Elän hetkessä. Unelmoin. Se on enemmän kuin aavistin.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Kun kuolema koskettaa

Onko kuolema tabu?

Tulin koneeni ääreen, aikeenani kirjoittaa blogiteksti, mutta tuijotin pitkään tyhjää ruutua. Tunnetta ja ajatuksia on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän.

Olen kirjoittanut paljon erilaisista aiheista blogissani ja lupaankin blogin kuvauksessa, että blogissa käsitellään elämän iloja ja kipuja sekä asioita, joista liian usein vaietaan. Tämä blogitekstini käsittelee nyt niitä vaiettuja ja vaikeita asioita, joten varoituksen sana: en suosittele lukemaan tekstiä pidemmälle jos et halua lukea ikävistä asioista ja kuolemasta.

Kuolema... se on pyörinyt tänään päässäni paljon. Syynä on se, että sain eilen illalla kuulla suru-uutisia: eräs tuttava on nukkunut pois. Kyllähän se pysäyttää. Pistää miettimään ja ymmärtämään, kuinka hauras onkaan ihminen ja elämä. Aikamme täällä on rajallinen, eikä ihmismieli voi mitenkään ymmärtää sitä, miksi toisten aika täällä on lyhyempi kuin toisten. Elämää oppii arvostamaan ihan uudella tavalla, kun oivaltaa, että se voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Itsekin olen saanut muistutuksen tästä jo monta kertaa. Olen menettänyt monta rakasta, monta enemmän tai vähemmän läheistä ihmistä. Joka kerta se pysäyttää. Joka kerta se satuttaa. Mutta olen huomannut, että se myös opettaa. Ei pelkästään niin, että se opettaa arvostamaan elämää. Se myös opettaa käsittelemään surua. Ja kuolemaa.


Olen huomannut, että kuolema on vaikea asia. Tottakai on. Mutta siis, tarkoitan sitä, että siitä on vaikeaa puhua. Ei oikein tiedetä, miten pitäisi reagoida läheisen suruun. Siis silloin kun joku toinen kertoo, että hänen läheisensä/tuttavansa on kuollut. Ihmiset ovat arkoja juttelemaan siitä. Ehkä oletetaan, ettei sureva halua puhua. Tai että sureva ottaa asian puheeksi itse sitten, kun kaipaa juttuseuraa. Näin ei kuitenkaan aina ole. Sureva ei ehkä halua "vaivata" toisia murheillaan ja saattaa toivoa, että joku kysyisi, miten voit. Entäpä sitten jos kyseessä onkin itsemurha? Siinäpä vasta tabu. Olin kirkon kasvatuksen päivillä viime viikolla ja siellä itsemurhan tehneiden läheiset saivat puhua. Sieltä jäi eräs asia vahvasti mun mieleeni. Eräs nainen - ammatiltaan pappi - kertoi, että kun hänen puolisonsa kuoli, koti täyttyi surunvalitteluista ja kukista. Mutta kun hänen ex-miehensä (lastensa isä) oli vuosia aiemmin tehnyt itsemurhan, löytyi kotoa vain yhdet kukat. Vain yhdet, ja nekin olivat työyhteisöltä (eli seurakunnalta). Jos kuolemasta on vaikeaa puhua, itsemurhasta on sitäkin vaikeampi. Pappina tämä nainen kävi siunaamassa vainajia hautaan. Usein silloin, jos vainaja oli tehnyt itsemurhan, tilaisuus poikkesi ns. normaaleista hautajaisista. Vieraita oli vain kourallinen. Itsemurhasta ei puhuttu, koska kuolintapa ei ollut "luonnollinen". Ei haluttu mainita ääneen tapahtunutta. Sitä hävettiin. Pelättiin kenties, että joku tuomitsee. Eivätkä surevien omaisten läheisetkään oikein osanneet ottaa osaa suruun, koska oli tehty itsemurha...

Nämä asiat saivat mut miettimään. Itsemurhan tehneiden omaiset ja läheiset surevat aivan yhtälailla kuin kenen tahansa kuolleen ihmisen omaiset. Kysymykset voivat olla erilaisia, mutta ainakin yksi
kysymys pysyy samana: miksi? Sitä minäkin olen joutunut monesti itseltäni - ja ennen kaikkea Jumalalta - kysymään.


