Paistaa se aurinko risukasaankin

No niin, elämä alkaa taas voittaa ja flunssan kourista ollaan selvitty. Monta päivää on ollut veto poissa, mutta maanantaina aion käydä kirjastossa ja hoitaa vähän koulutehtäviä pois alta vaikka mikä olis. Onneksi alkaa olla jo vähän parempi olo, sekä fyysisesti että myös henkisesti. Tein blogillekin yömyöhällä vielä uuden ulkoasun, se vanha oli hankala ja epäkäytännöllinen, vaikka pidinkin siitä. Toivottavasti pidätte uudesta, yritin tehdä siitä "mun näköisen" :)

Olen pyöritellyt tässä viikon verran yhtä juttua jonka olen jo pitkään oikeastaan yrittänyt unohtaa. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain pahaa tapahtuu ja kestää aikansa toipua siitä? Ajan kanssa olo alkaa helpottaa ja ajattelee pahimman olevan ohi, kunnes sitten joku pieni asia saattaakin taas laukaista koko toipumisen uudelleen ja ollaan takaisin lähtöruudussa, tai ainakin otettu pitkän matkaa takapakkia. Tällainen tilanne mulla on nyt ollut... asia jonka kanssa luulin olevani jo suhteellisen sujut ja josta luulin päässeeni jo pahimman yli, palasikin mieleen eikä ole hellittänyt otettaan. Vaikka kyseessä on jo vanha juttu, on siihen liittyvä uusi käänne saanut mun päänupin ihan sekaisin ja olen miettinyt menneitä. Yritin työntää ne ajatukset sivuun, koska tuntui ihan naurettavalta jauhaa yli vuoden takaisia juttuja. Kuitenkin, mitä enemmän yritin olla asiaa ajattelematta, sitä enemmän se alkoi mua ahdistaa. Lopulta mun oli myönnettävä tappioni ja käsiteltävä koko homma uudelleen.

Keskustelin tässä yks päivä ystäväni kanssa Facebookissa ja hoksasin itsestäni yhden asian, jota en ole aikaisemmin osannut pukea sanoiksi. Olen siis huomannut usein, että kun mietin jotakin surullista tai ikävää asiaa paljon, myös puhun siitä paljon. Sen seurauksena ihmiset alkaa yleensä osoittaa huolestumisen merkkejä ja pitää kannustuspuheita. "Kyllä se siitä, muistat vaan mitä kaikkea hyvää sulla on tässä elämässä, älä anna tuon asian masentaa..." jne. jne.
Näin siis kävi tälläkin viikolla ja taas mun reaktio oli yhtä hämmästynyt kuin yleensä: mitä te nyt lohduttelette siinä, mullahan on kaikki hyvin. Ihmettelen aina sitä, miks ihmiset alkaa yrittää piristämään ja muistuttelemaan mun elämän hyvistä asioista. Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa, olen vaan ihmetellyt sen tarpeellisuutta. Mullahan on kaikki useimmiten ihan hyvin.

Sitten sen tosiaan ymmärsin. Ulkopuolisen silmiin se todellakin näyttää varmasti siltä, että olen totaalisen rikki, koska jauhan vaan siitä ikävästä asiasta koko ajan Mulla on kuitenkin yleisesti ottaen parempi fiilis yleensä kuin miltä ehkä päälle päin näyttää. Selitin sen tähän tapaan ystävälleni ja samalla tajusin sen itsekin:
Kun joku asia vaivaa mun mieltä ja masentaa, otan sen käsittelyyn. Isosti. Pohdin, jauhan, pureskelen ja märehdin sitä aikani, kunnes lopulta asia on käsitelty ja voin heittää sen pois. Olen kuitenkin oppinut aika hyvin "ulkoistamaan" tuon käsiteltävän asian itsestäni. Eli mulla saattaa mennä monta päivää siihen, että mietin ja analysoin sitä asiaa jatkuvalla syötöllä. Kuitenkin silti ymmärrän, että se yksi asia ei ole kytköksissä mun muuhun elämään, eikä niitä tarvitse sotkea keskenään. Saatan sen kyseisen asian vuoksi olla alla päin ja masentuneen oloinen, mutta se on vain yksi osa musta, joka sillä hetkellä näkyy päälle päin, eikä siis masenna mua kokonaisvaltaisesti. Se on vaan mun tapa. Kun otan jonkin asian käsittelyyn, saatan upota syvälle sen syövereihin, vajota itsesääliin, kirjoittaa paljon runoja ja itkeä tarvittavat kyyneleet. Sitten se on ohi ja jatkan elämää.

Vaikka olen optimisti, olen toisaalta myös aika melankolinen.
Saatan kuitenkin vaikuttaa läheisten silmissä usein masentuneemmalta kuin mitä olen.
Ulkopuoliset taas näkevät mut aina iloisena - murheet eivät näy päälle päin.
Ota musta nyt sit selvää. :D

Toki on mulla ollut elämässäni sen verran isojakin vastoinkäymisiä, että niitä on ollut aika mahdotonta "ulkoistaa", koska on tuntunut että ne vaikuttaa elämän ihan jokaisella osa-alueella. Silloin saatan oikeastikin olla todella maassa. Ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja surra ja käsitellä (tai olla käsittelemättä) asioita. Kuten jo kävi ilmi, mä pohdin ja analysoin rankalla kädellä. Tykkään myös rypeä itsesäälissä ja vajota pohjalle. En siis tietenkään oikeasti tykkää siitä, mutta tarkoitan sitä, että tiedän sen helpottavan oloa. Usein pahimpina hetkinä itkemisen ja runojen/biisien kirjoittamisen lisäksi saatan kuunnella tarkoituksella melankolista musiikkia ja ikään kuin tarkoituksella märehtiä niitä asioita ja kieriskellä siinä surussani. Mä tarvitsen sitä. Ilman tuota "rituaalia" en saa asiaa käsiteltyä enkä pääse siitä yli. Tämä on asia jonka toivon läheisteni ymmärtävän minusta. Tarvitsen välillä sitä, että saan rypeä itsesäälissä ja olla masentunut. Se menee ohi. Jos ei, niin sitten saa kyllä huolestua.

Tuosta tämän hetkisestä asiasta vielä... vaikka se on jo vanha juttu, on se edelleen sen verran tuore ja kipeä asia, etten vielä ole valmis sitä tänne kirjoittamaan. Mutta tämä ja monta muuta asiaa on sellaisia, joista tulen todennäköisesti tulevaisuudessa kirjoittelemaan. Malttia siis. Välillä tuntuu, että mun elämä on ollut kyllä sellaista saippuasarjaa, että Kaunaritkin jää kakkoseksi :D Ja kuten kunnon saippuasarjaan sopii, myös näissä tarinoissa on paljon ihmisiä mukana. Sitten joskus siis kun näistä alan teille tarinoimaan, muutan tietenkin kilttinä tyttönä kaikkien nimet, ettei kenenkään yksityisyyttä loukata. Paitsi mun omaa, heh heh...

Toivon todella, että nyt alkavalla viikolla saisin energiani takaisin ja jaksaisin vaikka vähän urheillakin. Tiistaina lähdenkin sitten junia bongailemaan, lupaan ottaa kuvia niin pääsette osallistumaan meidän bongausreissuun. <3