Mitä on oikea ystävyys?

Gerbiiliystävykset Rafael ja Rami.
Niille ystävyys oli mm. sitä, että turvataan kaverin selusta. :)

Katselen vanhoja valokuvia. Mietin menetettyä ystävyyttä. Muistelen, hymyilen, naurahdan. Paljon hyviä muistoja. Käyn läpi koko ystävyytemme alusta loppuun saakka. Kysyn uudelleen ja uudelleen itseltäni erilaisia kysymyksiä, jotka alkavat sanalla: miksi?

Muistojen virrasta poimin paljon hyvää, mutta niiden seasta nousee myös tumma pilvi joka varjostaa niitä hyviä hetkiä. Uskallanko kertoa, että olen tästä asiasta eri mieltä? Voinko sanoa suoraan, että olen tänään liian väsynyt tapaamaan, vai täytyykö keksiä tekosyy, ettei toinen suutu? Miten reagoin, kun hän on taaskin pahalla päällä? Pitäisikö vain hymyillä, koittaa sivuuttaa loukkaukset joita minuun kohdistetaan ja välttää riita, vai laittaa hanttiin ja kysyä suoraan mikä nyt taas mättää? Vaikka tiesin kyllä mikä mättää. Useimmiten stressi milloin mistäkin asiasta, mieshuolia, kiirettä töissä, riitoja perheen kanssa, yksinäisyyden tunne. Yritin ymmärtää.

Nuorempana kutsuimme toisiamme parhaiksi ystäviksi. Olimme bestiksiä, niin kuin paita ja peppu. Mua kuitenkin usein vaivasi se, että tämän bestikseni näkemys ystävyydestä oli hyvin erilainen kuin itselläni. Vasta vanhemmiten osasin pukea tämän sanoiksi. Itse koen, että oikea ystävä on läsnä, vaikka ei olisi paikallakaan. Todellisen ystävän kanssa ei ole merkitystä sillä, onko viime tapaamisesta kulunut aikaa tunteja vai kuukausia, sillä seuraava tapaaminen on silti aivan yhtä aito, välittävä ja arvokas, ja toisen kanssa on aina yhtä hyvä olla. Todelliset ystävät arvostavat toisiaan ja heidän mielipiteitään, uskomuksiaan, elämäntapojaan. Tällainen ystävä on kuin sielunkumppani, sellainen jonka seurassa on aina hyvä olla omana itsenään. Sielunkumppanin kanssa voi luottaa siihen, että saa olla aito eikä tarvitse näytellä parempaa kuin on. Tosi ystävät hyväksyvät toisensa kokonaisuutena, vikoineen päivineen. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta erimielisyyksistä voidaan keskustella niin, että molempien mielipidettä kunnioitetaan ja yritetään ymmärtää toisen näkökulma. Tosiystävälle haluaa kertoa ensimmäisenä niin iloiset ja surullisetkin uutiset, haluaa puhua murheistaan ilman että toisen tarvitsee kysellä, koska tosiystävän kanssa voi luottaa siihen, että toinen todellakin haluaa tietää mitä elämäämme kuuluu. Todelliselle ystävälle kerrotaan kunnioittavasti, mikäli hänestä on huolissaan tai hänen toimintansa on ollut jollakin tapaa epäoikeudenmukaista, inhottavaa tai muulla tavalla sellaista että asia on syytä ottaa puheeksi. Kaikesta voi puhua, riitojakin voi tulla, mutta ne sovitaan eikä kunnioitus toista kohtaan kärsi vaan päin vastoin.

Ystävyys on aitoa välittämistä toisesta.
Ystävästä pidetään huolta. <3

Tässä nyt oli vain pieni osa siitä, miten itse määrittelen ystävyyden. Tuota kirjoittaessani ymmärsin, ketkä oikeasti ovat minulle niitä tärkeimpiä, rakkaimpia, todellisia ystäviä. Ja samalla ymmärsin myös sen, että tämä menetetty ystäväni ei ole ollut tuollainen ystävä enää vuosiin, jos koskaan. Ystävyytemme oli lopulta hirveän yksipuolista ja hän ajatteli varmasti samoin. Tämä johtui kenties juuri siitä, että ajattelemme ystävyydestä niin eri tavalla. Ehkä nuo mainitsemani asiat ovat myös  hänelle jollakin tavalla tärkeitä, mutta tärkeämpää vaikutti olevan se, kuinka usein otan yhteyttä ja kuinka usein tapaamme. Ystävyyden määritteleminen yhteydenottojen ja tapaamisten määrällä on mielestäni hyvin pinnallista ja myös haastavaa. Kuka pitää kirjaa? Kenen vuoro ottaa yhteyttä? Mikä on sopiva väli, ettei liian usein tai harvoin olla yhteyksissä? Entäs nyt, kun toi toinen tuttavuus pitää useammin yhteyttä kuin tämä vanha ystävä, onko hän nyt sitten parempi ystävä kuin tämä toinen joka asuu kauempana? Kyllä mulle ainakin on tärkeämpää ystävyyden sisältö kuin tuollaiset ulkoiset seikat. Ja on tärkeää antaa toiselle tilaa, ymmärtää että meillä jokaisella on oma elämämme ja ne ystävät ovat erittäin tärkeä osa sitä mutteivät kuitenkaan sen keskipiste.

Ilmeisesti kuitenkin minä ja toinen yhteinen ystävämme olimme todellakin tämän entisen ystäväni elämän keskipiste ja siksi hän vaati meiltä paljon. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut muuta (eikä hän kyllä pahemmin mitään muutoksen eteen tehnytkään)... Annoin monet kerrat anteeksi asioita koska ajattelin että minun kuuluu ymmärtää ja olla hyvä ystävä. Siedin kaikenlaista kohtelua, koska koin että se on velvollisuuteni ystävänä, bestiksenä, antaa toisen kiukutella ja ottaa kaikki vastaan. Ehkäpä myös huono itsetuntoni piti minut sen verran nöyränä, että en ymmärtänyt omaa arvoani, siis sitä ettei kaikkea tarvitse sietää. Kyllä monesti sanoin vastaan etten kuuntele tuollaista ja riitahan siitä aina syntyi. Joskus sitten kun en jaksanut riidellä, katsoin asiat läpi sormien. Antaa olla.

Ajan kuluessa toivoin, että asioihin tulisi muutosta. Olimmehan nyt aikuisia. Molemmilla oma elämä, eri kaupungeissa. Aikuistuessa on ymmärrettävää, ettei vanhoihin ystäviin pidetä enää samanlailla yhteyttä kuin nuorena, koska kaikki alkavat elää sitä omaa elämäänsä, löytävät puolison, hankkivat yhteisen asunnon ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että ystävyyssuhteet katkeavat - ne vain yksinkertaisesti muuttuvat. Mulla on paljon sellaisia ihania ystäviä joiden kanssa pidetään yhteyttä silloin tällöin, harvakseltaan tai vähän useammin. Sillä ei ole väliä kumpi ensin soittaa tai laittaa viestin, kohtaaminen on silti aina yhtä iloinen. Silloin jaamme asioita elämästämme ja kerromme mietteitämme tapahtuneista asioista, olemme tukena toiselle, kuuntelemme, olemme läsnä, iloitsemme toisen onnistumisista, suremme toisen vastoinkäymisiä. Nyt ymmärrän että juuri tuollaista ystävyyttä arvostan ja tällaisten ihmisten kanssa tahdon jakaa elämäni. Huoletonta, paljon antavaa, voimaannuttavaa ystävyyttä. Bestikseni kanssa hyvinä hetkinä kohtaamisemme olivat juuri tuollaisia (ja muistelen niitä aikoja lämmöllä). Mutta usein myös kuluttavia, voimaa vieviä, pahan mielen tuovia. Syyttelyä siitä, miksei minusta taaskaan ole pitkään aikaan (oli yhteydenotostani sitten pari viikkoa tai pari kuukautta) kuulunut mitään. Nyt kun olemme aikuisia, olin todellakin ajatellut ja toivonut, että asiat muuttuisivat. Niin ne muuttuivatkin, mutta eivät kuitenkaan parempaan suuntaan. Ystäväni epävarmuus, inho ja haukkumiset itseään kohtaan alkoivatkin heijastua inhoksi ja haukkumiseksi muita ihmisiä kohtaan. Epävarmuuden vuoksi muiden mielistely ja mielipiteiden myötäily muuttuikin vastakohdakseen, jolloin joka asiaan oli oltava jämäkkä mielipide josta ei joustettu milliäkään mutta joka piti tuoda esille ehdottomana, silloinkin kun sitä ei kukaan kysynyt. Tätä mielipidettä ei saanut kyseenalaistaa koska perusteluja sille löytyi vain harvoin. (Mulle tuli usein mieleen että ihan kuin olisi vaan sattumanvaraisesti valittu joku mielipide asiaa enempää miettimättä, ihan vaan siksi että olisi JOKU mielipide...)

