Mitä on oikea ystävyys?

Gerbiiliystävykset Rafael ja Rami.
Niille ystävyys oli mm. sitä, että turvataan kaverin selusta. :)

Katselen vanhoja valokuvia. Mietin menetettyä ystävyyttä. Muistelen, hymyilen, naurahdan. Paljon hyviä muistoja. Käyn läpi koko ystävyytemme alusta loppuun saakka. Kysyn uudelleen ja uudelleen itseltäni erilaisia kysymyksiä, jotka alkavat sanalla: miksi?

Muistojen virrasta poimin paljon hyvää, mutta niiden seasta nousee myös tumma pilvi joka varjostaa niitä hyviä hetkiä. Uskallanko kertoa, että olen tästä asiasta eri mieltä? Voinko sanoa suoraan, että olen tänään liian väsynyt tapaamaan, vai täytyykö keksiä tekosyy, ettei toinen suutu? Miten reagoin, kun hän on taaskin pahalla päällä? Pitäisikö vain hymyillä, koittaa sivuuttaa loukkaukset joita minuun kohdistetaan ja välttää riita, vai laittaa hanttiin ja kysyä suoraan mikä nyt taas mättää? Vaikka tiesin kyllä mikä mättää. Useimmiten stressi milloin mistäkin asiasta, mieshuolia, kiirettä töissä, riitoja perheen kanssa, yksinäisyyden tunne. Yritin ymmärtää.

Nuorempana kutsuimme toisiamme parhaiksi ystäviksi. Olimme bestiksiä, niin kuin paita ja peppu. Mua kuitenkin usein vaivasi se, että tämän bestikseni näkemys ystävyydestä oli hyvin erilainen kuin itselläni. Vasta vanhemmiten osasin pukea tämän sanoiksi. Itse koen, että oikea ystävä on läsnä, vaikka ei olisi paikallakaan. Todellisen ystävän kanssa ei ole merkitystä sillä, onko viime tapaamisesta kulunut aikaa tunteja vai kuukausia, sillä seuraava tapaaminen on silti aivan yhtä aito, välittävä ja arvokas, ja toisen kanssa on aina yhtä hyvä olla. Todelliset ystävät arvostavat toisiaan ja heidän mielipiteitään, uskomuksiaan, elämäntapojaan. Tällainen ystävä on kuin sielunkumppani, sellainen jonka seurassa on aina hyvä olla omana itsenään. Sielunkumppanin kanssa voi luottaa siihen, että saa olla aito eikä tarvitse näytellä parempaa kuin on. Tosi ystävät hyväksyvät toisensa kokonaisuutena, vikoineen päivineen. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta erimielisyyksistä voidaan keskustella niin, että molempien mielipidettä kunnioitetaan ja yritetään ymmärtää toisen näkökulma. Tosiystävälle haluaa kertoa ensimmäisenä niin iloiset ja surullisetkin uutiset, haluaa puhua murheistaan ilman että toisen tarvitsee kysellä, koska tosiystävän kanssa voi luottaa siihen, että toinen todellakin haluaa tietää mitä elämäämme kuuluu. Todelliselle ystävälle kerrotaan kunnioittavasti, mikäli hänestä on huolissaan tai hänen toimintansa on ollut jollakin tapaa epäoikeudenmukaista, inhottavaa tai muulla tavalla sellaista että asia on syytä ottaa puheeksi. Kaikesta voi puhua, riitojakin voi tulla, mutta ne sovitaan eikä kunnioitus toista kohtaan kärsi vaan päin vastoin.

Ystävyys on aitoa välittämistä toisesta.
Ystävästä pidetään huolta. <3

Tässä nyt oli vain pieni osa siitä, miten itse määrittelen ystävyyden. Tuota kirjoittaessani ymmärsin, ketkä oikeasti ovat minulle niitä tärkeimpiä, rakkaimpia, todellisia ystäviä. Ja samalla ymmärsin myös sen, että tämä menetetty ystäväni ei ole ollut tuollainen ystävä enää vuosiin, jos koskaan. Ystävyytemme oli lopulta hirveän yksipuolista ja hän ajatteli varmasti samoin. Tämä johtui kenties juuri siitä, että ajattelemme ystävyydestä niin eri tavalla. Ehkä nuo mainitsemani asiat ovat myös  hänelle jollakin tavalla tärkeitä, mutta tärkeämpää vaikutti olevan se, kuinka usein otan yhteyttä ja kuinka usein tapaamme. Ystävyyden määritteleminen yhteydenottojen ja tapaamisten määrällä on mielestäni hyvin pinnallista ja myös haastavaa. Kuka pitää kirjaa? Kenen vuoro ottaa yhteyttä? Mikä on sopiva väli, ettei liian usein tai harvoin olla yhteyksissä? Entäs nyt, kun toi toinen tuttavuus pitää useammin yhteyttä kuin tämä vanha ystävä, onko hän nyt sitten parempi ystävä kuin tämä toinen joka asuu kauempana? Kyllä mulle ainakin on tärkeämpää ystävyyden sisältö kuin tuollaiset ulkoiset seikat. Ja on tärkeää antaa toiselle tilaa, ymmärtää että meillä jokaisella on oma elämämme ja ne ystävät ovat erittäin tärkeä osa sitä mutteivät kuitenkaan sen keskipiste.

