Keväisiä unelmia

Anteeksi, mä vahingossa huijasin teitä, lähden bongailemaan junia vasta keskiviikkona! Kyllä huomaa, että pääkin menee sekaisin kun vaan kotona nököttää. Siksi päätinkin tänään, että flunssailu saa nyt luvan riittää. Lähdin käymään koululla ja kirjastossa, jotka molemmat on ihan kävelymatkan päässä. Matka oli aika epämiellyttävä, kun tiet oli joko ihan peilikirkkaassa jäässä tai sitten täynnä vesilätäköitä ja sohjoa. Mietiskelin sitä, kuinka outo tää talvi on ollut. Tai, kun ei sitä ole oikeastaan ollutkaan, paitsi ihan hetken aikaa, mut silloinkaan ei paljoa tullut lunta. Kävelin sellaisen ison mutta melko loivan mäen ohi. Talvisin tähän mäkeen tehdään aina lapsille pulkkamäki kasaamalla mäen päälle monta metriä lunta, joka tasoitetaan jollain koneella jotta mäestä saadaan sopivan jyrkkä. Mut eipä ole tänä talvena ollut pulkkamäkeä, ei. Musta tuntuu, että ne lumet mitä siihen tuodaan, on jotain teiltä ym. aurattua lunta joka kasataan kuorma-autoihin ja ne lastataan sinne mäkeen. Siis mitä, voiko oikeasti olla, että Pieksämäellä ei koko talvena ole ollut sen vertaa lunta, että mäkeä oltaisiin voitu tehdä? Mut niin se taitaa olla, koska silloinkin kun on enimmillään ollut lunta, on heinätkin vielä puskeneet sieltä lumen alta. Aika ankeeta.

Viime vuonna talvi jatkui pitkälle ja lunta riitti näinkin paljon vielä maaliskuun puolivälissä.

Toisaalta, on tässä lumettomuudessa jotakin hyvääkin ollut. Vaikka en olekaan päässyt tänä talvena mäkeä laskemaan (se on kivaa, eikä siihen ole ikärajaa toisin kuin jotkut luulevat) niin ainakin lumet sulaa nopeammin myös pois. Ellei sitten tule vielä joku hirveä lumimyräkkä. Mutta, kevät taitaa ihan oikeasti tehdä jo tuloaan. Tänäänkin linnut sirkutteli iloisesti ja tein myös hämmästyttävän havainnon matkalla koululle: pajunkissoja!

Olen aina rakastanut pajunkissoja.
Pienenä kuvittelin niiden olevan oikeita, minikokoisia kissoja.
Keräsin niitä itselleni lemmikiksi ja silittelin.
Otin yhden tänäänkin ja silittelin sitä.
Ne on ihan uskomattoman pehmeitä, ihan kuin oikea pikkukisun turkki!

Mä olen ehdottomasti kevät- ja kesäihminen. Syksy ja talvikin on kaunista aikaa ja osaan nauttia niistä omalla tavallaan (illat kynttilänvalossa, tähtitaivas, syksyn ruska, talvella lumi ja sen tuomat mahdollisuudet, kirpeät pakkasaamut jne...) mutta niissä on se huono puoli, että ne syö musta kaiken energian. Ei jaksa tehdä mitään, innostua mistään. Pimeys vie multa voimat. Kevään ensi merkkien myötä tuntuu kuin heräisin uudestaan henkiin. Synnyn uudelleen joka vuosi samassa tahdissa luonnon kanssa ja ilmeisesti myös syksyisin kuihdun pois samaan tahtiin kuin luontokin. Tarvitsen valoa ja lämpöä, ne antaa mulle suunnattomasti energiaa ja iloa elämään. Joka vuosi kevään koittaessa iloitsen kaikesta siihen liittyvästä niin kuin pikkulapsi. Lintujen laulu, kevään tuoksu, ensimmäinen leskenlehti, vihertyvä nurmikko, puiden pienet hiirenkorvat, lämpenevät päivät, pitenevät illat... Jaksan kiinnittää huomiota pienen pieniin asioihin ja iloita niistä. Nyt huomaan kevään olevan tulossa ja olen aivan innoissani. En malta odottaa!