Lisan tarina

Tämän pohdinnan perään haluaisin kertoa tositarinan. Tämä tapahtuma on minulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, sellainen joka on vaikuttanut elämääni monella tavoin. Olen pohtinut pitkään sitä, haluanko tuoda blogissani esille jotain näin henkilökohtaista, mutta tulin siihen lopputulokseen, että Lisa (nimi muutettu) ansaitsee tulla kuulluksi. Toivon, että Lisan tarina auttaa jotakuta toista selviämään huomiseen.

Lisa on tyttö, johon tutustuin ollessani 21-vuotias. Ei ollut mitään tekemistä ja olin kuluttanut aikaa netissä pyörien. Muistin, että mulla oli vielä ikivanhat tunnukset Demi.fi-sivustolle, ja kävin nostalgian innoittamana tutkimaan sivustoa. Eksyin keskustelupalstalle lueskelemaan nuorten kirjoituksia ja muistelin sitä, kuinka itsekin olin nuorena paininut samojen asioiden parissa. Sitten silmiini osui keskustelun aloitus, jossa tyttö pyysi apua, koska hänellä oli paha olla eikä hän löytänyt ulospääsyä. Samaisessa tekstissä tyttö kirjoitti viillelleensä itseään ja välillä miettivänsä itsemurhaa. Alla olevat kommentit olivat ivallisia. Tytölle naurettiin ja heitettiin typerää läppää, väitettiin trolliksi. Mulle tuli sellainen olo, että kyse on jostakin vakavammasta. Kommentoin alle sähköpostiosoitteeni ja Messenger-nimimerkkini, jos tyttö haluaisi vaikka jutella.

Tyttö otti yhteyttä ja tutustuimme. Sain selville, että tytön nimi on Lisa ja hän oli 15-vuotias, muuta hän ei oikein itsestään kertonutkaan. Juttelimme usein ja hän kertoi, kuinka hän joutuu joka aamu herätessään keksimään syyn, miksi nousta sängystä ja elää vielä tämä päivä. Hän koki, että maailma on niin paha paikka, ettei hän halua elää siinä. Tämän taustalla oli traaginen tapahtuma (jossa hän ei ollut ollut paikalla, mutta hänelle oli kerrottu) jonka seurauksena hänen serkkunsa oli kuollut. Lisa kertoi jatkuvasti haaveilevansa siitä, että voisi olla pilven reunalla serkkunsa kanssa. Siellä olisi parempi olla. Hän ei vaan yksinkertaisesti nähnyt mitään hyvää, minkä vuoksi pysyä tässä maailmassa. Yritin monesti osoittaa positiivisia asioita ja kyllä hän totesikin, että hänellä on paljon ihania ystäviä ja hyvä perhe. Mutta masennus oli kasvanut niin suureksi, ettei Lisa enää osannut nähdä näitäkään syynä sille, miksi jatkaa elämää. Lisa murehti usein sitä, miten hän voisi peittää käsissään olevat arvet perheeltään ja ystäviltään. Konfirmaatiokin lähestyi ja sinne pitäisi pukea lyhythihainen mekko.

En tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Olin yrittänyt rohkaista Lisaa puhumaan näistä asioista ystävilleen, perheelleen, tai koulussa jollekin opettajalle/kuraattorille/terveydenhoitajalle... kyllä Lisa halusikin puhua, mutta häntä pelotti. Ja toisaalta hän ei halunnut, että kukaan saa tietää. Mulle oli helppo puhua, koska olin käytännössä tuntematon. Olin ainoa joka tiesi, mutten voinut auttaa. En osannut. En tiennyt missä Lisa asuu, en sukunimeä enkä mitään muutakaan. Ainoa mitä osasin tehdä, oli kuunnella ja yrittää saada Lisa muuttamaan mielensä, että hän puhuisi asiasta jollekin. Ehdotin myös monesti, että Lisa kertoisi asuinpaikkakuntansa ja matkustaisin paikan päälle, jotta voisimme jutella asioista kasvotusten. Lisa halusi kuitenkin säilyttää anonyymiytensä eikä suostunut tapaamiseen.

