Kun kuolema koskettaa

Onko kuolema tabu?

Tulin koneeni ääreen, aikeenani kirjoittaa blogiteksti, mutta tuijotin pitkään tyhjää ruutua. Tunnetta ja ajatuksia on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän.

Olen kirjoittanut paljon erilaisista aiheista blogissani ja lupaankin blogin kuvauksessa, että blogissa käsitellään elämän iloja ja kipuja sekä asioita, joista liian usein vaietaan. Tämä blogitekstini käsittelee nyt niitä vaiettuja ja vaikeita asioita, joten varoituksen sana: en suosittele lukemaan tekstiä pidemmälle jos et halua lukea ikävistä asioista ja kuolemasta.

Kuolema... se on pyörinyt tänään päässäni paljon. Syynä on se, että sain eilen illalla kuulla suru-uutisia: eräs tuttava on nukkunut pois. Kyllähän se pysäyttää. Pistää miettimään ja ymmärtämään, kuinka hauras onkaan ihminen ja elämä. Aikamme täällä on rajallinen, eikä ihmismieli voi mitenkään ymmärtää sitä, miksi toisten aika täällä on lyhyempi kuin toisten. Elämää oppii arvostamaan ihan uudella tavalla, kun oivaltaa, että se voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Itsekin olen saanut muistutuksen tästä jo monta kertaa. Olen menettänyt monta rakasta, monta enemmän tai vähemmän läheistä ihmistä. Joka kerta se pysäyttää. Joka kerta se satuttaa. Mutta olen huomannut, että se myös opettaa. Ei pelkästään niin, että se opettaa arvostamaan elämää. Se myös opettaa käsittelemään surua. Ja kuolemaa.

Olen huomannut, että kuolema on vaikea asia. Tottakai on. Mutta siis, tarkoitan sitä, että siitä on vaikeaa puhua. Ei oikein tiedetä, miten pitäisi reagoida läheisen suruun. Siis silloin kun joku toinen kertoo, että hänen läheisensä/tuttavansa on kuollut. Ihmiset ovat arkoja juttelemaan siitä. Ehkä oletetaan, ettei sureva halua puhua. Tai että sureva ottaa asian puheeksi itse sitten, kun kaipaa juttuseuraa. Näin ei kuitenkaan aina ole. Sureva ei ehkä halua "vaivata" toisia murheillaan ja saattaa toivoa, että joku kysyisi, miten voit. Entäpä sitten jos kyseessä onkin itsemurha? Siinäpä vasta tabu. Olin kirkon kasvatuksen päivillä viime viikolla ja siellä itsemurhan tehneiden läheiset saivat puhua. Sieltä jäi eräs asia vahvasti mun mieleeni. Eräs nainen - ammatiltaan pappi - kertoi, että kun hänen puolisonsa kuoli, koti täyttyi surunvalitteluista ja kukista. Mutta kun hänen ex-miehensä (lastensa isä) oli vuosia aiemmin tehnyt itsemurhan, löytyi kotoa vain yhdet kukat. Vain yhdet, ja nekin olivat työyhteisöltä (eli seurakunnalta). Jos kuolemasta on vaikeaa puhua, itsemurhasta on sitäkin vaikeampi. Pappina tämä nainen kävi siunaamassa vainajia hautaan. Usein silloin, jos vainaja oli tehnyt itsemurhan, tilaisuus poikkesi ns. normaaleista hautajaisista. Vieraita oli vain kourallinen. Itsemurhasta ei puhuttu, koska kuolintapa ei ollut "luonnollinen". Ei haluttu mainita ääneen tapahtunutta. Sitä hävettiin. Pelättiin kenties, että joku tuomitsee. Eivätkä surevien omaisten läheisetkään oikein osanneet ottaa osaa suruun, koska oli tehty itsemurha...

Nämä asiat saivat mut miettimään. Itsemurhan tehneiden omaiset ja läheiset surevat aivan yhtälailla kuin kenen tahansa kuolleen ihmisen omaiset. Kysymykset voivat olla erilaisia, mutta ainakin yksi
kysymys pysyy samana: miksi? Sitä minäkin olen joutunut monesti itseltäni - ja ennen kaikkea Jumalalta - kysymään.


Lisan tarina

Tämän pohdinnan perään haluaisin kertoa tositarinan. Tämä tapahtuma on minulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, sellainen joka on vaikuttanut elämääni monella tavoin. Olen pohtinut pitkään sitä, haluanko tuoda blogissani esille jotain näin henkilökohtaista, mutta tulin siihen lopputulokseen, että Lisa (nimi muutettu) ansaitsee tulla kuulluksi. Toivon, että Lisan tarina auttaa jotakuta toista selviämään huomiseen.

