin yövieraita. Kaikki mun ystävät asuvat kaukana, koska muutin tänne korpeen opiskelemaan, joten meillä käy harvoin vieraita. Nämäkin ystävät matkustivat neljä tuntia päästäkseen meille kylään respect! Kyseessä olivat siis kummityttöni Ainon vanhemmat, ja myös tietenkin Aino ja pikkusiskonsa Iida olivat mukana. Hellyyttävää huomata, kuinka paljon Aino (2 vuotta) pitää musta ja haluaa olla mun seurassa. Pieni Iidakaan (9 kk) ei ole moksiskaan vaikka otan sen syliin. En yleensä ole mikään hirveä lapsi-fani, mutta nyt kun ystävät on alkaneet saada lapsia, on omakin näkemys hieman muuttunut. Aloin "inhota" lapsia varmaan niihin aikoihin kun tein kampaajan töitä. Yritä nyt siinä sitten leikata mukelon tukkaa, kun se rääkyy ja huutaa ja raivoaa ja heiluu. Äidin ja isin pikku kullannuput saattoivat olla enkeleitä kun vanhemmat on paikalla, mutta auta armias kun vanhemmat katsoo muualle niin sädekehä katoaa sen siliän tien! Yksikin lapsi teki kerran niin, että aina kun isä katseli muualle tai meni penkille istumaan, se muksu näytteli mulle kieltä ja väänteli naamaa, heilui ja pyöritteli silmiään. Yritti siis ihan tieten tahtoen tehdä mun työstäni mahdollisimman hankalaa. Ja kyseessä oli siis ehkä joku 5-vuotias lapsi! Sitten kun isä kääntyi katsomaan miten homma sujuu, niin yhtäkkiä sädekehä taas ilmestyi paikalleen niin kuin taikaiskusta. Tällaisten kokemusten myötä aloin ajatella, että suurin osa lapsista on  vaan rääkyviä, juonittelevia kakaroita. No en nyt ihan tosissani, mutta huomasin kuitenkin että lapset ei oo mun juttu.



Kyllä mä aikuisten hiuksia laitoin paljon mieluummin kuin lasten.
Kuvassa on ystävälle tehty kampaus vuodelta 2009.

Tätä kuvaa kun katsoo, niin ei olis ollut mulla kyllä mitään valittamista
vaikka olisin leikannut lasten hiuksia päivät pitkät.
Nää olosuhteet ei kyllä houkuttele parturoitavaksi.
Tällainen parturiliike kuitenkin löytyi Thaimaasta, Khao Lakin pikkukylästä.

Muutenkin oon jo vuosia yrittänyt vältellä lasten seuraa, koska mussa on joku ihme muksu-magneetti. Siis, jostain ihan käsittämättömästä syystä kaikki lapset aina tykkää musta ihan tolkuttoman paljon. Muistan joskus teininä kun olin lapsenvahtina. Hävisin niille ihan 6-0. Ne roikkui mussa ja raahas joka paikkaan kun kaikkea olis pitänyt tehdä. Ja minähän menin ja tein. Myöhemminkin, vaikka en ollutkaan mikään lapsi-fani, on aina lapset jostain syystä "ahdistelleet" nimenomaan mua, vaikka siinä olis muitakin ihmisiä paikalla. Ei mulla oo kuitenkaan sydäntä olla ilkeä ja sanoa että lopeta nyt se riepottaminen. Ehkä just siks ne pyytää mua kun tietää etten osaa kieltäytyä :D Mutta siis, vaikka en oo koskaan lapsista erityisesti pitänyt siis niin kuin jotkut että lässyttää aina tuituitui kun näkee vauvan kuvan niin kuitenkin ymmärrän sen, että lapset on lapsia ja että vastuu siitä lapsen käytöksestä on kuitenkin vanhemmilla, eli kasvatuksessa.

Nykyään siis olen alkanut vähän pehmentyä lasten suhteen, oon tainnut saada jopa ihan pienen pikkiriikkisen vauvakuumeenkin. Minkäs teet, kun ystävät ympärillä saa lapsia ja ite saa seurata niiden kasvua ihan vauvasta saakka. Eli onhan se ihan eri asia, kun kyseessä on tuttu lapsi. Tosin, mun ystävien lapset ei oo vielä siinä iässä, minkä olen kokenut olevan se "pahin" ikä. Alle pari-kolmevuotiaat on ihan jees. Ja kyllähän noi Aino ja Iidakin on tosi suloisia, ja mulle todella rakkaita. <3

Uskokaa tai älkää, minäkin oon ollut joskus lapsi.
Tai no, olen mä vieläkin, ainakin hyvin lapsenmielinen...
Kunpa sitä osaisi vieläkin olla yhtä huoleton ja elää hetkessä, niin kuin lapset.

Tämän miettiminen johdatti mut miettimään omaa elämääni taas. Sitä kuinka elämä voi yllättää. Parikymppisenä ajattelin, että mulla olisi tässä iässä jo vähintään yksi lapsi, ehkä jopa pari. Silloin elämä näytti varsin valoisalta ja unelmien suuntaan oltiin kovaa vauhtia menossa. Mutta niin sitä vaan asiat muuttuu. Pitkälle pääsin unelmassani, kauan sitä kesti rakentaa mutta vain hetkessä se mureni. Tämä asia on sen verran henkilökohtainen, etten ihan hirveästi viitsi siitä täällä blogissani jauhaa, mutta tiedättepä että näin on kuitenkin käynyt. Eipä se nyt haittaa, kun mulla on uusi elämä ja uusi unelma, mutta tätä nykyistä parisuhdetta on takana vasta muutama kuukausi, joten ei tässä ihan vielä viitsi vauvoja alkaa hankkimaan. Ehkä kuitenkin jonain päivänä. Hope so! Biologinen kello alkaa jo tikittää...

Henkilökohtaisista asioista puheen ollen. Mua on yksi asia tässä lähipäivinä vaivannut, mutta sekin on sellainen asia josta en viitsi täällä tarkemmin kirjoittaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö omasta puolestani voisi siitä kertoa ja lukijoille avautua, mutta sellaiset asiat missä on muita osapuolia on aina hankalia, koska tää blogi ei ole mitenkään kovin anonyymi enkä halua loukata ketään. Otin tämän asian kuitenkin puheeksi, koska kirjoitin siihen liittyvistä ajatuksista ja tunteistani runon jonka haluaisin teille joka tapauksessa julkaista. Siinä onkin teille sitten pähkinä purtavaksi, että mistäköhän mahtaa olla kyse. Ja niihin sanoihin lopetan tän päiväisen postauksen, öitä!

Kuka olet,
mistä tulet?

Se joka olit,

mihin katosit?

Olit puolustaja

olit ystävä

oikeudenmukainen

ja järkevä

Olit rakastava

olit rakastaja

vastuuntuntoinen

ja välittävä

Olit kunnioitettu

olit arvostettu

nöyrän oloinen

ja siksi kadehdittu

Jotain tapahtui

sinä muutuit

Mitä tapahtui

mikä muuttui?

Muutuit itsekkääksi

sisäänpäin kääntyneeksi

välinpitämättömäksi

ja ilkeäksi

Teit elämäsi virheen

menetit ystäväsi

et vain näe sitä

kaikelta ylpeydeltäsi.

© Hansu