Tuo oli todella raskasta aikaa. Teki vain mieli juosta tuon nuoren tytön luo, kietoa kädet ympärille, halata hellästi mutta lujaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy. Niin ei kuitenkaan käynyt... Mulle tuli omassa elämässä paljon käsiteltäviä asioita, kun silloinen mieheni masentui ja itselläkin oli jaksaminen tiukilla. Sattumaa tai ei, meille oli sattunut vastoinkäymisiä enemmän kuin kukaan niin lyhyelle aikavälille toivoisi, ja lisäksi lähikuukausina moni tuttu oli nukkunut pois. Lisäksi (tai näistä johtuen) sairastuin lievään burn outiin ja olin parin viikon sairaslomalla. Näinä aikoina ehdin harvenevissa määrin käydä Messengerissä, koska omakin elämä vaati erityisen paljon keskittymistä.

Seuraavan kerran kun kirjauduin Messengeriin, olin saanut kaveripyynnön tuntemattomalta ihmiseltä. Yleensä en hyväksynyt pyyntöjä ihmisiltä joita en tunne, mutta jostain syystä hyväksyin tämän. Kysyin, tunnetaanko me jostain. Hän kertoi olleensa Lisan ystävä. Henkeni salpaantui. Olleensa? Aloimme keskustella ja pelkoni kävi toteen: Lisan ystävä kertoi, että Lisa oli riistänyt itseltään hengen. Meinasin itsekin kuolla siihen paikkaan. Ei voi olla totta! Tämä ystävä oli jotenkin saanut tietää, että Lisa oli mulle jutellut, mutta Lisa oli poistanut kaikki viestihistoriat. Niinpä sitten kerroin kaiken, siitä miksi Lisa halusi kuolla ja mitä kaikkea hänen päässään oli liikkunut. Yritin lohduttaa tätä ystävää, joka syytti itseään siitä, että oli ollut niin sokea. Kerroin, kuinka tärkeitä perhe ja ystävät oli Lisalle olleet ja kuinka tarkka Lisa oli ollut siitä, ettei kukaan saa tietää. Ei kukaan olisi voinut arvata mitään.

Uskaltauduin lopulta kysymään: Miten se tapahtui?
Lisa oli kuulemma edellisenä päivänä ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa ja sulkeutunut yksin huoneeseen. Kun tämä ystävä oli tullut huoneeseen, verta oli joka puolella ja ranteet viilleltynä. Haavat sidottiin eikä Lisa suostunut menemään lääkäriin, vaikka haavat oli kuulemma todella pahat. Aamulla Lisa oli kuitenkin ollut taas iloisempi ja murehtinut vaan siitä, että eihän verta jäänyt mihinkään ja eihän kukaan kerro kenellekään. Lisan ystävä kertoi, että ilmeisesti illemmalla Lisa oli ollut tietokoneella, mutta kukaan ei tiedä mitä hän oli siinä tehnyt. Sivuhistoria oli poistettu. Sitten yhtäkkiä Lisa oli lähtenyt junaradalle. Viimeisenä tekonaan Lisa hyvästeli kaikki rakkaansa tekstiviestillä. Sitten hän kääntyi kohti junaa, katsoi kuljettajaa suoraan silmiin, kunnes viime hetkillä kääntyi ja peitti kasvonsa...