Tästä asiasta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, koska se koskettaa mua nyt ja on mulle todella iso asia. Mutta ehkäpä ymmärrätte pointin. Kun aloitin tämän blogin, mun oli tosi vaikeaa päättää, kuinka paljon alan tänne henkilökohtaisia asioitani kirjoittamaan. Henkilökohtaisella tasolla tää blogi saattaisi olla paljon mielenkiintoisempi koska mun elämä on välillä kuin suoraan jostain saippuasarjasta, mutta silloin olisin tehnyt tästä anonyymin enkä olisi kertonut kenellekään tutuille tätä kirjoittavani. Tiedän kuitenkin, että moni ystäväni ja tuttavani ovat rohkaisseet mua blogin aloittamiseen ja siksi päätin alkaa kirjoittamaan omalla nimelläni. Edelleen mulla on vaikeuksia tasapainoillessa sen kanssa, kuinka paljon henkilökohtaista tänne jaan. Toisaalta kuitenkin mietin, että mulla ei ole mitään salattavaa, eikä näiden kirjoittaminen haittaa niin kauan kun en kerro ihmisten nimiä tai jaa heistä kuvia. Kyseessähän on nyt mun tunteet ja kokemukset elämästä, ja siitähän blogeissa juuri on kyse, asioiden tarkastelemisesta blogin kirjoittajan silmin. Jos nyt joku (yhteinen tuttumme) kuitenkin kokee tunnistavansa henkilön josta puhun, niin muistutan siis että tämä todellakin on vain mun näkemys asioista ja toisella osapuolella on tietysti oma näkemyksensä. En halua ketään haukkua, enkä mustamaalata, enkä halua että tämä vaikuttaa muiden ihmisten väleihin ja suhtautumiseen häntä kohtaan (vaikka olenkin yrittänyt hälle sanoa että teoilla on seuraukset ja kyllähän se miten häneen tekemistensä jälkeen suhtaudutaan, ON yksi seuraus...)

Kirjoitin tämän tekstin siksi, koska tää on yksi isoimmista päätöksistä mitä olen elämässäni tehnyt. Ei se ehkä kuulosta miltään maailmaa mullistavalta ratkaisulta, että ihmisten tiet eroavat. Välirikkoja sattuu. Mutta, kyseessä on kuitenkin se ihminen, jonka kanssa ollaan kuljettu yhteistä taivalta jo kohta 15 vuotta. Ja ainakin puolet ajasta olen miettinyt, kuinka kauan tällaista enää jaksan. Ajan kanssa tämän ihmisen arvostus (tai ainakin sen osoitus) mua kohtaan vain väheni ja loukkaukset lisääntyivät. Olen joutunut moneen kertaan menemään itseeni ja miettimään, olenko oikeasti sellainen ihminen kuin hän on mun väittänyt olevan. Olen yrittänyt kertoa, että nuo sanat loukkaavat ja etten pidä siitä kun aina saa pelätä sanomisiaan ja tekemisiään kun ei tiedä milloin toinen joko suuttuu tai alkaa kiukuttelemaan ja haukkumaan. Monta kertaa olen jo sanonut, että tätä vauhtia en enää kauan jaksa ja että noilla sanoilla ja teoilla on seurauksensa. Jokainen loukkaus on jättänyt jälkensä.

Nyt, kun viimein olen saanut sen verran itsekunnioitusta, että ymmärrän millaisten ihmisten kanssa haluan elämääni todella viettää ja millaista kohtelua toisilta itseäni kohtaan odotan, ymmärrän myös sen että tuollainen käytös ei ole ystävyyttä tai en ainakaan halua sellaista ihmistä ystäväkseni kutsua joka kohtelee toisia ihmisiä noin. Haluan kohdella muita ihmisiä niinkuin toivoisin itseäni kohdeltavan ja odotan samaa myös muilta. Tottakai jokainen tekee virheitä, itsekin olen tehnyt niitä paljon ja toiminut väärin useammin kuin jaksan muistaa... se on osa elämää. Mutta ymmärtääkseni virheistä kuuluisi myös oppia jotain, jos ei ensimmäisellä, toisella, kolmannellakaan... jos edes kymmenennellä kerralla? Viimein siis rohkenin tehdä sen ratkaisun jota olen jo pitkään miettinyt. Tämä ratkaisu tuntuu oikealta. Taakka putosi harteilta. Viimein olen vapaa, eikä tarvitse enää selitellä menojaan ja sanojaan tai tuntea olevansa tilivelvollinen. Vaikka hän on mulle edelleen rakas, tiemme jatkukoon erillään. Toivon kuitenkin tälle entiselle ystävälleni kaikkea hyvää elämään, tehkööt hän siitä sellaisen kun itse haluaa ja etsikööt sellaisia ystäviä joihin hän on tyytyväinen, sellaisia joiden toiminta ei koskaan ärsytä ja joista ei aina tarvitse löytää (tai etsiä) jotain valittamisen aihetta.

Mun ei tarvitse etsiä, sillä mulla niitä ihania ystäviä jo on. Paljonkin. Ja joka ikisestä olen äärimmäisen kiitollinen. <3

Onnea onnettomuudessa ja poliisin matkassa

Voi jestas, ette usko mitä toilailuja ja seikkailuja oon taas saanut kokea! Taisin blogiani aloittaessa mainita, että mulle aina sattuu ja tapahtuu... joten en ole eilisestäkään yhtään yllättynyt. Eilinen päivä oli samaan aikaan katastrofi mutta toisaalta siinä oli myös paljon hyvää.... kävin siis torstaina Suonenjoella taas Tommi Kaleniuksen keikalla ja "kunnon fanina" päätin lähteä myös perjantaina Kaleniusta Kuopioon katsomaan. Puhuin jo silloin torstaina poikaystävälleni, että mulla on jotenkin sellanen olo että kun huomenna lähden yksin (poikaystäväni lähti leirille eikä päässyt mun mukaan) Kuopioon ajelemaan niin ihan varmaan tää auto tekee jonkun tempun. Mulla oli vaan sellainen tunne, joku ihme vaisto tai aavistus, että tolla Kuopion reissulla ei käy hyvin. Päätin kuitenkin lähteä sinne Kuopioon, koska tuntui tosi hassulta olla lähtemättä vaan siks, että mulla on joku TUNNE. Laitoin kuitenkin lähtiessäni varulta Täplälle extramäärän ruokaa, ihan siltä varalta että jotakin sattuu ja mä en tulekaan illaksi kotiin kuten olin suunnitellut.

Tältä näytti torstainen keikka Suonenjoella. Tommi ja pojat esiintyivät seurakunnan tiloissa ja paikalla oli paljon nuoria rippikoululaisia. Teki kyllä ihmeitä tuo basso, sai vähän erilaista svengiä mukaan biiseihin. Ja Tommin tyylikin oli svengiin sopiva. Vaihtelu virkistää. :)

Oli kyllä sen verran tyylikäs mies, että piti vielä ihan erikseen kuvata.

Ja sitten perinteinen yhteisposeeraus.

Lähtiessäni olin keittänyt itselleni mukaan kahvia sellaiseen termosmukiin, jossa on päällä kansi ja siinä pieni reikä josta voi juoda. Heitin sen mukinpidikkeeseen autoon istuessani ja ajattelin ottaa sen siitä kunhan pääsen suoralle tienpätkälle. Suoralle päästyäni kurotin kuppiin ja huomasin sen olevan kumossa. Hyvinhän se alkoi! Yli puolet kahvista oli kaatunut takapenkin jalkatilaan... nice.

Matkalla kuuntelin musiikkia ja jossain vaiheessa äimistyin siitä, että hei, mähän olen edelleen tien päällä ja auto toimii. Huokaisin helpotuksesta, että ehkä se mun aavistus olikin vain vilkkaan mielikuvituksen kepposia ja pääsisin matkaamaan normaalisti. Tämän jälkeen ajelin vähän rennommin, kunnes autoni piti merkkiäänen "pling plong" ja ilmoitti punaisella merkkivalolla, että jotakin on vialla. Niinpä niin. Ajoin tien sivuun, bussipysäkille, ja kaivoin ohjekirjan hanskalokerosta. Mitäpä mahtaa tuo merkkivalo tarkoittaa... se oli yleinen merkkivalo joka ilmoittaa vaarallisesta viasta ja vaihtoehtoja valon syttymisen syylle oli monen monta. Lopulta älysin tarkistaa auton lämpömittarin, ja siinäpä se oli: lämmöt oli huipussaan ja mittarin viisari osoitti pelottavasti punaista. Kääk! Sammutin äkkiä auton, mutta jätin virrat päälle että vilkku ja ajovalot jäi näkyviin muille autoilijoille. Ajattelin, että jäähdytinneste on lopussa, mikä ei olis mikään ihme koska se säiliö vähän vuotaa ja tyhjenee suhteellisen usein. Ihmettelin tosin, miksei auto oo mitään varoittanut siitä. No, ehkäpä siksi että kyse ei ollut siitä. Nappasin siis pienen taskulampun mukaani ja lähdin tarkistamaan tilanteen. Taskulamppu, joka yleensä toimii moitteettomasti, päätti ryhtyä kiukuttelemaan eikä toiminut kuin vain silloin kun pidin siitä tietyssä asennossa, tietystä kohdasta kiinni. Ja silloinkin miten sattuu. Mutta, selvisipä se, että kyllä sitä nestettä säiliössä oli. Öljytkin tarkistin ja sitäkin vielä riitti. Huokaus... Olin keskellä bussipysäkkiä ja veljeni ystävällisellä puhelinavustuksella hoksasin, että jos nyt sen verran uskaltaisin ajaa sillä autolla, että siirrän sen siitä bussipysäkiltä vähän matkaa eteenpäin, niin ettei se olisi kenenkään tiellä. Menin siis autoon sisälle. Mielessäni heräsi paha aavistus, kun näin kuinka mittariston valot oli himmenneet. Ei kai...? Koitin käynnistää auton. Ei pihaustakaan. Tämäkin vielä! Akku oli jostakin syystä tyhjentynyt siinä noin 5 minuutin aikana mitä olin siinä konepellin alla tutkiskellut. Jes.

