Uupumus on oire, ei diagnoosi

Blogini on ollut tauolla jo yli puoli vuotta ja nyt tuntuu, että haluan ja olen valmis viimein kirjoittamaan kuulumisia. Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamista, koska jossain vaiheessa blogin pitäminen alkoi tuntua itselle liian "velvollisuudelta" ja halusin karsia kaikki sellaiset kuormittavat tekijät pois, koska mulla oli muutenkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Voi kuinka toivoisin, että mulla olisi ollut voimia kirjoittaa, sillä tällä välillä on tapahtunut kaikkia ihania asioita, jotka olisin ehdottomasti halunnut ikuistaa blogiini. Tärkeimpänä niistä mainittakoon meidän häät, joita juhlittiin elokuussa. Hääpäivä oli juuri niin upea ja ikimuistoinen mitä olin toivonutkin. Se oli mun elämäni onnellisin päivä.

Vastakahlitut <3

Onnellinen pari.

Meille on tullut myös uusi perheenjäsen, Miuku-kissa. Miuku on 9 kuukauden ikäinen maine coon ja se tuli meille syyskuun lopulla, puolivuotiaana. Täplän poisnukkumisen jälkeen epäröin pitkään uuden kissan ottamista, enkä suotta, sillä vielä edelleenkin pelkästään Täplän ajatteleminen (tai nyt tämän kirjoittaminen) tuo vedet silmiin. Niin kova ikävä on pikkuista edelleen, että sydämeen sattuu vieläkin. Aluksi tuntui, että uuden kissan ottaminen pilaisi muistot Täplästä tai jotenkin veisi Täplän paikan mun sydämestä. Miuku kuitenkin tuli meille ikäänkuin sattuman (vai johdatuksen?) kautta ja siinä tilanteessa juuri tämän kyseisen kisun ottaminen ei tuntunutkaan pahalta ajatukselta. Eikä se Täplä ole minnekään mun muistoista tai sydämestä kadonnut, yhä edelleen sitä ikävöin ja usein vieläkin itken kun katson Tintun kuvia. Miuku on jopa ollut suureksi lohduksi monesti, kun olen itkenyt Täplää. Hitsit, että niistä olis varmaan tullut hyvä parivaljakko Miukun kanssa. Huoh... No, mutta Miukusta lisää joskus toiste.

Uusi mussukka. Pus!

Syy siihen, miksi olen pitänyt blogia tauolla on se, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Mulla ei ole ollut voimavaroja siihen. Eikä toisaalta myöskään voimia tai intoa kertoa ihmisille mun elämästä, joka omasta mielestäni tuntuu olevan yhtä kaaosta. Vaikka mun elämässä on ollut niinkin ihania asioita kuin häät ja uusi kissa, ei se poista sitä tosiasiaa, että olen kamppaillut siinä sivussa myös masennuksen kanssa. Kyllä, edelleen. Kirjoitin tästä aiheesta viimeksi keväällä, juuri ennen kuin blogini jäi tauolle. Kesällä tosin ajattelin olevani jo paremmassa kunnossa, ja silloin en kirjoittanut hääkiireiden vuoksi. Tai niin sen ainakin itselleni selitin. Uskottelin itselleni pitkään, että masennus ja uupumus ovat jo takana päin ja että selvisin niistä yllättävänkin helposti. Ja varmaan niin hetken aikaa olikin, koska kesällä en tarvinnut iltaisin lääkettä nukahtaakseni ja mieli tuntui rauhalliselta. Syksyllä uupumisen oireet kuitenkin salakavalasti taas hiipivät elämääni. Huomasin sen jossain vaiheessa, mutta en suostunut antamaan sille periksi. Halusin taistella vastaan, jolloin jouduin noidankehään: mitä enemmän yritin, sitä enemmän uuvuin. Luovuin monesta asiasta suosiolla, jotta jaksaisin keskittyä kaikista tärkeimpiin asioihin kuten töihin ja perus arkeen. Sirkuskoulullakaan en ole käynyt koko syksyn aikana treenaamassa kuin kolme kertaa. Kolme! Keväällä kävin siellä kolmesti viikossa.