On outoa, että näyttelin todella suurta roolia sellaisen ihmisen elämässä (tai sen loppumetreillä), jota en ole koskaan edes tavannut. Kannoin pitkään syyllisyyttä. Miksen ollut läsnä?! En ollut tavoitettavissa, kun Lisa olisi mua tarvinnut! Mielessä pyöri, entä jos. Entä jos olisin käynyt Mesessä useammin? Entä jos viimeisenä iltanaan Lisa vielä toivoi, että mä olisin linjoilla ja kääntäisin sen pään? Mitä olisin voinut tehdä toisin, että näin ei olisi käynyt? Syytin itseäni, kun en ollut osannut auttaa. Olin kuitenkin ainoa joka tiesi... Lisan perheellä ja ystävillä ei ollut ollut mitään hajua. Miten ne olisikaan voineet tehdä mitään. Mutta minä sen sijaan... Mulla olis ollut mahdollisuus. Vaikka kannankin tätä menneisyyden taakkaa harteillani edelleen, olen oppinut elämään asian kanssa ja siirtämään itsesyytökset syrjään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna voin sanoa, että vaikka Lisan kuolema oli traaginen ja äärimmäisen surullinen, ei se kuitenkaan ollut turha. Päätin, että jos vielä joskus joutuisin tällaiseen tilanteeseen, en halua olla neuvoton. Halusin oppia auttamaan ihmisiä. Lisan tarina on vahva syy siihen, miksi ajauduin opiskelemaan diakoniksi ja miksi nuorisotyö ja Saapas on mulle niin lähellä sydäntä. Silloin, 21-vuotiaana olin nuori, olin parturi-kampaaja. Mulla ei ollut keinoja eikä tietämystä Lisan auttamiseen. Halusin asiaan muutosta ja sillä tiellä ollaan. Lisan kuolema ei ollut millään tavalla oikein eikä reilua, mutta teen kaikkeni että voisin estää sitä tapahtumasta uudelleen jonkun toisen nuoren kohdalla. Ehkä onnistun, ehkä en, mutta sen tiedän, että aion kuitenkin yrittää.

Lepää rauhassa Lisa. Tässä vielä kirjoittamani laulun sanat sinun muistollesi



"Hymy huulillain
peitän suruain"
miettii tyttö nuori
viidentoista vain

Kyynelsilmin muistelee
serkun kuolemaa
kuinka joku voi
riistää hengen toiselta?

Kulissinsa pystyssä
hän pitää naurullaan
Silti salaa toivoen
et joku näkee niiden taa

Hän huutaa
huutaa vaikka ääni
kylmään tuuleen katoaa
Kuulkaa
ne sanat jotka sanomatta jää
kun pelottaa


Arvet käsissään
tahtoo tyttö peittää
ettei kukaan nää
tuskaa viiltävää

Kyynelsilmin haikailee
pilvenreunan taa
Serkun luona surukin
vois ehkä helpottaa

Tyttö ottaa takkinsa
ja yöhön katoaa
Hyvästinsä jättää
ennen kuin häipyy rajan taa

Hän huutaa
huutaa vaikkei kukaan
kuule hänen huutoaan
Nyt hän on hiljaa
Toivon että äänen
vielä kerran kuulla saan


 Pilvenreunan taa
tyttö matkustaa
Herran huomaan saa
viimein nukahtaa...


© Hansu Pakarinen

tiistai 13. tammikuuta 2015

Mikä ihmeen elämäntaparemppa?


No niin, nyt on taas se aika jolloin Hansu laittaa makkarat kuriin ja elämäntavat kunnon syyniin! Ei vaan, itseasiassa tällä kertaa tämä on erilaista. Tarkoitan sitä, että yllättävää kyllä, olen pysynyt herkuttelun suhteen kohtuuden rajoissa (poikkeuksena joulu ja sen jälkeinen aika jolloin lahjaksi syötyä suklaata piti tuhota rasiatolkulla :D) ja painokin on pysynyt sallituissa luvuissa. Sen jälkeen, kun pari vuotta sitten olin eron myötä mähkinyt itseni monta kiloa painavammaksi ja olo oli turvonnut, pöhöttynyt, ruma sekä muutenkin epämukava, päätin etten enää koskaan päästä itseäni sellaiseen kuntoon. Ei sillä, että olisin ollut "lihava" tai edes lievästi ylipainoinen, mutta vatsan-, vyötärön- ja lantionympärykseni kasvoivat muutamassa kuukaudessa monta senttiä ja painokilot siirtyivät uudelle kymmenluvulle. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että rasvaprosenttini oli huimassa nousussa.