Seuraavaksi hoksasin, että kun en autoa voi tästä siirtää, niin ainakin olisi syytä viedä varoituskolmio vähän matkan päähän. Kaivoin koko peräluukun läpi. Löytyi vararengasta, tunkkia, pulttiavainta, kumisaappaat, autoradio, ikkunanraaputin, jäähdytinnestettä, tuulilasinnestettä, pölykapselia ja kaikkea mahdollista, mutta EI varoituskolmiota! Voi paska, ei voi olla totta... onneks sentään löysin huomioliivin jonka kiskaisin päälleni. Aloin ymmärtää, etten ihan oikeasti pääse pois sieltä korvesta. Ja onneksenihan mä en tunne ketään sieltä päin, tai edes Pieksämäeltä, joka olis voinut lähteä apuun. Huokaisin syvään. Olihan se syvältä.

Keksin, että samalle keikalle kanssani on tulossa eräs tuttu ja jos saisin hänen numeronsa selville tiedustelun kautta, niin hän ainakaan ei olis kovin kaukana. Soitin 0100100-palveluun selvittääkseni numeron:

"Tämän nimisiä henkilöitä on kyllä aika paljon Suomessa, osaatteko kertoa kotikuntaa?"
"Ööö, no ei kyllä mitään hajua... en tiedä."
"Osaatteko sanoa perheenjäsenten nimiä, työpaikkaa tai jotakin muuta joka voisi auttaa?"
"Öööö, no en. Tai joo, opiskelee Pieksämäellä. Muttei asu siellä."
"Meillä ei valitettavasti opiskelupaikat täällä näy."

Kuten arvata saattaa, tuo puhelu oli siis yhtä tyhjän kanssa. 0100100, sieltä löytyy kaikki in my ass, sanon minä! :D

Kaiken kivan tuolla korvessa kruunasi se, että mulle alkoi tulla aika hälyyttävä vessahätä. Siinä jalat ristissä pähkäilin, lähteäkö mäkeä alas metsään kyykkypissille vai ei. Päätin kuitenkin ensin työntää auton vähän eteenpäin siinä bussipysäkillä, ettei ihan keskellä olisi, ja heittää huomioliivin antenniin että erottuu paremmin. Siinä sitten olin sitä työntelemässä, kun perääni ajoi auto! Oo, olin iloinen ja toivoin vaan ettei ketään sekopäitä osunut paikalle. Autosta nousi kaksi miestä, joista toisella oli poliisin virkapuku. Jes, poliiseja!!! Nyt oliskin ollut huippua kun olisin ollut siellä metsässä kyykkimässä...! Virkapukuinen poliisi kysyi multa, et nytkö meni hermot ja meinasit autosi tuonne jorpakkoon työntää, vai ihanko Kuopioon saakka meinasit sen viedä? :)

Nämä ystävälliset poliisisedät sitten kyseli multa kaikenlaista ja koitettiin selvitellä, voisko joku mut hakea pois. En ollut varma, mutta muistelin ettei mun vakuutukseen kuulu hinauspalveluakaan. Selvitin tämän tuttavani kotikunnan Facebookista ja soitin uudelleen 0100100:n. Sain kaksi numeroa, jotka molemmat olivat vääriä. No, lopulta me poliisien kanssa päätettiin hylätä auto ja työnnettiin se vähän sivummalle tien vierestä. He lupasivat heittää mut Kuopioon, sinne keikalle minne olin menossakin. Se oli ainoa mitä siihen hätään keksin ja ainakin siellä oli tämä yksi tuttu (+ itse artisti tietty...) Poliisit kysyi multa, että meinasko tulla paniikki tuolla, mut totesin että ei kyllä oikeastaan tullut, kai mä sitten oon jo niin tottunut näihin että mulle aina tapahtuu tällaisia odottamattomia vastoinkäymisiä, mut aina niistä on selvitty ja asiat on järjestyneet ikään kuin omalla painollaan. Ehkä sitä on jollain tavalla oppinut luottamaankin siihen, ikään kuin suurempaan suunnitelmaan, että kyllä asiat järjestyy. Positiivinen ajattelu kunniaan! Matkalla siinä sitten selvittelin, että menisikö Kuopiosta sopivasti juna Pieksämäelle, niin pääsisin kotiin. Menisihän sieltä. Aamuneljän jälkeen. Vaistoni oli siis oikeassa, en pääsisi illaksi kotiin. Ja tästä tulisi pitkä yö!

Kaleniuksen keikka oli Kuopion seurakunnan Vanhan Pappilan tiloissa. Ei siis mikään iso keikka kyseessä, vaan nuorille suunnattu konsertti pienissä tiloissa. Saavuin paikalle niin, että ehdin kuulla vielä 5 viimeistä biisiä. Mutta pääsinpä lopulta perille! Sit pitäis vaan keksiä, mitä tapahtuu keikan jälkeen. Oltiin kyllä poliisien kanssa naureskeltu, että nythän mä voisin mennä Kuopion yöelämään tutustumaan ja baarista suoraan junaan :D Ei se kuitenkaan kovin houkuttelevalta ajatukselta tuntunut, valvoa koko yö ja Pieksämäen päässä vielä kävellä asemalta reilut pari kilometriä kotiin siihen aikaan.

Onni onnettomuudessa, kuten usein tuppaa käymään! Nimittäin, Tommin keikalla oli myös sattumalta eräs koulukaverini, joka asuu lähellä Kuopiota. Hän tarjosi mulle yöpaikan, ja pääsin sitä Kuopion yöelämääkin vähän vilkaisemaan kun käytiin parilla keikan jälkeen. Ihana, pelastava enkeli kyllä sattui paikalle! Aamulla sitten kuljin bussilla Kuopioon josta hyppäsin junaan ja pääsin Pieksämäelle. Ette tiedäkään kuinka ihanaa oli päästä kotiin. Täplä iloisesti tervehti heti kun tulin ja oli toooosi hellyydenkipeä. Ruokaakin oli vielä jäljellä ja olin iloinen että olin laittanut vähän ylimääräistä. Otin kolmen tunnin päiväunet, koska olin jotenkin tosi uupunut. Taisin vähän vilustua siellä kun tunnin verran sen auton kimpussa ysitien varrella taistelin, koska tänään on ollut aika flunssainen olo. Toivotaan, ettei kuitenkaan pahene.

Ai niin, bussissa matkalla Kuopioon tajusin, että silmälasini oli jääneet tän kaverini luokse. Moneen kertaan tarkistin ettei mitään jää, mut enpä tajunnut tarkistaa onko lasít päässä. Niin, ja se pieni taskulamppu toimi moitteettomasti kun myöhemmin kokeilin, päätti sitten vaan hädän hetkellä kiukutella. Ja ja ja, ihania ihmisiä, tämä pelastava enkeli jonka luo pääsin yöksi ja tämä toinen ihanuus jonka puhelinnumeroa koitin selvittää, oli myös heti keksimässä keinoja miten voisi auttaa. Kiitos rakkaat <3 Ja ne keikat, sekä torstain että perjantain (se mitä siitä ehdin kuulla) oli jälleen tosi hyviä ja Tommi oli jälleen symppis ja mukava! Suosittelen, tutustukaa tähän artistiin jos tykkäätte kotimaisesta musiikista. Alla vielä kuva eilisen keikan jälkeen, helpottuneena siitä että pääsin perille:

No, mutta nyt oon kuitenkin kotona ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Vielä kun keksis, millä sen auton saa pois sieltä korvesta. Tekis kyllä mieli jättää sinne koko auto... ;) no, ehkäpä siihenkin joku ratkaisu löytyy. Omalla painollaan. Mut jos nyt kuitenkin mahdollisimman pian.