Lisa on tyttö, johon tutustuin ollessani 21-vuotias. Ei ollut mitään tekemistä ja olin kuluttanut aikaa netissä pyörien. Muistin, että mulla oli vielä ikivanhat tunnukset Demi.fi-sivustolle, ja kävin nostalgian innoittamana tutkimaan sivustoa. Eksyin keskustelupalstalle lueskelemaan nuorten kirjoituksia ja muistelin sitä, kuinka itsekin olin nuorena paininut samojen asioiden parissa. Sitten silmiini osui keskustelun aloitus, jossa tyttö pyysi apua, koska hänellä oli paha olla eikä hän löytänyt ulospääsyä. Samaisessa tekstissä tyttö kirjoitti viillelleensä itseään ja välillä miettivänsä itsemurhaa. Alla olevat kommentit olivat ivallisia. Tytölle naurettiin ja heitettiin typerää läppää, väitettiin trolliksi. Mulle tuli sellainen olo, että kyse on jostakin vakavammasta. Kommentoin alle sähköpostiosoitteeni ja Messenger-nimimerkkini, jos tyttö haluaisi vaikka jutella.

Tyttö otti yhteyttä ja tutustuimme. Sain selville, että tytön nimi on Lisa ja hän oli 15-vuotias, muuta hän ei oikein itsestään kertonutkaan. Juttelimme usein ja hän kertoi, kuinka hän joutuu joka aamu herätessään keksimään syyn, miksi nousta sängystä ja elää vielä tämä päivä. Hän koki, että maailma on niin paha paikka, ettei hän halua elää siinä. Tämän taustalla oli traaginen tapahtuma (jossa hän ei ollut ollut paikalla, mutta hänelle oli kerrottu) jonka seurauksena hänen serkkunsa oli kuollut. Lisa kertoi jatkuvasti haaveilevansa siitä, että voisi olla pilven reunalla serkkunsa kanssa. Siellä olisi parempi olla. Hän ei vaan yksinkertaisesti nähnyt mitään hyvää, minkä vuoksi pysyä tässä maailmassa. Yritin monesti osoittaa positiivisia asioita ja kyllä hän totesikin, että hänellä on paljon ihania ystäviä ja hyvä perhe. Mutta masennus oli kasvanut niin suureksi, ettei Lisa enää osannut nähdä näitäkään syynä sille, miksi jatkaa elämää. Lisa murehti usein sitä, miten hän voisi peittää käsissään olevat arvet perheeltään ja ystäviltään. Konfirmaatiokin lähestyi ja sinne pitäisi pukea lyhythihainen mekko.

En tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Olin yrittänyt rohkaista Lisaa puhumaan näistä asioista ystävilleen, perheelleen, tai koulussa jollekin opettajalle/kuraattorille/terveydenhoitajalle... kyllä Lisa halusikin puhua, mutta häntä pelotti. Ja toisaalta hän ei halunnut, että kukaan saa tietää. Mulle oli helppo puhua, koska olin käytännössä tuntematon. Olin ainoa joka tiesi, mutten voinut auttaa. En osannut. En tiennyt missä Lisa asuu, en sukunimeä enkä mitään muutakaan. Ainoa mitä osasin tehdä, oli kuunnella ja yrittää saada Lisa muuttamaan mielensä, että hän puhuisi asiasta jollekin. Ehdotin myös monesti, että Lisa kertoisi asuinpaikkakuntansa ja matkustaisin paikan päälle, jotta voisimme jutella asioista kasvotusten. Lisa halusi kuitenkin säilyttää anonyymiytensä eikä suostunut tapaamiseen.

Tuo oli todella raskasta aikaa. Teki vain mieli juosta tuon nuoren tytön luo, kietoa kädet ympärille, halata hellästi mutta lujaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy. Niin ei kuitenkaan käynyt... Mulle tuli omassa elämässä paljon käsiteltäviä asioita, kun silloinen mieheni masentui ja itselläkin oli jaksaminen tiukilla. Sattumaa tai ei, meille oli sattunut vastoinkäymisiä enemmän kuin kukaan niin lyhyelle aikavälille toivoisi, ja lisäksi lähikuukausina moni tuttu oli nukkunut pois. Lisäksi (tai näistä johtuen) sairastuin lievään burn outiin ja olin parin viikon sairaslomalla. Näinä aikoina ehdin harvenevissa määrin käydä Messengerissä, koska omakin elämä vaati erityisen paljon keskittymistä.

Seuraavan kerran kun kirjauduin Messengeriin, olin saanut kaveripyynnön tuntemattomalta ihmiseltä. Yleensä en hyväksynyt pyyntöjä ihmisiltä joita en tunne, mutta jostain syystä hyväksyin tämän. Kysyin, tunnetaanko me jostain. Hän kertoi olleensa Lisan ystävä. Henkeni salpaantui. Olleensa? Aloimme keskustella ja pelkoni kävi toteen: Lisan ystävä kertoi, että Lisa oli riistänyt itseltään hengen. Meinasin itsekin kuolla siihen paikkaan. Ei voi olla totta! Tämä ystävä oli jotenkin saanut tietää, että Lisa oli mulle jutellut, mutta Lisa oli poistanut kaikki viestihistoriat. Niinpä sitten kerroin kaiken, siitä miksi Lisa halusi kuolla ja mitä kaikkea hänen päässään oli liikkunut. Yritin lohduttaa tätä ystävää, joka syytti itseään siitä, että oli ollut niin sokea. Kerroin, kuinka tärkeitä perhe ja ystävät oli Lisalle olleet ja kuinka tarkka Lisa oli ollut siitä, ettei kukaan saa tietää. Ei kukaan olisi voinut arvata mitään.