Olen aina ollut hyvin siro ja pienikokoinen, koko yläasteajan painoin alle 50 kiloa (olen 166 cm pitkä). Ymmärrätte varmaan etten pitänyt lainkaan siitä, kun ollessani painavampi vaatteet puristivat vääristä paikoista, makkaroita pursusi sieltäkin missä niitä ei osannut kuvitella olevankaan ja vararengas puristui inhottavasti väliin kun puin sukkia jalkaan tai sidoin kengännauhoja. Toki on ihmisiä, jotka kantavat aina näitä vararenkaita mukanaan - jopa suurella ylpeydellä - enkä sano että siinä on mitään väärää. Tärkeintä on se, että itse on sujut itsensä kanssa ja voi hyvin. Monella oli vaikeuksia silloin ymmärtää sitä, kun aloin puhua laihduttamisesta. Mua katsottiin silmät pyöreinä: Miksi sinun pitäisi laihduttaa? Muiden mielestä ei varmasti pitänytkään. Eipä mullekaan ensimmäisenä tule mieleen ihmisistä heidät nähdessäni, että tuon pitäis kyllä saada karistettua muutama kilo. Se on jokaisen oma asia. Opin kuitenkin itsestäni sen, että sellainen parin vuoden takainen elämäntapa ei sovi mulle. Ei ole siis kysymys pelkästään siitä miltä näytin, vaan myös siitä miltä musta tuntui. Epäterveellinen ruoka, epäsäännöllinen ruoka- ja unirytmi, liikunnan puute sekä herkkujen tolkuton mässäily ei saanut aikaiseksi mitään muuta kuin henkisen ja fyysisen pahan olon. Silloin masennuksen keskellä en pystynyt muuhun, ja ymmärrän niitä ihmisiä jotka tällaisesta kierteestä itsensä löytävät. Olen onnekas, että löysin melko nopeasti tien pois tuosta kierteestä ja löysin liikunnan ja terveellisten elämäntapojen ilon jälleen elämääni.

Vaikka tuon kokemuksen jälkeen olen liikkunut ja herkutellut enemmän ja vähemmän, en kuitenkaan ole suostunut päästämään itseäni enää siihen kierteeseen, josta on niin vaikeaa päästä pois. Asetin itselleni painorajan ja sen alla olen pysynyt. Olen ottanut tavaksi tarkastella elämäntapojani säännöllisin väliajoin, niin etten pääse sokaistumaan sille jos lähden "väärille raiteille". Muutaman kuukauden välein pysähdyn miettimään, onko remontin aika. Olen tehnyt vuoden mittaan pieniä remontteja, mutta nyt on aika suuremmalle. Ei siksi, että olisin "repsahtanut" taas vanhoihin tapoihin. Eikä siksi, että painoni olisi noussut yli sallitun rajan. Eikä siitäkään syystä, että herkuttelin jouluna ja sen jälkeen enemmän kuin laki sallii. Vaan siksi, koska löysin itsestäni motivaation joka ei ole ollut näin vahvana kertaakaan sen jälkeen kun vajaat pari vuotta sitten löysin tien pois tuosta mähkimisen kierteestä. Silloin innostuin liikunnasta lihaskunnon kohottamisen ja kuntosalin muodossa.

Olen aiemminkin maininnut, että saan energiaa auringosta. Myös tieto saapuvasta keväästä antaa mulle hurjasti energiaa, siis jo pelkästään se kun vuosi vaihtui, sai mun mielialan nousemaan uusiin sfääreihin. Tämä on yksi asia joka nostaa mun intoani liikkumiseen. Se, mistä tämä into kuitenkin lähti, on ihan toinen juttu. Äitini on kamppaillut ylipainon kanssa jo vuosia, joten päätin vähän avittaa ja lupasin maksaa äidille (vähintään) puolen vuoden ajalle tehovalmennuksen tai personal trainerin tai mitä hän vaan haluaa. Äiti tarttui haasteeseen ja aloitti maanantaina ensimmäisen tapaamisen salilla pt:n kanssa. Paketti sisältää mm. äidille räätälöidyt ruokavaliot ja viikottaiset pt-tapaamiset. Jos ei tällä kilot karise, niin ei sitten millään! Minäkin tästä innostuin ja ajattelin muutenkin, että voisin ikään kuin vertaistukena itsekin tehdä taas rempan ruokavaliooni sekä lisätä liikuntaa täällä Jyväskylässä. Voidaan sitten äidin kanssa soitella, kannustaa ja kysellä miten menee. :)

