Elämän pieniä iloja

Kevät

Aamun sarastus aikainen

lintujen laulu iloinen
auringon loiste kultainen
kukkien ensiherääminen

Elämän iloa
rakkautta, lämpöä
uutta valoa
vanhaa lempeä

Tuulen henkäys hiljainen
herättää unestaan mehiläisen
nousee mullasta ensimmäinen
heinänkorsi ja lehti lesken
 

Luonto herää elämään
maalaa kaiken väreillään
minutkin saa heräämään
kaiken kauneuden näkemään

Hetkeksi paikalleni jään
voin tässä rauhassa hengähtää
Suljen silmäni ja kuuntelen hiljaa
sieluni sisäistä lepoa, rauhaa.

© Hansu

Rakastan kevättä ♡

Taas lähti uusi viikko käyntiin. Tällä viikolla mulle ei tulekaan työharjoittelussa kuin yksi vapaapäivä, mutta onneks ensi viikolla saan pitää sen yhden puuttuvan vapaan. Tänään oli aika erikoinen päivä, kun eräs diakoniatyöntekijä olikin sairastunut ja minä sitten toisen diakonin kanssa paikkasin häntä. On aika jännä mennä ihan puskista pitämään tilaisuutta, jonka valmisteluun ei ole saanut paljoakaan aikaa. Mun sinne piti kyllä joka tapauksessa lähteä joten itse olin saanut valmistella oman osuuteni, mutta minähän nyt oon ihan "vihreä" tässä hommassa muutenkin. :D Me mentiin erääseen vanhusten palvelukotiin paikkaan pitämään hartaus ja pientä ohjelmaa. Omassa osuudessani höpöttelin kaikenlaista ja luin itse kirjoittamani runon, jonka kirjoitin teillekin tuonne alkuun luettavaksi. Kevät ♡ En voinut olla huomaamatta, kuinka eräs vanha mummu oikein elein ja ilmein eli siinä runossa mukana ja katsoi mua lempeästi hymyillen, ihan kuin kannustaen. Noi mummelit ja vanhat papat on muutenkin jotenkin niin herttaisia! Mulla ei ole omia isovanhempia enää elossa, itse asiassa huomenna tulee täyteen tasan 7 vuotta siitä, kun viimeinen isovanhempani kuoli. Me oltiin Sinikka-mummon kanssa todella läheisiä ja aion ehdottomasti taas tänäkin vuonna sytyttää hänen vuokseen kynttilän ja muistella hetken meidän yhteisiä hetkiä. Muistot eivät koskaan kuole ♡

On kyllä kumma juttu, että nyt kun ei ole omia isovanhempia, niin oon oppinut arvostamaan vanhuksia ihan eri tavalla kuin ennen. Kyllä olen aina arvostanut vanhoja ihmisiä, olen oppinut siihen pienestä saakka kun mummojen kanssa oon käynyt milloin missäkin kerhoissa ja vanhusten piireissä. Mutta sen jälkeen kun viimeinen mummoni kuoli 7 vuotta sitten, olen alkanut nähdä kaikki (erityisesti mummut) vanhukset (paitsi kärttyiset) erityisen herttaisina ja suloisina. Olin niin onnellinen viime viikolla, kun sain taluttaa erään mummelin autolle käsikynkässä, ja siitä kun eräs toinen mummeli halusi antaa mulle halin. Elämän pieniä iloja.

Olisin niin iloinen, jos mulla olisi vielä edes yksi isovanhempi elossa. Jotenkin olen alkanut iän myötä arvostamaan vanhuksia, heidän viisauttaan ja muistojaan. Kun valmistun diakoniksi, voin toki jutustella vaikka kuinka monen vanhuksen kanssa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin oma sukulainen. Toivon todella, että te kaikki joilla vielä on omia isovanhempia, ette pitäisi heitä liian itsestäänselvyytenä. Vanhukset on höperöitä, joskus vaivoinensa kiukkuisia tai hankalia, mutta heillä on tietämystä ja elämänviisautta joista meillä ei ole tietoakaan. On toki eri asia, jos kyseessä on sen verran sairas vanhus joka ei tiedä maailmasta ja sen menosta enää mitään. Mutta, kyllä hänkin toki kunnioituksensa ansaitsee. Niin kuin meistä jokainen, koska ei me kukaan olla toisia parempia tai huonompia ollaan sitten vanhoja tai nuoria, sairaita tai terveitä. Jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, omana itsenään. Kunpa oppisimme myös itse rakastamaan itseämme. Ainakin mulla on sen asian kanssa vielä paljon opettelemista. Ja tiedän, etten ole ainoa. Mutta, voidaanhan me opetella.
Päivä kerrallaan.