Ikävä

Muistan, kuinka lapsena olimme luonasi kylässä.
Pelasimme korttia, katselimme piirrettyjä, askartelimme, luimme kirjoja, piirtelimme ja maalasimme.
Opetit minut maalaamaan posliinia, ja teimme yhdessä hienoja taideteoksia!
Halusin aina nukkua vieressäsi, mutta isompana en enää kehdannut pyytää.
Rakastin sitä, kun sinulla oli aina aikaa minulle.
Olit joskus kärsimätön, kärttyinenkin, mutta en koskaan epäillyt, ettetkö olisi rakastanut minua.
Olit minut mukaan moniin juttuihin ja sain nähdä ihmeellisiä asioita.
Sinun kanssasi näin monenlaista elämää ja se opetti minulle paljon.
Ojensit minua jos tuijotin invalidia, tummaihoista tai kehitysvammaista liian pitkään. Opin, että he ovat ihan tavallisia ihmisiä.
Kuten me kaikki.

Vaikka vanhempani ovat kasvattaneet minut hyvin,
sinulta opin paljon sellaista, mitä kukaan muu ei ole minulle opettanut.
Puhuit asioista suoraan, kiertelemättä, niiden oikeilla nimillä.
Opetit minulle elämän arvoja, lähimmäisenrakkautta, käytöstapoja ja ihmisten kohtaamista.

Teini-iässä en pitänyt opetuksiasi kovinkaan suuressa arvossa ja sinuakin pidin liian itsestäänselvyytenä.
Eihän mummo nyt mitään teinin elämästä ymmärtäisi, mummot on vanhoja.
Pyysit minua aina kylään ja joka kerta lupasin tulla, mutta silti kävin yhä harvemmin ja harvemmin.
Ystävät ja omat menot menivät aina edelle.

Lapsena aina sanoit minulle, että voit passata minua nyt ja minä voin passata sinua vuorostani sitten kun sinä olet vanha ja huonokuntoinen.
Täysi-ikäisyyden kynnyksellä huomasin, että osamme vaihtuivat.
Et enää pystynyt tekemään itse niin paljoa kuin ennen.
Etkä kovin monelta kehdannut pyytää apua.
Aloin ymmärtää, että on minun vuoroni passata, auttaa.

Yhä säännöllisemmin ja säännöllisemmin aloin käydä luonasi.
Kävin, koska autoin sinua siivoamaan ja tekemään ne asiat joita et itse pystynyt.
Kerran viikossa tapasimme samoissa merkeissä, mutta siinä oli paljon enemmänkin.
Sanoit minulle kerran ymmärtäväsi, etten ole enää lapsi, etkä enää pidä minua sellaisena.
Puhuit minulle kuin aikuiselle ja arvostin sitä.
Niinpä mummosta ja lapsenlapsesta tuli jotain enemmän.
Sielun siskokset, ystävykset.

Siivouksesta oli tullut vain sivuseikka, kun kävin luonasi.
Teimme yhdessä paljon muutakin, niin kuin silloin kun olin lapsi.
Maalasimme posliinia, askartelimme, pelasimme korttia.
Nauroimme, keskustelimme, opimme tuntemaan toisemme.

Olit minulle tärkeämpi kuin ikinä uskoitkaan.
Tärkeämpi kuin itsekään ymmärsin.
Olen kiitollinen niin monesta asiasta, etten voi niitä sanoin kuvailla.
Mutta ennen kaikkea
isovanhemmuudestasi,
läsnäolostasi,
tuestasi,
rakkaudestasi,
ystävyydestäsi.
Ja siitä, että sain viettää kanssasi kaikki nuo vuodet.
Elämäsi viime hetkille saakka.

Sinikka rakasti kaikkea sinistä.
Kuten esimerkiksi sinisiä kukkia.

Lähtösi kyyneleet
(lyrics)

Silmäni suljen
muistan hymysi
Lämpöä tunnen
melkein kuulen naurusi
Sydämesi kultainen
elämässäni paikan sai ikuisen
hymysi lämpöinen
sulatti kylmimmänkin ihmisen
(ja nyt mietin...)

---------
Kerto:
  
Oletko jossain kaukana
kenties taivaan takana
vai oletko läsnä arjessa
oletko ääni tuulessa
Katsotko sieltä minua
muistatko enää meitä
en koskaan unohda sinua
en lähtösi kyyneleitä
Kyyneleitä...
--------

Muistoihin suljen
hetken jokaisen
Ikävää tunnen
kaikkea muista en
Olet opettanut minulle
elämäni arvot ja aitouden
kiitos siitä sinulle
teit minusta paremman ihmisen

---------
Kerto
---------

Itkin eilen
kun muistin silmäsi
Totuuden tietäen
silti vannoit selviäväsi
Katseestasi löysin sen
pienen siemenen, epäilyksen
Aavistit totuuden
minua siltä suojellen
Vaikenit hymyillen
huolen sydämeesi kätkien
jotta viimeinen hetkemme
voisi olla onnellinen

---------
Kerto
---------

© Hansu

KIITOS  <3

Muistoasi kunnioittaen,

rakas Sinikka-mummoni.

Muistot ei kuole koskaan.

Ikävääni ei kukaan voi poistaa.

Miss you ♡

Elämän pieniä iloja

Kevät

Aamun sarastus aikainen

lintujen laulu iloinen
auringon loiste kultainen
kukkien ensiherääminen

Elämän iloa
rakkautta, lämpöä
uutta valoa
vanhaa lempeä

Tuulen henkäys hiljainen
herättää unestaan mehiläisen
nousee mullasta ensimmäinen
heinänkorsi ja lehti lesken
 

Luonto herää elämään
maalaa kaiken väreillään
minutkin saa heräämään
kaiken kauneuden näkemään

Hetkeksi paikalleni jään
voin tässä rauhassa hengähtää
Suljen silmäni ja kuuntelen hiljaa
sieluni sisäistä lepoa, rauhaa.

© Hansu

Rakastan kevättä ♡

Taas lähti uusi viikko käyntiin. Tällä viikolla mulle ei tulekaan työharjoittelussa kuin yksi vapaapäivä, mutta onneks ensi viikolla saan pitää sen yhden puuttuvan vapaan. Tänään oli aika erikoinen päivä, kun eräs diakoniatyöntekijä olikin sairastunut ja minä sitten toisen diakonin kanssa paikkasin häntä. On aika jännä mennä ihan puskista pitämään tilaisuutta, jonka valmisteluun ei ole saanut paljoakaan aikaa. Mun sinne piti kyllä joka tapauksessa lähteä joten itse olin saanut valmistella oman osuuteni, mutta minähän nyt oon ihan "vihreä" tässä hommassa muutenkin. :D Me mentiin erääseen vanhusten palvelukotiin paikkaan pitämään hartaus ja pientä ohjelmaa. Omassa osuudessani höpöttelin kaikenlaista ja luin itse kirjoittamani runon, jonka kirjoitin teillekin tuonne alkuun luettavaksi. Kevät ♡ En voinut olla huomaamatta, kuinka eräs vanha mummu oikein elein ja ilmein eli siinä runossa mukana ja katsoi mua lempeästi hymyillen, ihan kuin kannustaen. Noi mummelit ja vanhat papat on muutenkin jotenkin niin herttaisia! Mulla ei ole omia isovanhempia enää elossa, itse asiassa huomenna tulee täyteen tasan 7 vuotta siitä, kun viimeinen isovanhempani kuoli. Me oltiin Sinikka-mummon kanssa todella läheisiä ja aion ehdottomasti taas tänäkin vuonna sytyttää hänen vuokseen kynttilän ja muistella hetken meidän yhteisiä hetkiä. Muistot eivät koskaan kuole ♡

On kyllä kumma juttu, että nyt kun ei ole omia isovanhempia, niin oon oppinut arvostamaan vanhuksia ihan eri tavalla kuin ennen. Kyllä olen aina arvostanut vanhoja ihmisiä, olen oppinut siihen pienestä saakka kun mummojen kanssa oon käynyt milloin missäkin kerhoissa ja vanhusten piireissä. Mutta sen jälkeen kun viimeinen mummoni kuoli 7 vuotta sitten, olen alkanut nähdä kaikki (erityisesti mummut) vanhukset (paitsi kärttyiset) erityisen herttaisina ja suloisina. Olin niin onnellinen viime viikolla, kun sain taluttaa erään mummelin autolle käsikynkässä, ja siitä kun eräs toinen mummeli halusi antaa mulle halin. Elämän pieniä iloja.

Olisin niin iloinen, jos mulla olisi vielä edes yksi isovanhempi elossa. Jotenkin olen alkanut iän myötä arvostamaan vanhuksia, heidän viisauttaan ja muistojaan. Kun valmistun diakoniksi, voin toki jutustella vaikka kuinka monen vanhuksen kanssa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin oma sukulainen. Toivon todella, että te kaikki joilla vielä on omia isovanhempia, ette pitäisi heitä liian itsestäänselvyytenä. Vanhukset on höperöitä, joskus vaivoinensa kiukkuisia tai hankalia, mutta heillä on tietämystä ja elämänviisautta joista meillä ei ole tietoakaan. On toki eri asia, jos kyseessä on sen verran sairas vanhus joka ei tiedä maailmasta ja sen menosta enää mitään. Mutta, kyllä hänkin toki kunnioituksensa ansaitsee. Niin kuin meistä jokainen, koska ei me kukaan olla toisia parempia tai huonompia ollaan sitten vanhoja tai nuoria, sairaita tai terveitä. Jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, omana itsenään. Kunpa oppisimme myös itse rakastamaan itseämme. Ainakin mulla on sen asian kanssa vielä paljon opettelemista. Ja tiedän, etten ole ainoa. Mutta, voidaanhan me opetella.
Päivä kerrallaan.