En osaa kuvailla tätä innostuksen määrää! Kaikista parasta tässä on se, että olen löytänyt uuden liikuntamuodon eli uuden harrastuksen, josta olen aivan pähkinöinä! Jyväskylän Parkour akatemialla, jossa aloitin, menee erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Mutta ei sitä peruskauraa, vaan jotain aivan muuta! Siis lattia- ja ilma-akrobatiaa, pariakrobatiaa ja kaikkea muuta kivaa sirkus-hubaa. Mahtavaa! Olen käynyt nyt muutamalla tunnilla ja oon jo ihan koukussa. Tästä kaikesta huumaantuneena päätin alkaa seurailemaan omaa kroppaani: otan viikottain ylös painon, mitat sekä mittaan rasva- ja lihasprosentin. Mulla kun ei ole suurempaa painonpudotustarvetta, voin seurailla miten muuten kehoni muuttuu. Plus että voin tietenkin seurata omaa kehittymistäni sirkustaituroinnissa. :D

Elämä on toisinaan aika ihanaa

maanantai 12. tammikuuta 2015

Loppuvuoden tähtihetkiä

Viime vuoden puolella tapahtui paljon sellaista, mistä en ole ehtinyt blogiin kirjoitella. Yksi mielestäni kirjoittamisen arvoinen aihe on erilaiset konsertit, joissa vuoden lopulla kävin aika ahkeraan. Blogini on antanut ehkä turhan yksipuoleisen kuvan keikoista joilla tykkään käydä, koska postaukset on liittyneet paljolti Kaleniuksen Tommin keikkoihin. Tietenkin käyn myös muiden artistien ja bändien konserteissa, Tommi nyt vaan on sattunut olemaan sellainen joka keikkailee pääasiassa Suomessa ja jonka keikoille pääsen useammin. Musiikkimakuni on kuitenkin hyvin laaja ja ehkäpä tässä postauksessa saatte vähän käsitystä siitä, millaisesta musiikista pidän.

Aloitetaan ensin ihan omista keikoista. Kerroin aiemmin että olen aloittanut Rock All -kuorossa ja meillä oli marraskuussa yhteensä 4 esitystä. Oman kokemukseni mukaan paras niistä oli ensimmäinen, joka oli kuoromme 5-vuotisjuhlakonsertti. Ensinnäkin siksi keikka oli paras, että siihen oli panostettu eniten ja tietenkin se myös jännitti eniten koska se oli ensimmäinen. Toinen syy siihen miksi pidän tätä konserttia parhaana on se, että saimme vierailevan tähden: Timo Rautiainen tuli kanssamme lavalle esittämään Trio Niskalaukauksen kanssa levyttäneensä kappaleen Surupuku. Vaikka keikka kokonaisuudessaankin oli hieno, oli kyllä mahtavaa esiintyä Rautiaisen kanssa. :)

Siinä me ollaan: rokkikuoro Rock All!
Ja vierailevana tähtenä Timo Rautiainen <3
Timolle kiitokset hyvästä keikasta :)
Seuraavan esiintymisen keikka-look. Mustaa ja punaista.
Ihana Täplä taustalla :D



Seuraava juttu ei liity millään tavalla konsertteihin, vaan Salkkareihin ja sen näyttelijöihin. Taustatietona kerrottakoon, että silloin joskus 90-luvun puolella kun Salatut elämät sarja alkoi ja mä olin jotain 12-vuotias, aloin seurata sarjaa suurella innolla. Seurasin sitä varmaan ensimmäiset 8 vuotta, kunnes mua alkoi kyllästyttää se, että näyttelijät vaihtui ja juoni pyöri aika paljon samojen asioiden ympärillä (jälkikäteen ajateltuna asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että exäni inhosi Salkkareita, ohjelman seuraaminen jäi pois nimittäin jonkin aikaa sen jälkeen kun aloimme seurustella...). En siis moneen vuoteen ollut seurannut kyseistä sarjaa. Kun pari vuotta sitten Toni muutti mun kämppikseksi, arki-iltoina puoli kasilta tulikin tv:stä Salatut elämät. Aluksi aina puuhailin jotain muuta kun ei olis voinut vähempää kiinnostaa, mutta jossain vaiheessa kiinnostus alkoi herätä, koska vaikken nähnyt mitä sarjassa tapahtui, kuulin kuitenkin äänet. Niinpä aina jännittävissä kohdissa kävin kurkkaamassa mitä siellä tapahtuu ja siitä se sitten lähti: olin koukussa jälleen! Jep, eli me käytiin sitten Tonin kanssa marraskuussa katsomassa Salkkari-elokuvan toinen osa ennakkoon. Meidän (tai mun ;D) iloksemme leffan jälkeen pari mun suosikkinäyttelijää oli tulleet moikkaamaan faneja. Wuhuu!