Uskaltauduin lopulta kysymään: Miten se tapahtui?
Lisa oli kuulemma edellisenä päivänä ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa ja sulkeutunut yksin huoneeseen. Kun tämä ystävä oli tullut huoneeseen, verta oli joka puolella ja ranteet viilleltynä. Haavat sidottiin eikä Lisa suostunut menemään lääkäriin, vaikka haavat oli kuulemma todella pahat. Aamulla Lisa oli kuitenkin ollut taas iloisempi ja murehtinut vaan siitä, että eihän verta jäänyt mihinkään ja eihän kukaan kerro kenellekään. Lisan ystävä kertoi, että ilmeisesti illemmalla Lisa oli ollut tietokoneella, mutta kukaan ei tiedä mitä hän oli siinä tehnyt. Sivuhistoria oli poistettu. Sitten yhtäkkiä Lisa oli lähtenyt junaradalle. Viimeisenä tekonaan Lisa hyvästeli kaikki rakkaansa tekstiviestillä. Sitten hän kääntyi kohti junaa, katsoi kuljettajaa suoraan silmiin, kunnes viime hetkillä kääntyi ja peitti kasvonsa...

On outoa, että näyttelin todella suurta roolia sellaisen ihmisen elämässä (tai sen loppumetreillä), jota en ole koskaan edes tavannut. Kannoin pitkään syyllisyyttä. Miksen ollut läsnä?! En ollut tavoitettavissa, kun Lisa olisi mua tarvinnut! Mielessä pyöri, entä jos. Entä jos olisin käynyt Mesessä useammin? Entä jos viimeisenä iltanaan Lisa vielä toivoi, että mä olisin linjoilla ja kääntäisin sen pään? Mitä olisin voinut tehdä toisin, että näin ei olisi käynyt? Syytin itseäni, kun en ollut osannut auttaa. Olin kuitenkin ainoa joka tiesi... Lisan perheellä ja ystävillä ei ollut ollut mitään hajua. Miten ne olisikaan voineet tehdä mitään. Mutta minä sen sijaan... Mulla olis ollut mahdollisuus. Vaikka kannankin tätä menneisyyden taakkaa harteillani edelleen, olen oppinut elämään asian kanssa ja siirtämään itsesyytökset syrjään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna voin sanoa, että vaikka Lisan kuolema oli traaginen ja äärimmäisen surullinen, ei se kuitenkaan ollut turha. Päätin, että jos vielä joskus joutuisin tällaiseen tilanteeseen, en halua olla neuvoton. Halusin oppia auttamaan ihmisiä. Lisan tarina on vahva syy siihen, miksi ajauduin opiskelemaan diakoniksi ja miksi nuorisotyö ja Saapas on mulle niin lähellä sydäntä. Silloin, 21-vuotiaana olin nuori, olin parturi-kampaaja. Mulla ei ollut keinoja eikä tietämystä Lisan auttamiseen. Halusin asiaan muutosta ja sillä tiellä ollaan. Lisan kuolema ei ollut millään tavalla oikein eikä reilua, mutta teen kaikkeni että voisin estää sitä tapahtumasta uudelleen jonkun toisen nuoren kohdalla. Ehkä onnistun, ehkä en, mutta sen tiedän, että aion kuitenkin yrittää.

Lepää rauhassa Lisa. Tässä vielä kirjoittamani laulun sanat sinun muistollesi ♡

"Hymy huulillain
peitän suruain"
miettii tyttö nuori
viidentoista vain

Kyynelsilmin muistelee
serkun kuolemaa
kuinka joku voi
riistää hengen toiselta?

Kulissinsa pystyssä
hän pitää naurullaan
Silti salaa toivoen
et joku näkee niiden taa

Hän huutaa
huutaa vaikka ääni
kylmään tuuleen katoaa
Kuulkaa
ne sanat jotka sanomatta jää
kun pelottaa

Arvet käsissään
tahtoo tyttö peittää
ettei kukaan nää
tuskaa viiltävää

Kyynelsilmin haikailee
pilvenreunan taa
Serkun luona surukin
vois ehkä helpottaa

Tyttö ottaa takkinsa
ja yöhön katoaa
Hyvästinsä jättää
ennen kuin häipyy rajan taa

Hän huutaa
huutaa vaikkei kukaan
kuule hänen huutoaan
Nyt hän on hiljaa
Toivon että äänen
vielä kerran kuulla saan

 Pilvenreunan taa
tyttö matkustaa
Herran huomaan saa
viimein nukahtaa...

© Hansu Pakarinen