Lopulta, lokakuun lopulla, uupumukseni alkoi vaikuttaa asioihin jo ihan liikaa ja oli pakko nöyrtyä lääkärin vastaanotolle. Lääkäri passitti mut suoraan kuukauden sairaslomalle masennuksen vuoksi. Tavallaan tiesin ja ymmärsin, että olen saikun tarpeessa, mutta silti en suostunut käsittämään sitä, että olisin taas (= edelleen) masentunut. Yritin lääkärille sanoa, etten ole masentunut vaan uupunut, mutta lääkäri napakasti totesi, että uupumus on oire, ei diagnoosi. Diagnoosi on masennus ja uupumus sen seuraus. En silti tuntenut oloani masentuneeksi. Ahdistuneeksi kylläkin, mutta en masentuneeksi. Kahden viikon sairasloman jälkeen uusi lääkärikäynti sai sairasloman jatkumaan vuoden loppuun. En tiedä mitä sen parin viikon aikana oli tapahtunut, mutta olin entistä huonommassa kunnossa. Olin todella ahdistunut. Siihen saattoi ehkä vaikuttaa se, että edellisellä lääkärikäynnillä oltiin vaihdettu mun lääkitys. Mutta ehkä se ahdistumisen kasvaminen oli hyvä asia, koska vasta silloin ymmärsin oman tilanteeni paremmin: ilmeisesti masennus voi olla muutakin kuin vaan alakuloinen olo.

En ole sairaslomaa tai masennustani hirveämmin mainostanut somessa tai muuallakaan, mutten ole halunnut sitä peitelläkään. Edelleen mua ärsyttää kuinka tällaisia asioita pidetään jotenkin tabuna ja usein niistä ei uskalleta puhua. Vaikka mulla ei vielä ole voimavaroja moneenkaan asiaan, niin sen verran mussa vielä tahdonvoimaa pihisee, että en suostu elämään "varjossa" tän asian kanssa. Pitäkööt ihmiset mua sitten hulluna tai ei, mutta mulla on masennus eikä se siitä muuksi muutu vaikka asiaa peittelisin. Kyllä mä myönnän, että mietityttää mitä musta ajatellaan ja pelkään, että muhun suhtaudutaan sen jälkeen jotenkin eri tavalla, kun ihmiset saa tietää, että olen masentunut. Toisaalta juuri siksi haluan toimia esimerkkinä tässä asiassa ja osoittaa, ettei tässä ole mitään hävettävää. Positiivinen ajattelu ja se, että pyrin suhtautumaan masennukseen sairautena muiden joukossa auttaa myös mua itseäni jaksamaan, vaikka välillä meinaa olla usko koetuksella: toisinaan tuntuu, että olen pelkkä taakka yhteiskunnalle ja työpaikalle kun en ole työkykyinen. Tein silti viime viikolla jotain, joka oli vähän pelottavaa mutta silti mielestäni tarpeellista: kävin työpaikalla kokouksen alussa kertomassa työtovereille sairaslomani syyn. Mielestäni työkaverini ovat ansainneet sen, että tietävät miksi olen niin kauan poissa. Vaikka tällä hetkellä ajatus töihin paluusta vielä ahdistaa, toivon että olisin taas pian siihen valmis. Huomenna selviää, jatkuuko sairasloma vai olenko lääkärin mielestä jo tarpeeksi työkykyinen. Itse en uskalla enää omaan arvostelukykyyni luottaa, se on pettänyt ennenkin. Onneksi mulla on hyvä työpaikka ja mukavat työtoverit, joten sitten kun töihin paluun aika koittaa, menen sinne hyvillä mielin. <3