Harjoittelua, herkuttelua ja herkuttelematta olemisen harjoittelua

Howdy how taas pitkästä aikaa!

Enpä ole ehtinyt ihan niin usein näköjään kirjoitella nyt, kun työharjoittelu alkoi. (Olen siis 7 viikkoa harjoittelussa seurakunnan diakoniatyössä) Tai ei ole kyse niinkään ajanpuutteesta vaan siitä, että harkkapäivän jälkeen olen niin väsynyt etten oikein jaksa keskittyä kirjoittamiseen. Nyt päätin kuitenkin repäistä ja kertoa vähän kuulumisia :D

Harjoittelunihan alkoi siis toissa viikonloppuna parin päivän pituisella perheleirillä. Auto muuten taas sammui kahdesti matkalla sinne! Eikä matkaa ole kuin 5 kilometriä, pelkäsin pääsenkö perille ollenkaan, mut onneks käynnistyi vielä. Sen jälkeen ei olekaan ollut taas mitään ongelmia... Mut niin. Viihdyin siellä oikein hyvin ja nautin erityisesti siitä, että ruokaa oli tarjolla usein ja riittävästi. Ja se oli hyvää! Ihanaa kun pääsee valmiiseen pöytään, eikä tarvitse itse kokata. Ja vielä kun ruoka on monipuolista ja maittavaa, niin mikäs siinä nassuttaessa. Mmmm rakastan ruokaa! Oli tuolla leirillä paljon muutakin mukavaa, vaikka korvatulpathan siellä olis tarvinnut kun lapset piti sellaista mekkalaa että heikompaa hirvittää. Vielä kun heille annettiin laatikollinen laudan palasia, vasara sekä purkillinen nauloja, oli korvissa pitelemistä... mitä vielä, mä olin ensimmäisenä siellä lasten kanssa siellä vasaroimassa! Mutta, sainpahan taas vähän siedätyshoitoa lasten suhteen. Kaiken kaikkiaan leirikokemus oli todella mukava ja työntekijät ottivat mut oikein hyvin vastaan. Olivat ihmeissään kun kuulivat, etten ole koskaan ennen ollut perheleirillä tai tehnyt lasten kanssa töissä. Olin kuulemma niin luonteva että ne oli luullut, että oon jo ihan vanha tekijä. Hah! :D Mut mukavaahan se oli kuulla positiivista palautetta.

Nyt alkaa olla pari viikkoa harjoittelua takana, ja varsinkin alku on mennyt oikeastaan siinä, että oon tutustunut paikkoihin ja muihin diakoniatyöntekijöihin. Koska kyseessä on johtajuuteen ym. juttuihin liittyvä Työyhteisöt ja kehittäminen -opintokokonaisuus, olen tietenkin päässyt mukaan erilaisiin kokouksiin, luennoille ja palavereihin... Nice. Onhan se tietty mielenkiintoista, jos käsiteltävät asiat on mielenkiintoisia. Mutta yleensä niissä puhutaan asioista joista en ymmärrä hölkäsen pöläystä, ja sitten vielä kun mulla on tuollaisissa tilanteissa kalan keskittymiskyky niin... en yleensä hirveästi jälkeen päin muista mistä noissa on puhuttu. No joo kyllä toki silloin jos oikeasti tärkeistä asioista on kyse. Mut yhden kokouksen jälkeen eräs diakoni kommentoi mulle, että olen ollut melkoisen aikaansaava, ja osoitti edessäni olevaa kokouskutsua jonka olin piirrellyt täyteen kaikenlaisia kuvia. Mua nolotti, mutta onneks tää diakoni on aika rempseä ja tiedän että hän kommentoi asian silkalla huumorilla.

Viime viikonloppuna oli vapaat ja lähdin Saappaan virkistysmatkalle Mikkeliin. Käytiin ensin Kenkäverossa, josta ostin lankakerän, saunatuoksua, karkkitangon sekä sellaisen metallisen puun, jossa oli magneetteja kiinni. Se puu on aika nätti sellaisenaankin, tai sit siihen voi laittaa muistilappuja tai vaikka koruja roikkumaan. Katsotaan mitä keksin sille. Kenkäveron jälkeen käytiin  vähän keskustassa pyörimässä ja sitten lähdettiin leirikeskukseen nauttimaan olostamme. Majoituttiin Susiniemen leirikeskuksen saunarakennukseen, joka sijaitsi hienolla paikalla järven rannalla. Ilta meni oikeastaan syödessä, saunoessa ja ihan vaan oleskellessa ja jutustellessa, ihanien saapaslaisten seurassa tietty! Saunominen oli melkoisen virkistävä kokemus, kun lämmin vesi oli loppunut. Urheasti silti peseydyin ilman suurempia kiljahduksia. Jeij!

Keskustasta löytyi kirkko. Oli aikas mahtavan kokoinen.

Täällä me majoituttiin.

Tällaisen huivin väkersin illan aikana Kenkäverosta ostamastani langasta.

Seuraavana päivänä nautittiin olostamme kylpylässä, jonka jälkeen käytiin vielä Amarillossa syömässä. Mulla oli niin nälkä, että unohdin ottaa pääruoasta kuvan! :D Söin kanaa ja uuniperunaa, mut rehellisesti sanottuna ruoka oli vähän pettymys. Ensin ajattelin, etten ota jälkiruokaa koska koitan vähän rajoittaa tuota herkkujen syömistä. Menussa oli kuitenkin niin houkuttelevia jälkkäreitä ja koska olin hieman pettynyt lämpimään ruokaan, päätin hankkia itselleni paremman mielen valitsemalla jonkin herkullisen jälkkärin. Mun silmät meinasi pulpahtaa päästä kun sain annoksen eteeni. Minä kun ajattelin ottaa PIENEN jälkkärin. Herranjestas. No, ei mulla ongelmaa ollut, kyllä kaikki alas meni. ;)

Tällaisen herkkuannoksen vetäisin nassuuni:
Vanilja-, mansikka- ja suklaajäätelöä, kermavaahtoa, suklaakakun muruja sekä vaahtokarkkeja.
Nam!

Mulla on ollut kyllä (normaaliakin enemmän) ongelmia tuon herkkujen syömisen kanssa nyt harjoittelun alettua. Mun täytyy välillä oikeasti rajoittaa syömistäni, tai muuten ahmin koko ajan ja nimenomaan herkkuja. Yli vuosi sitten, sen jälkeen kun oltiin erottu ex-mieheni kanssa, söin suruuni. Paljon. En ole koskaan ollut kovin isokokoinen, päin vastoin, ja totta kai syömiseni vaikutti niin, että lihoin nopeasti aika monta kiloa. Sehän tuli kaikki tietysti läskinä, kuinkas muutenkaan. Senttejä siis kerääntyi joka puolelle, kunnes en enää meinannut mahtua vaatteisiini. Olo oli todella tukala! Sain onneksi otettua itseäni niskasta kiinni, ja pudotettua painon jopa hieman alemmas kuin mitä se oli ennen eroa. Sen jälkeen päätin rajan, minkä yli en enää ikinä painoani päästä. Nyt se alkaa olla taas juuri siinä rajalla, jota en saisi ylittää ja siksi yritän jättää herkuttelun viikonloppuun. Mutta se on todella vaikeaa, koska JOKA IKINEN päivä on ollut harkkapäivinä tarjolla pullaa/leivosta/piirakkaa/vieneriä tms... siis ihan totta, joinakin päivinä jopa useamman kerran. Ne työntekijät väittää, ettei normaalisti ole noin usein tarjolla, mutta alan vahvasti epäillä sitä. :D Ja jos voisin vain itse jättää ottamatta, mutta kun työntekijät siellä suurin piirtein laittaa mulle valmiiksi lautaselle, että syöpäs nyt hoikka tyttö. Enpä kauaa pysy hoikkana jos joka päivä söisin kaiken mitä tarjotaan. Omasta mielestäni mulla olis jo nyt varaa pudottaa muutama kilo.