Ilmeisesti kuitenkin minä ja toinen yhteinen ystävämme olimme todellakin tämän entisen ystäväni elämän keskipiste ja siksi hän vaati meiltä paljon. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut muuta (eikä hän kyllä pahemmin mitään muutoksen eteen tehnytkään)... Annoin monet kerrat anteeksi asioita koska ajattelin että minun kuuluu ymmärtää ja olla hyvä ystävä. Siedin kaikenlaista kohtelua, koska koin että se on velvollisuuteni ystävänä, bestiksenä, antaa toisen kiukutella ja ottaa kaikki vastaan. Ehkäpä myös huono itsetuntoni piti minut sen verran nöyränä, että en ymmärtänyt omaa arvoani, siis sitä ettei kaikkea tarvitse sietää. Kyllä monesti sanoin vastaan etten kuuntele tuollaista ja riitahan siitä aina syntyi. Joskus sitten kun en jaksanut riidellä, katsoin asiat läpi sormien. Antaa olla.

Ajan kuluessa toivoin, että asioihin tulisi muutosta. Olimmehan nyt aikuisia. Molemmilla oma elämä, eri kaupungeissa. Aikuistuessa on ymmärrettävää, ettei vanhoihin ystäviin pidetä enää samanlailla yhteyttä kuin nuorena, koska kaikki alkavat elää sitä omaa elämäänsä, löytävät puolison, hankkivat yhteisen asunnon ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että ystävyyssuhteet katkeavat - ne vain yksinkertaisesti muuttuvat. Mulla on paljon sellaisia ihania ystäviä joiden kanssa pidetään yhteyttä silloin tällöin, harvakseltaan tai vähän useammin. Sillä ei ole väliä kumpi ensin soittaa tai laittaa viestin, kohtaaminen on silti aina yhtä iloinen. Silloin jaamme asioita elämästämme ja kerromme mietteitämme tapahtuneista asioista, olemme tukena toiselle, kuuntelemme, olemme läsnä, iloitsemme toisen onnistumisista, suremme toisen vastoinkäymisiä. Nyt ymmärrän että juuri tuollaista ystävyyttä arvostan ja tällaisten ihmisten kanssa tahdon jakaa elämäni. Huoletonta, paljon antavaa, voimaannuttavaa ystävyyttä. Bestikseni kanssa hyvinä hetkinä kohtaamisemme olivat juuri tuollaisia (ja muistelen niitä aikoja lämmöllä). Mutta usein myös kuluttavia, voimaa vieviä, pahan mielen tuovia. Syyttelyä siitä, miksei minusta taaskaan ole pitkään aikaan (oli yhteydenotostani sitten pari viikkoa tai pari kuukautta) kuulunut mitään. Nyt kun olemme aikuisia, olin todellakin ajatellut ja toivonut, että asiat muuttuisivat. Niin ne muuttuivatkin, mutta eivät kuitenkaan parempaan suuntaan. Ystäväni epävarmuus, inho ja haukkumiset itseään kohtaan alkoivatkin heijastua inhoksi ja haukkumiseksi muita ihmisiä kohtaan. Epävarmuuden vuoksi muiden mielistely ja mielipiteiden myötäily muuttuikin vastakohdakseen, jolloin joka asiaan oli oltava jämäkkä mielipide josta ei joustettu milliäkään mutta joka piti tuoda esille ehdottomana, silloinkin kun sitä ei kukaan kysynyt. Tätä mielipidettä ei saanut kyseenalaistaa koska perusteluja sille löytyi vain harvoin. (Mulle tuli usein mieleen että ihan kuin olisi vaan sattumanvaraisesti valittu joku mielipide asiaa enempää miettimättä, ihan vaan siksi että olisi JOKU mielipide...)