Vaikka kauniit talvipäivät jo itsessäänkin lämmittää mieltä,
tämä näky saa mut iloiseksi toisestakin syystä: aurinko lämmittää ja lumi alkaa hiljalleen sulaa pois.
Kunpa se sulaisikin noin, eikä näin kuten nyt että taivas on pilvinen mutta maa on täynnä loskaa koska on niin lämmin...
Toisaalta, ei haittaa koska kevät tulee tavalla tai toisella! <3

Huomaan saavani pelkästään kevään ajattelusta jo hirmuisesti energiaa ja motivaatiota moneen asiaan. Yksi niistä on liikunta. Mulla on ikuisuusprojektina parempien elämäntapojen tavoittelu ja oman kropan muokkaaminen. Haluaisin toki aina elää niin, mutta valitettavasti huomaan, että joudun vähintään kerran vuodessa tekemään sen surullisen kuuluisan "elämäntaparemontin". (En ehkä niin suuressa määrin kuin jotkut, mutta kuitenkin.) Tämä johtuu siis useimmiten talvesta, jonka tullessa kaikki lopulta jää vaikka kuinka pistän hanttiin. Tai ei kaikki, mutta ainakin säännöllinen liikunta. Vuosi sitten sain ensimmäistä kertaa ihan kunnolla sellaisen fitnesskärpäsen pureman, joka sai mut laihduttamaan pois avioeron (kyllä, sellainenkin on takana) aiheuttamat ylimääräiset kilot ja vähän extraakin, sekä innostumaan lihaksikkaammasta vartalosta. Söin terveellisesti ja liikuin paljon, ja se oli oikeasti ihanaa! Tuota ennen en koskaan aiemmin ole noin vahvasti tuollaista "fitnesstelyä" kokeillut, vaan aikaisemmin olen liikkunut säännöllisen epäsäännöllisesti ja ilman sen kummempia tavoitteita. Olen harrastanut monenlaista liikuntaa ja urheilua, mutta vahvimmin sydämeen on jäänyt kilpacheerleading. Cheer forever, love forever <3 Sen lopetettuani mun liikkuminen on ollut lähinnä kotijumppaa tai Elixian monipuolisia ryhmäliikuntatunteja, kunnes aloitettuani nykyisen koulutukseni innostuin juoksemisesta. Olenkin sen jälkeen osallistunut moniin juoksutapahtumiin ja juossut kolme puolimaratoniakin. Viime keväänä ensimmäistä kertaa innostuin lihaskunnosta ja kuntosalista. Mua on aina ärsyttänyt se, että olen tällainen muodoton löllykkä. Erityisesti mun kädet on ihan tikut, koska niissä ei ole lihasta. Jalat mulla on aika hyvän muotoiset varmaan johtuen tuosta cheer- ja juoksutaustasta jotka molemmat on aika alakroppapainotteisia lajeja. Myös vatsan seutu on aina tuottanut mulle hirmuisesti päänvaivaa, koska notkoselkäni oikein korostaa pömppistä ja jos vähänkin saan painoa lisää, näytän valehtelematta siltä että olisin raskaana.

Cheerleading-aikoina olin aika timmissä kunnossa, mutta kuten kuvasta näkee, kädet tosiaan ovat aika tikut.
Tuossa harrastuksessa eniten töitä tehdään keski- ja alavartalolla ja parhaiten tulokset näkyivätkin mulla reisissä.