Yritän pitää huolen siitä, ettei paino pääse nousemaan yli tietyn rajan ihan siitäkin syystä, että suurin osa mun sukulaisista (eriyisesti naiset) on tai on olleet enemmän tai vähemmän ylipainoisia, ja oon saanut koko pienen ikäni, aina lapsesta saakka, kuulla siitä kuinka mun ei kannata koskaan päästää itseäni siihen kuntoon ja kannattaa heti tehdä asialle jotakin jos vähänkin tulee kiloja lisää. No sepä on sitten iskostunut mun takaraivoon niin, että kyllä heti hälytyskellot soi jos kiloja on tullut vähän enemmän lisää. Ja koska olen aina ollut luonnostani hoikka, sellainen jossa ei ole ollut pahemmin makkaroita missään, en siedä kyllä yhtään sitä jos jossain liikaa lyllyy ja hyllyy. Perfektionismin syytä, vai minkä lie? Lyllyvää on kyllä ollut mulla jo varmaan 8 vuotta, mutta sit jos sitä tulee liikaa mulla meinaa hajota pää ja on pakko tehdä asialle jotain. Tiedän että parasta olis jos osais elää aina niin, ettei tarttis ottaa tällaisia "niskasta kii" -vaiheita, mut valitettavasti rakastan ruokaa liikaa ja jossain vaiheessa menee aina överiks. (En siis yhtään ihmettele niitä mun suvun naisia, jos niillä on samanlainen ruokahalu ku mulla. Olisin jo varmaan hirmuinen pullukka jos mulle ei olis tolkutettu tota asiaa lapsesta saakka...)

Koitanpa kirjoitella aina kun jaksan, mutta voi olla että nyt harkan aikana ei jaksa ihan niin usein kuin tähän saakka. Kotiesittelyn koitan tehdä tässä joku päivä kun sitäkin toivottiin. Muitakin toiveita saa esittää :) See ya!

Täplän tarina osa 2

Täplän tarina jatkuu. :)

Edellisessä postauksessa kerroin siis kuinka Täplä päätyi mulle. Luottamus on ajan saatossa kasvanut ja nykyään voin nostaa Täplän syliin vaikka hän olisi sikeässä umpiunessa. Silloin se havahtuu, katselee ympärilleen ihan vetelänä kuin kypsä spagetti, ja ihmettelee minne ollaan menossa. Ei kiirettä pois, ei paniikkia siitä että hänet herätettiin. Ennen olisi varmaan käynyt kiinni jo siinä vaiheessa kun ujutan käsiä kylkien alta (kyljet oli kiellettyä aluetta) syliin ottaakseni. Paljon on siis tultu eteenpäin. Yleensä sen jälkeen kun kannan Täplän uuteen paikkaan, se vaan ottaa uudelleen hyvän asennon ja jatkaa unia.

Näin rennosti Täplä osaa ottaa.

Multa on usein kysytty, onko Täplä rotukissa. Jaa-a, vaikeaahan se on tietenkin sanoa kun kyseessä on löytökissa. Seuraavaksi on kysytty Täplän ikää. Enpä osaa sanoa mitään oikein siihenkään. Edelleen, löytökissa. Täplän saatuani käytin sen eläinlääkärissä, koska edellinen omistaja ei ollut sen kanssa koskaan käynyt. Tehtiin tarkistus ja katsottiin perusjutut kuntoon. Olin itsekin miettinyt mahdollisuutta siihen, voisiko Täplä olla rotukissa, joten myös mikrosirua etsittiin mutta sitä ei ollut. Täplän ikää kyselin tuolloin ja olen kysynyt arviota useammaltakin lääkäriltä. Ei ne oikein osaa sanoa, koska aikuisesta kissasta ei näe päälle päin. Kuitenkin suuntaa antavan arvion olen saanut, että Täplä saattaisi olla 6-8-vuotias. Itse veikkaan lähemmäs tuota kahdeksaa, koska kyllä sen huomaa, ettei Täplä ole mikään ihan nuori kissa enää. Lähdin selvittelemään tuota rotuasiaa, koska mua jäi vaivaamaan se, voisiko olla mahdollisuus että Täplä on rotukissa. Löysin netistä itselleni ennestään tuntemattoman rodun, turkkilaisen vanin. Aivan kuin ilmetty Täplä! Rotumääritelmä ulkonäöstä ja aika pitkälti myös luonteesta täsmää. Otin yhteyttä Turkkilaisen vanin liittoon ja kyselin asiasta heidän sivuillaan myös Facebookista: voisko Täplä olla van? Liitosta en saanut mitään vastausta, enkä kunnolla oikein Facebookistakaan. Olen myöhemmin yrittänyt uudelleen kysellä van-ihmisiltä mielipiteitä, mutta se on vaikeaa, kun monen asenne on se että "ei sillä ole väliä kun ei sulla kuitenkaan ole Täplästä mitään papereita niin ette voisi kuitenkaan näyttelyissä tms. käydä". Mua on ärsyttänyt toi asenne. Olen yrittänyt selittää, että en mä SIKSI halua tietää Täplän rotua, että veisin sitä näyttelyyn. Ei mua edes kiinnosta sellainen. Haluaisin tietää, koska haluan tuntea kissani. Onneksi olen saanut myös toisenlaisia vastauksia, ja moni on ollut sitä mieltä, että saattaisi hyvinkin olla van. Arvoitukseksihan se jää, tuskin koskaan saan tietää. Mutta olen mieltänyt, että kenties Täplässä jotakin vania on, vaikkei ihan puhdasrotuinen olekaan. Eikä sillä lopulta ole kyllä mitään merkitystä. Täplä on Täplä eikä toista ole.

Harjauksen jälkeen Täplä selkeästi tuntee olonsa kauniiksi,
ainakin kuninkaallisen ylpeästä olemuksesta päätellen.

Täplästä on tullut mulle ja myös monelle mun läheiselle todella rakas kissa. Se on valloittanut monet sydämet enkä ihmettele. Täplä on ollut paljon kylässä äidilläni ja hänen miehellään eli mummun ja vaarin luona, koska olen tehnyt muutaman työharjoittelun sekä kesätöitä Tampereella ja siellä ollessani majaillut äitini luona. "Vaari" vannoi ennen kuin Täplä tuli sinne ekan kerran, että jos se kynsillään koskeekin sohvaan tai johonkin muuhun kiellettyyn paikkaan, Täplästä tehdään pilkkirukkaset. Mutta kappas, siinä vaan raavaan suomalaisen äijänkin sydän heltyi kun pikku Täplä katsoi sitä nappisilmillään ja keikisteli vähän. Ei ollut enää pilkkirukkas-puheista tietoakaan, kun Täplä tuli ekan kerran kylään. Kyllä sen kisun kelpaa mummulaan lähteä, kun sitä aina niin kovasti hemmotellaan. Täplä on ollut siellä monesti hoidossa myös silloin kun itselläni on ollut jotain reissuja tai muuta menoa
Kröhöm, toi on oikeasti kyllä tekosyy sille, että mua on kuukausitolkulla vaadittu ja aneltu antamaan Täplä välillä sinnekin hoitoon :D
Nyt ne ovat jopa ottamassa oman kissan turkkilaisen vanin muuten, yllättäen... ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi aina ikävöidä Täplää. Ymmärtäähän sen. :)

Tuntuu, että Täplä ihan oikeasti ei ole tavallinen kissa. Niinhän tietysti kaikki aina sanoo omista lemmikeistään, mutta väitän että Täplän kohdalla se on ihan oikeasti totta. Täplä on saanut monet sellaiset ihmiset tykkäämään kissoista, jotka ei aikaisemmin ole olleet kissaihmisiä. Moni kissa ahdistuu siitä, jos ne ottaa kainaloon tai syliin ja rutistaa, mutta Täplän kanssa toimii, että mitä lähempänä ollaan, sen lujempi kehräys kuuluu. Se viihtyy sylissä ja on aina siellä missä ihmisetkin. Ei siis todellakaan mikään itsenäinen kissa, vaan sellainen joka viihtyy ihmisten kanssa. Täplä ei monessakaan suhteessa ole kissamainen kissa. Välillä mietin, onko se kissa lainkaan... Se ei välitä sellaisista jutuista mistä kissat yleensä, kuten vaikka tietynlaiset lelut, kissanminttu, kiipeily, ulkoilu jne... mun veljeni kuuli jostain, että jos kissan korvan juuressa vetelee kamman piikkejä niin, että kammasta kuuluu ääni, se saa kissalle aikaan jonkinlaista kakomista, oksennusrefleksi tai jotain (ilman oksentamista tietty). Hän oli uteliaisuudesta kokeillut tätä omille kissoilleen. Molempiin juttu oli toiminut, useamman kerran. (Vielä kun tietäis miksi...) Ajattelin kokeilla samaa Täplään. Yritin läheltä ja kaukaa, nopeasti ja hitaasti sekä siltä väliltä, ja kaikin tavoin. Täplä vaan katsoi mua hetken aikaa ihmeissään, niinkuin olisin juuri kaivautunut esiin sen sontalaatikosta eli että WTF?!, jonka jälkeen se kyllästyi ja jatkoi uniaan. Veljenikin myöhemmin koitti tuota juttua Täplään, koska ei uskonut ettei se muka toimi. Mut ei toiminut silloinkaan, jonka jälkeen mulle kommentoitiin että ei toi oo mikään kissa. :)

Kerran päähäni pälkähti, että Täplän turkkia voisi vähän trimmata.
Ex-kampaajana ajattelin, että eihän tuo ole homma eikä mikään.
Otin sakset käteeni ja aloin napsimaan.... Tässä oli lopputulos.
Tämän jälkeen Täplä sai lempinimen "Karitsa".