Tästä asiasta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, koska se koskettaa mua nyt ja on mulle todella iso asia. Mutta ehkäpä ymmärrätte pointin. Kun aloitin tämän blogin, mun oli tosi vaikeaa päättää, kuinka paljon alan tänne henkilökohtaisia asioitani kirjoittamaan. Henkilökohtaisella tasolla tää blogi saattaisi olla paljon mielenkiintoisempi koska mun elämä on välillä kuin suoraan jostain saippuasarjasta, mutta silloin olisin tehnyt tästä anonyymin enkä olisi kertonut kenellekään tutuille tätä kirjoittavani. Tiedän kuitenkin, että moni ystäväni ja tuttavani ovat rohkaisseet mua blogin aloittamiseen ja siksi päätin alkaa kirjoittamaan omalla nimelläni. Edelleen mulla on vaikeuksia tasapainoillessa sen kanssa, kuinka paljon henkilökohtaista tänne jaan. Toisaalta kuitenkin mietin, että mulla ei ole mitään salattavaa, eikä näiden kirjoittaminen haittaa niin kauan kun en kerro ihmisten nimiä tai jaa heistä kuvia. Kyseessähän on nyt mun tunteet ja kokemukset elämästä, ja siitähän blogeissa juuri on kyse, asioiden tarkastelemisesta blogin kirjoittajan silmin. Jos nyt joku (yhteinen tuttumme) kuitenkin kokee tunnistavansa henkilön josta puhun, niin muistutan siis että tämä todellakin on vain mun näkemys asioista ja toisella osapuolella on tietysti oma näkemyksensä. En halua ketään haukkua, enkä mustamaalata, enkä halua että tämä vaikuttaa muiden ihmisten väleihin ja suhtautumiseen häntä kohtaan (vaikka olenkin yrittänyt hälle sanoa että teoilla on seuraukset ja kyllähän se miten häneen tekemistensä jälkeen suhtaudutaan, ON yksi seuraus...)

Kirjoitin tämän tekstin siksi, koska tää on yksi isoimmista päätöksistä mitä olen elämässäni tehnyt. Ei se ehkä kuulosta miltään maailmaa mullistavalta ratkaisulta, että ihmisten tiet eroavat. Välirikkoja sattuu. Mutta, kyseessä on kuitenkin se ihminen, jonka kanssa ollaan kuljettu yhteistä taivalta jo kohta 15 vuotta. Ja ainakin puolet ajasta olen miettinyt, kuinka kauan tällaista enää jaksan. Ajan kanssa tämän ihmisen arvostus (tai ainakin sen osoitus) mua kohtaan vain väheni ja loukkaukset lisääntyivät. Olen joutunut moneen kertaan menemään itseeni ja miettimään, olenko oikeasti sellainen ihminen kuin hän on mun väittänyt olevan. Olen yrittänyt kertoa, että nuo sanat loukkaavat ja etten pidä siitä kun aina saa pelätä sanomisiaan ja tekemisiään kun ei tiedä milloin toinen joko suuttuu tai alkaa kiukuttelemaan ja haukkumaan. Monta kertaa olen jo sanonut, että tätä vauhtia en enää kauan jaksa ja että noilla sanoilla ja teoilla on seurauksensa. Jokainen loukkaus on jättänyt jälkensä.

Nyt, kun viimein olen saanut sen verran itsekunnioitusta, että ymmärrän millaisten ihmisten kanssa haluan elämääni todella viettää ja millaista kohtelua toisilta itseäni kohtaan odotan, ymmärrän myös sen että tuollainen käytös ei ole ystävyyttä tai en ainakaan halua sellaista ihmistä ystäväkseni kutsua joka kohtelee toisia ihmisiä noin. Haluan kohdella muita ihmisiä niinkuin toivoisin itseäni kohdeltavan ja odotan samaa myös muilta. Tottakai jokainen tekee virheitä, itsekin olen tehnyt niitä paljon ja toiminut väärin useammin kuin jaksan muistaa... se on osa elämää. Mutta ymmärtääkseni virheistä kuuluisi myös oppia jotain, jos ei ensimmäisellä, toisella, kolmannellakaan... jos edes kymmenennellä kerralla? Viimein siis rohkenin tehdä sen ratkaisun jota olen jo pitkään miettinyt. Tämä ratkaisu tuntuu oikealta. Taakka putosi harteilta. Viimein olen vapaa, eikä tarvitse enää selitellä menojaan ja sanojaan tai tuntea olevansa tilivelvollinen. Vaikka hän on mulle edelleen rakas, tiemme jatkukoon erillään. Toivon kuitenkin tälle entiselle ystävälleni kaikkea hyvää elämään, tehkööt hän siitä sellaisen kun itse haluaa ja etsikööt sellaisia ystäviä joihin hän on tyytyväinen, sellaisia joiden toiminta ei koskaan ärsytä ja joista ei aina tarvitse löytää (tai etsiä) jotain valittamisen aihetta.

Mun ei tarvitse etsiä, sillä mulla niitä ihania ystäviä jo on. Paljonkin. Ja joka ikisestä olen äärimmäisen kiitollinen. <3