Kiitos kuvasta Mikko Parikka ja Hemmo Karja
eli Salkkareiden Jiri ja Janne.
Harmi kun Venla Savikuja (=Heidi) jota myös urheilijana & bloggaajana fanitan, puuttui joukosta.

No niin, sitten taas aiheeseen, eli musiikkiin ja konsertteihin. Mulla on aina ollut aika laaja musiikkimaku, mutta oli vaihe, jolloin kuuntelin pääasiassa heviä/metallia/rockia. Rock oli ennemminkin suomirockia ja glamrockia, ei siis mitään rock'n rollia, ja raskaampi musiikki enemmänkin melodista metallia ja niinkutsuttua "kikkeliheviä" kuin suoranaista "örinää". Kuuntelen tällaista musiikkia edelleen, vaikka kuuntelen muutakin. Kun olin yläasteella, kaverini tutustutti mut bändiin nimeltä Sonata Arctica. Se oli rakkautta ensikuulemalta! Sonata Arcticasta tuli mun lempibändi ja sellaisena se on pitkälti pysynytkin jo 14 vuotta. En nyt tässä iässä ehkä puhu enää "lempibändeistä" mutta kyllä Sonatalla ja Tony Kakolla on merkittävä paikka mun sävelkorvassani ja musiikkisydämessäni. :)

Onnekseni Sonata Arctica oli joulukuussa tulossa Jyväskylän Lutakkoon keikalle ja kyllähän sinne piti päästä. En tiedä miten olinkin missannut tämän ja jäi tosi viime tippaan, kun huomasin koko keikan vasta samana päivänä. Onneksi ovelta vielä liikeni lippuja ja niinpä pääsin nautiskelemaan suosikkiyhtyeeni sulosäveliä pitkästä aikaa livenä. 

Keikan alkua odotellessa... fiilis jo katossa vaikka yksin olinkin.
Ja viimein se alkoi!

Lopuksi bändin vakiolopetus eli kaukohali, plektrojen ja rumpukapuloiden heitto yleisölle sekä kumarrus.
Kiitos pojat mahtavasta keikasta!
Oikeesti, toi Tony Kakon lauluääni on jotain niin taivaallista! Kun kuulin ensimmäiset sävelet ja Tony lauloi ensimmäiset nuotit, voi sitä kylmien väreiden määrää! Lisäksi sain jonkun ihmeellisen tunnekuohun ja mua alkoi naurattaa ja vedet nousi silmiin, johtunee kai siitä kun viime keikasta on niin pitkä aika ja olin jo "unohtanut" kuinka hyvältä toi Kakon ääni kuulostaa livenä. Mutta lyhyestä virsi kaunis: Sonata on edelleen liekeissä!

Kotiin tultuani mua oli vastassa nälkäinen kissa...

Pyysin Tonia ottamaan kuvan mun keikka-lookista...
...ja keikalta ostamastani hienosta bändipaidasta...
Paidan kanssa poseeratessa sainkin seuraa.

Täplä on kyllä ihana linssilude!
Vaikka oikeasti se vain kinuaa ruokaa...
"Anna, anna!" (ei mun kädessä edes oo mitään, sorry Tinttu ♡)

Eipä nämä keikkailut tähän lopu. Joulun lähestyessä käytiin jo perinteeksi muodostuneessa Rajaton-yhtyeen joulukonsertissa Paviljongissa. Tämäkin musiikkigenre eroaa taas aika paljon edellä mainituista, mutta rakastan Rajattomien acapella-musiikkia ja heidän tulkintojaan. Omien kappaleiden lisäksi Rajaton on tehnyt sovituksia monista tutuista lauluista. Erityisesti livenä (ja eturivistä, kuten aina) kuunneltuna ei voi muuta sanoa kuin wau. Taas ihokarvavibrat hurisee ja kyyneleet valuu pitkin poskia. En voi sanoin kuvailla.