Saksilla trimmailu ei oikein toiminut, koska Täplä näytti pieneltä lampaalta.
Jotain piti tehdä, joten seuraava vaihe oli trimmailla hiustenleikkuukoneella.
Ihan kuin se olisi nauttinut siitä, koska ei hirveästi laittanut hanttin.
Olihan tuohon näkyyn totuttelemista, mutta eipä ainakaan hetkeen ollut karvapalloja lattialla.

Tässä vielä vähän lyhyesti Täplästä:

• Täplä osaa istua pyydettäessä. Se on opetettu siihen, että aina pitää istua ennen kuin saa ruokaa tai herkkuja.
• Useimmiten Täplä ei mau'u vaan kähisee. Availee siis suuta niin että kuuluu kähähdys. Kyllä se maukuakin osaa, erityisesti silloin kun vaatii jotakin.
• Odottaa aina vessassa että pääsee juomaan vettä. Käsienpesun jälkeen on kiva hypätä lavuaariin litkimään.
• Lavuaariin ei tietenkään hypätä suoraan. Fiksu ja arvonsa säilyttävä lue: laiska ja hemmoteltu kissa hyödyntää roskista, jonka päältä pääsee kiipeämään wc-pöntön päälle, mistä on puolet lyhyempi matka hypätä lavuaarille.
• Noudattaa kellonaikoja. Ruoka-, harjaus sekä television katseluajat ovat kellontarkkaa puuhaa. Täplä usein jo maukuu (eli kähisee) meille olohuoneesta, että no niin, Salkkarit alkaa jo, mikä kestää?! Sitten se odottaa sohvan vierellä nätisti että asettaudutaan siihen (eli levitetään viltti syliin ennen kuin se hyppää siihen polkemaan kynsinensä) ennen kuin tulee syliin.
• On pikku kujeilija; aamulla kun on (Täplän mielestä) ruoka-aika, alkaa tavaroita tipahdella yöpöydältä jos ei ruokaa näy eikä kuulu. Kaikki keinot on sallittuja jotta ruoka tulee ajoissa kippoon!
• Täplä on erittäin perso herkuille. Mutta ei mitkään maitonapit kelpaa, vaan kunnon lihaa sen olla pitää.
• Tykkää harjaamisesta. (Kenties siksi, että sen jälkeen saa herkun)
• Ei osaa käyttää raapimispuuta. Mitä sitä suotta niveliä rasittamaan nostamalla tassut ilmaan. Varta vasten annettuihin kangaskasseihin ja -reppuihin on paljon kivempaa terottaa kynnet.
• Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Täplää kutsutaan myös Täplyskäksi, Tintuksi, Kertuksi, Pikku-akaksi, Lyyliksi, vasikaksi, karitsaksi, Pikkuiseksi ja mitä nyt milloinkin päähän pälkähtää.

Lavuaarista juominen on paljon hauskempaa kuin vesikupista.

Täplä on aina menossa mukana. Lautapeleissä se pelaa tietenkin mun joukkueessa.

Joskus Täplä vain seurailee peliä sivusta, kun ei jaksa itse osallistua.

Täplä istuu hienosti pyydettäessä.
Taka-ajatuksenahan tässä on tietysti se, että sen jälkeen saa ruokaa tai herkkua.
Tältä se näyttää myös silloin, kun kerjää ruokaa koiran tavoin. Siis kerjää mun ruokia, kun itse syön.
On aika vaikeaa torjua tuo suloinen, anova katse. Seuraavaksi ojennetaan tassu mun ruokaa kohti.
Anna mullekin!

Voi kuinka paljon olisikaan kerrottavaa tuosta pikkuisesta. Kaikkea ei mitenkään saa mahtumaan. Mutta, yleisesti ottaen, Täplä on mulle enemmän kuin kissa, se on elämänkumppani. Tiedän, että sellaisten, jotka eivät omista lemmikkiä, voi olla vaikeaa ymmärtää tätä ja joku voi pitää sitä liioitteluna. Mutta totta se on. Me tehdään melkeinpä kaikki yhdessä mitä vaan yhdessä tehdä voidaan. Täplä on utelias osallistumaan kaikkeen ja hurjan fiksu. Esimerkiksi tuo raapimiskassi-juttu selittyy sillä, että silloin kun Täplä tuli mulle, se alkoi teroittaa kynsiään sohvaan koska mitään muuta ei ollut tarjolla. Pikaratkaisuna nappasin käsiini kaapista kangaskassin ja kiikutin Täplän sen päälle. Opetin sen raapimaan siihen kassiin ja sohva sai jäädä rauhaan. Nyt jos sitä yrittää opettaa kynsimään raapimispuuta, se katsoo mua kuin idioottia. Yleensä tämän epätoivoisen yrittämisen jälkeen Täplä kävelee kassin luo ja kynsii sitä kuin viimeistä päivää, ikään kuin näyttäen mulle, että hemmetin hölmö, tähän niitä kynsiä kuuluu teroittaa eikä tuollaiseen pölkkyyn.

Aina pitää olla kaikessa mukana. Ja siellä missä tapahtuu.
Tai vaikkei tapahtuisikaan.

Täplä leikkii silloin kun se haluaa ja siten kuin se haluaa.
Jos ei huvita, niin ei huvita.

Peiton alla on mukavaa nukkua, erityisesti pesun jälkeen.

Vettä on kivaa juoda oikeastaan kaikkialta muualta paitsi omasta kiposta.
Mitä haasteellisempaa, sen hauskempaa.

Ihanaa heittäytyä selälleen ja nauttia elämästä.

Eiköhän Täplästä vielä juttua riitä vaikka kuinka paljon, mutta pakko vähän jättää jotain juttuja varastoonkin :D

Tämän jutun kirjoittamiseen meni aikaa, koska ensimmäinen harjoitteluviikko oli aika kiireinen. Tänään on vapaapäivä ja lähden Saappaan virkistysmatkalle Mikkeliin.
Heisulivei! :)

Täplän tarina osa 1

Tein aikaisemmin kyselyn, jossa kartoitin sitä, millaisia tekstejä multa toivottaisiin. Vastaukset jakautuivat aika koomisesti. Jaetulle ensimmäiselle sijalle pääsivät Täplän tarina ja Kotiesittely. Toisen sijan jakoivat kolme aihetta: Runoja, lisää pohdintaa ja lisää lifestyleä. Kaksi viimeksi mainittua liittyvät ehkä enemmänkin blogin tyyliin, mutta nytpä mulla on sitten aiheita mistä kirjoittaa. Aloitan siis kertomalla teille Täplä-kissan tarinan. Kerron tarinan kahdessa osassa, ettei siitä tulisi kerralla liian pitkä. Ensimmäisessä osassa kerron siitä, kuinka Täplä päätyi mulle ja miten meidän yhteinen taival on lähtenyt käyntiin.

Vuonna 2011, kun olin muuttanut Pieksämäelle, mulle iski hirmuinen kissakuume. Rakastan eläimiä ja erityisesti kissoja. Laitoin ilmoituksia nettiin ja ympäriinsä uuden pienokaisen toivossa. Halusin siis ensisijaisesti pennun, mutta myös aikuinen kissa kävisi. Ilmoitukseen olin laittanut, että olen valmis vähän maksamaan kissasta, mutta en suuria summia koska opiskelijabudjetti ei oikein riitä. Aina kun löysin mieleisen kissan, josta oli ilmoitus, se oli jo mennyt. Ja aina kun minuun otettiin yhteyttä ja tarjottiin kissaa, oli se liian kallis (250 euroa ei ollut ihan se summa mikä mulla oli mielessä...)
Aloin jo turhautua ja petyin, kun tuntui, ettei mistään löydy sopivaa kissaa. Olin valmis antamaan kisulle rakkautta ja hoitamaan sitä parhaalla mahdollisella tavalla... tiesin, että pitäisin siitä hyvää huolta. Mutta ensin pitäisi löytää joku, josta pitää huolta. Harmitti. Surffailin Facebookissa kerran kun olin taas käynyt kaikki ilmoitukset läpi tuloksetta. Silmääni osui opiskelutoverini jakama kuva valkoisesta kissasta. Oiii kun se on söpö, epäreilua kun toisilla on noin suloisia kissoja, minäkin haluan! Klikkasin kuvan auki nähdäkseni paremmin tuon söpöläisen. MITÄ?! Kuvatekstissä luki, että "Täplä tarvitsee uuden kodin". Voiko olla todellista, tuo kissahan on täydellinen! Ihanaihana, tahtoo tuon kissan! Äkkiä selasin kommentit läpi, mun tuurilla joku on kuitenkin sen jo ominut itselleen... Joku siellä olikin kirjoittanut, että EHKÄ voisi Täplän ottaa. Kirjoitin siitä huolimatta, että jos tämä edellä kirjoittanut ei Täplää ota, niin minä otan.