Yleensä tuo liikunta menee kausittain, eli jossain vaiheessa innostun liikkumaan ja sitä kestää monta kuukautta, kunnes se pikkuhiljaa hiipuu ja lopulta loppuu. Cheerleadingin kanssa oli tietty eri juttu, kun se oli joukkuelaji ja treeneihin oli mentävä, piste. En pidä tuosta kausittaisuudesta vaan toivoisin, että tämä elämäntapa olis jatkuvaa. Että se todellakin olis elämäntapa, eikä kuuri. Mutta aika hyvin oon saanut tän toimimaan, kun säännöllisesti (kerran, pari vuodessa) muistutan itselleni, että nyt pitäis taas parantaa tapoja. Silloin mitään pahaa vahinkoa ei ehdi syntyä ja on helpompaa palata ruotuun.Käytännössä se tarkoittaa siis ruokavalion parantamista (vähemmän herkkuja, enemmän vettä, kasviksia, proteiinia ja kuituja sekä säännöllisemmät ruokailut) ja liikunnan lisäämistä. Viime keväänä ja kesänä, kun mulla oli hyvä ruokavalio ja liikuin 3-4 kertaa viikossa, olo oli oikeasti todella hyvä! Selkäkivut hellitti ja oli sellainen vahva olo, puhumattakaan siitä miltä tuntui katsoa peiliin, kun vastaan ei tuijottanut sellainen selluliittilyllerö. En koskaan ole ylipainoinen ollut tämä ehkä johtuu siitä, että sukulaisistani moni on ylipainoisia ja mulle on lapsesta asti aina muistuteltu, etten saa päästää itseäni "siihen kuntoon" ja on heti tehtävä asialle jotakin jos paino vähänkin nousee, päinvastoin, teini-ikään saakka olen aina ollut lievästi alipainoinen siis luonnostaan, en koskaan laihduttanut vaan söin ku porsas. Nöf. Painavimmillani olin vuosi sitten, kun avioeron vuoksi en enää välittänyt itsestäni ja käytännössä en muuta tehnyt kuin makasin kotona ja söin suruuni. Sen huomasi, koska lihoin lyhyessä ajassa monta kiloa ja kaikki tietysti tuli läskinä. Olo oli inhottava ja peiliin ei huvittanut katsoa, mutta silti en pystynyt tekemään asialle mitään. Kunnes lopulta tuli raja vastaan, kun vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle. Olin kuin makkara nakinkuoressa.

Muistan tän illan. Oltiin tyttöjen kanssa lähdetty juhlimaan ja mut kruunattiin illan kuningattareksi.
Olo ei kuitenkaan ollut sen mukainen. Mulla oli inhottava olo,
koska tuo paita oli ollut ainoa yökerhoon sopiva paita joka päälleni mahtui,
ja sekin tuntui kiristävän. Oloni oli todella epämiellyttävä ja mietin vain koko ajan makkaroitani.
Kuukausi tuon jälkeen päätin viimein tehdä asialle jotakin.

Noin litteään kuntoon sain vatsani kesäksi.
Sain myös käsiin ja jalkoihin vähän lihasta, mutta tässä kuvassa se ei hirveästi näy.
Oli ihanaa, kun sai käsiin, olkapäihin ja yläselkään vähän muotoja.
Tahtoo ne takaisin! Motivaatio, missä olet?

Niinpä laitoin elämäntavat remonttiin ja sille tielle jäin ainakin siinä mielessä, että nuo ruokailutottumukset on aikalailla pysyneet parempina jopa silloin, kun ei ole se paras eli kun ahmin herkkuja ajanjakso menossa. Ja halu jatkaa tuolla linjalla on suuri, en haluaisi enää ikinä palata siihen kotona kuukausitolkulla makaavaan, mässäilevään elämään. Toivottavasti sellaisia suruja ei tule enää vastaan, jotka mut siihen ajaisi. Nyt vaan odottelen sitä urheilumotivaatiota, tiedän kyllä että se on tuloillaan, kohta varmasti jo ovella kolkuttaa. Jonain kauniina keväisenä päivänä mä päätän, että NYT. Tai ken tietää, se voi tapahtua jo huomenna. Mitä pikemmin sen parempi. Sanoista teoiksi. Kohti unelmia.