Rajaton on muuten siitä erityinen yhtye, että ne muisti mut/meidät (olen joka kerta käynyt Tonin kanssa, jo silloin kun ei vielä seurusteltu), jo ensimmäisen kerran jälkeen. Tai siis, kun toista kertaa olin ollut kuuntelemassa Rajattomia ja kävin pyytään nimmareita levyyn, ne kysyi multa oltiinko me viime vuonnakin eturivissä. Nyt ne jo lavalle astuessaan katsoi meitä ja hymyili, ja kun konsertin jälkeen me mentiin vähän juttusille, alkoi yhtyeen laulaja Ahti selittää uudelle sijaislaulajalle, kuinka me ollaan käyty jo monena vuotena heitä kuuntelemassa. Ahti myös kertoi olleensa huolissaan, kun meitä ei ollut näkynyt paria päivää ennen olleessa Tampere-talon konsertissa (siellä oltiin oltu edellisvuonna). Se oli jo ehtinyt miettiä että nyyh, ei ne tulleetkaan tänä vuonna. Voi toista. :)


Minä ja Rajaton (Jussi Chydenius puuttuu).
Vuoden viimeinen konsertti jossa kävin, oli kauan odotettu Raskasta joulua -konsertti Tampere-talossa. En ole koskaan ennen käynyt noissa konserteissa, vaikka se onkin ollut pitkäaikainen haave. Raskasta joulua -porukkaan kuuluu aika laaja kaarti, mutta mun onnekseni Tampereelle tuli kolme mun suosikkia: Tony Kakko, Marco Hietala sekä JP Leppäluoto. Siis mä en voi käsittää miten nää on osanneet lukea mun ajatuksia kun on koonneet tätä porukkaa! No Tonysta jo puhuinkin aiemmin. Sitten on Marco Hietala, jota olen Nightwish-yhtyeen ohella fanittanut vähintään yhtä kauan kuin Sonata Arcticaa. Ja sitten vielä JP Leppäluoto, joka muinoin lauloi yhtyeessä Charon, jota myöskin kuuntelin samoihin aikoihin kun aloin kuunnella kahta edellä mainittua. Ei siis paha yhdistelmä ollenkaan! Lisäksi laulamassa oli Ari Koivunen (yllätysvieras) sekä Kimmo Blom, joka oli mulle ennestään tuntematon heppu. Mutta vau mikä ääni! Tykkäsin kyllä kovasti, vaikka edelleen olen sitä mieltä että Tony Kakko oli illan kirkkain tähti.


Jännitys tiivistyy... kohta se alkaa!
Marco Hietala.
Tony Kakko.
Vierailevana tähtenä Ari Koivunen.
Yhteislaulu ja loppufiiliksiä.  Kimmo Blom, Marco Hietala, Marcossa kiinni Tony Kakko ja Ari Koivunen, ja oikealla JP Leppäluoto.
Kiitokset
Tuo oli muuten oikeasti aika tiukka setti, konsertti nimittäin kesti 2,5 tuntia ilman väliaikaa. Huh! Mutta pääsinpä näkemään (ja kuulemaan!) monta jo teini-iässä fanittamaani idolia. :)

Konsertin jälkeen mentiin vielä kavereiden kanssa jatkoille karaokea laulelemaan ja biljardia pelailemaan...

Pitkän konsertin jälkeen olo oli vähän tällainen...
...mutta kyllä se hymykin sieltä vielä irtosi. :D

Tässäpä tuli vähän tutuksi mun musiikkimakua samalla... vaikka mahdotonta olisi mainita kaikki ne bändit ja artistit joista tykkään. Se menee kyllä Siltsusta Elastiseen ja no, Kaleniuksesta Sonataan :)
Mukavaa viikkoa teille, muistakaahan nauttia musiikista joko kuunnellen, soittaen tai laulaen. Adios!