Pikku sydäntenvalloittaja <3

Niinpä Täplä sitten varattiin mulle, kun tämä toinen henkilö ei sitä ottanutkaan. Olin Tampereella työharjoittelussa, ja oltiin sovittu että haen Täplän heti kun palaan Pieksämäelle. En malttanut odottaa. Olin käynyt Täplää jo kerran tapaamassa ja se oli vienyt mun sydämeni. Tuntui ihan kun Täplän olisi ollut tarkoituskin tulla mulle, koska kaikkien niiden ympäri Suomea olevien kissaehdokkaiden jälkeen löytyi Täplä, joka asusti täällä Pieksämäellä, parinsadan metrin päässä mun kotoa! Edellinen omistaja ei voinut pitää Täplää, koska oli alkanut allergisoitua sille. Hänen oli muutenkin ollut tarkoitus pitää Täplää vain väliaikaisesti, koska Täplä oli tullut sinne ikään kuin olosuhteiden pakosta. Täplä on siis löytökissa. Edellinen omistaja kertoi mulle, että noin vuotta aiemmin hän oli ollut jossakin leirillä, ja Täplä oli kuljeksinut siellä, etsien rapsutuksia ja hellyyttä ihmisiltä. Sillä ei näyttänyt olevan kotia ja se myös nukkui leirillä olevien ihmisten luona = päällä. Leirin loppuessa vetäjät oli sanoneet, että jollei joku ota tuota kissaa kotiinsa niin he vie sen lopetettavaksi. Niinpä tämä koulukaverini oli sitten ottanut Täplän itselleen ja antanut sille maailman osuvimman nimen.

Lopulta sain Täplän kotiin. Rakastuin siihen heti. Jo ensimmäisestä päivästä alkaen se oli täällä kuin kotonaan. Muistan kun se tuli sohvalle mun viereen katsomaan telkkaria ja meni kerälle viltin päälle. Katselin loppuajan Täplää enemmän kuin tv:tä. Napsin siitä valokuvia, ihan kuin peläten että se katoaa jonnekin. Mietiskelin, kuinka se voikaan olla noin rakastava ja rauhallinen, vaikka on joskus eksynyt kotoaan. Luulisi sen olevan pelokkaampi ja epävarmempi ihmisten kanssa.

Ensimmäisiä Täplästä otettuja kuvia.

Sylissä.

Kyllä se epävarmakin puoli Täplästä löytyi hyvin nopeasti. Alussa se saattoi kehrätä täysin tyytyväisenä kun sitä rapsutteli ja yhtäkkiä käydä käteen kiinni. Onneksi ei usein. Opin, että kyljet, vatsa ja takatassut olivat kiellettyä aluetta. Opin myös, että Täplän voi nostaa syliin, mutta siitä on pidettävä lujasti kiinni, tai muuten se menee paniikkiin. Vielä nykyäänkin, kun sen ottaa syliin, se painautuu lujasti rintaa vasten ja takertuu kynsillä olkapäähän. Oon miettinyt, mistä tämä johtuu. Onko Täplä joskus pudonnut jostakin korkealta, tai sylistä kenties? Onko sitä kohdeltu kaltoin? Mistä se on kotoisin, miten se on kadonnut? Onko se hylätty, vai karannut? Joka tapauksessa, se mitä tapahtui, on varmasti jättänyt jälkensä.

Kaikesta huolimatta Täplä on aina ollut hyvin luottavainen ja rakastanut rapsutuksia ja silityksiä yli kaiken. Meillä oli sen kanssa kyllä aikamoiset valtataistelut aluksi. Ymmärsin sen, että en tarkoituksella rapsuta sitä masusta ja muualta, mutta en silti suostunut siihen, että heti jos käsi vahingossa osuu väärään paikkaan, tulee suikaleita. Niinpä joka kerta kun Täplä kävi käteeni kiinni, otin sitä niskasta kiinni ja painoin maahan. Tosin aluksi se ei ollut noin helppoa, koska Täplä ei meinannut millään lopettaa, vaan riehui ja rimpuili vaikka mulla olikin niskaote. Pikku jääräpää. Pidin niskasta kiinni niin kauan kunnes Täplä rauhoittuu ja irroitin vasta sitten. Joskus irroittamisen jälkeen Täplä itsepäisesti aloitti uudelleen :D Lopulta kuitenkin luottamuksen kasvaessa tuollainen käytös väheni ja ollaan löydetty kultainen keskitie. Nykyään Täplä oikein kääntyy selälleen ja vaatii masurapsutuksia. Jos kuitenkin jostain syystä käy niin, että nyt alkaa riittää, niin hän vaan näyttää siltä kuin aikoisi purra ja nosta tassun ylös kuin aikoisi kynsäistä, muttei tee sitä. Se toimii kuitenkin varoituksena ja minä ymmärrän lopettaa. Yhteisymmärryksessä siis ollaan. :)

Edellä mainitusta tulee sellainen käsitys että Täplä olisi kauhea peto. Tuollaista kiinni käymistä sattui siis jo aluksi melko harvoin ja nykyään ei oikeastaan ollenkaan. Paitsi täysin vieraiden ihmisten kannattaa silitellä vain "sallituilta" alueilta, varmuuden vuoksi... Tuo kissa on vaan niin kaunis ja ihana, ettei siitä saisi petoa tekemälläkään! Välillä tuntuu, ettei se edes ole kissa... Silloin kun se tuli mulle, niin se oli aika leikkisä. Ainakin leikkisämpi kuin nyt, muttei se koskaan ole niin innokas ollut leikkimään kuin monet muut kissat...Kun sille heitti pallon, se osasi noutaa sen suussa takaisin. Pikkuinen kuitenkin pääsi hieman lihomaan (mun vika, koska ostin liian proteiinipitoista ruokaa, ja lisäksi myös "mummun" ja "vaarin" vika, koska Täplän siellä kyläillessä (monta kuukautta) sitä syötettiin ja hemmoteltiin ihan liikaa :D ) eikä juokseminen enää onnistunutkaan samalla tavoin. Vaikka laihdutuskuuri on nyt tehonnut eikä Täplä ole enää ylipainoinen (vaikka siltä näyttääkin, kun venynyt nahka roikkuu melkein lattiaan saakka ^^), on kuitenkin tullut muita vaivoja. Täplällä on oikeastaan aina ollut jotakin terveydellisiä ongelmia, siitä saakka kun sen sain. Korva- ja silmätulehduksia, nuhaa ja tukkoisuutta, ihottumaa (allergiaa? Mut ei ole selvinnyt, että mille), suolistovaivoja (tämän vuoksi saa tarkoin valikoitua ruokaa), nivelrappeumaa ja lisäksi pari hammastakin on jouduttu poistamaan. Tuo nivelrappeuma on aika ikävä, kun sekin rajoittaa liikkumista, eikä Täplyskä juokse kovinkaan paljoa. Joskus saa ihme spurtteja, jonka jälkeen kävely näyttää hetken vähän tönköltä. Sille on kipulääkettä, jota annetaan välillä kuuriluontoisesti ja se onneksi auttaa.

Täplä hoikemmassa kunnossa
(kieli :P)

Täplä pulleimmillaan.
Aikamoinen jössikkä, onneks on laihtunut tuosta!

Täplän kanssa on siis käyty paljon eläinlääkärillä ja rahaa siihen on mennyt tuhansia euroja. Eli vaikka kissan saikin ilmaiseksi, niin ei sovi olettaa, ettei siihen menisi kuluja. Lisäksi allergian ja suolistovaivojen minimoimiseksi Täplälle syötetään vain tietynlaista ruokaa, joka tietenkin on kallista myös. Mutta kyllä mä jo silloin kun kissan päätin hankkia, päätin myös että sille ei mitään kaupan ruokaa syötetä. Vertailin silloin niitä ravintoarvoja ja ne on ihan kuraa. Haluan antaa rakkaalleni vain parasta <3 Opiskelijabudjetista se on tietenkin vaikeaa, mut se on vaan sit jostain muusta pois.

Mä uskon siihen, että kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa. Uskon myös, että Täplän oli tarkoitus tulla mulle. Siitä on ollut niin paljon iloa sekä mulle että muille ihmisille, ettei oo tosikaan. Oikea lohtukissa <3 Kerron seuraavassa osassa vähän enemmän Täplän luonteesta ja meidän arjesta yhdessä. Ja siitä, kuinka Täplä ei todellakaan ole ihan tavallinen kissa. :)

Väsymys voi iskeä missä vain. Torkkujen ottaminen ei katso aikaa eikä paikkaa.

Ensimmäinen automatka.
Meillä ei ollut vielä kantokoppaa,joten Täplä joutui matkustamaan vapaana.
Mut ei se ollut moksiskaan!
Hassu kissa, se vaan nautti siitä kun sai katsella maisemia ja makoilla takaikkunalla.

Näin me aina nukutaan, Täplä tulee ihan viereen, usein ihan kainaloon tai "lusikkaan".
Tai jalkojen, selän, kyljen, naaman päälle... mihin neiti milloinkin tahtoo,
kunhan saa olla lähellä.

Osaa Täplä olla leikkisä, mut hän on sitä omalla tavallaan.
Utelias tutkimaan, mutta omaan tahtiinsa, rauhallisesti. Mitä sitä turhaan riehumaan ja juoksentelemaan. :)