Mysteereistä suurin on pupujussin kohtalo

Back in Pieksämäki. Ihanaa olla taas kotona!

Käytiin lauantaina Sastamalassa mun kummitytön 2-vuotis-synttäreillä. Pikku-Aino oli kasvanut hurjasti ja varmaan ekaa kertaa oikeasti muisti mut kunnolla. Nähdään aika harvoin, koska asun näin kaukana, mutta yritän aina käydä siellä kylässä kun mahdollista. Aiemmin Aino on saattanut vierastaa mua vähän alkuun ja vasta hetken päästä alkaa tajuta että ainiin, Hansu-kummihan se siinä. Nyt se jo heti alkuun kiikutti mulle lahjapaketteja avattavaksi ja toisti "Hantu auttaa". Aws, söpöä. Siinä me sitten yhdessä leikittiin Duploilla ja koottiin hurjan vaikeaa 9 palan palapeliä.

Hyvää syntymäpäivää pienelle Aino-prinsessalle <3

Sastamalasta paluumatkalla kohti Tamperetta meinasin saada slaagin, kun pimeällä tiellä rusakko juoksi tien yli juuri siitä meidän auton nokan ohi. Välillä kyllä mietityttää, miten idiootteja voi noi rusakot olla. Mun edellä ei mennyt autoja ja vastaantulijatkin oli kohdalla vasta juuri silloin kun rusakko lähti poukkoileen yli. Siis: ensin se odottelee tyhjän tien varrella ja arpoo, mennäkö vai eikö mennä. Ja sitten se päättää ylittää tien juuri silloin, kun koko Pirkanmaa on ajamassa siitä samalla kertaa ohi. Siis voi järki!? Ei oo kyllä noi jänöjussit ollu paikalla silloin ku ÄO:t oli jaossa. On varmaan olleet porkkanat samaan aikaan jaossa muualla. Toivottavasti se jänö ei jäänyt niiden vastaantulevien alle. Sinne päin se juoksi, suoraan kohti vastaantulevaa autoa, enkä nähnyt miten sen kävi.

Meillä oli muuten tuossa yks päivä isällä kyläillessäni puhetta siitä, ettei monikaan autoilija pysähdy tarjoamaan apuaan, vaikka näkisivät tien varressa auton hätävilkut päällä. Mua jotenkin kismittää se, että monella ei käy edes mielessä se vaihtoehto, että pitäiskö pysähtyä. Tai sitten käy:
"Mä en nyt ehdi pysähtyä..."
"Se varmaan on soittanut jo jonkun auttamaan..."
"Kyllä joku toinen varmasti pysähtyy kohta auttamaan, mulla on liian kiire..."
"En mä kuitenkaan sitä mitenkään osais auttaa..."

Kyllä mäkin joskus olen miettinyt, että ei musta ehkä kamalasti olis apua, jos jollain olis vaikka moottoriongelmia autonsa kanssa. Mutta, sitä ei oikeasti tiedä jos ei pysähdy ja kysy, mikä hätänä. Okei, totta kai täytyy ottaa huomioon myös oma turvallisuus, koska onhan tapahtunut näitä että sitten kun joku yksinäinen pysähtyy tarjoamaan apuaan, niin se joko raiskataan tai ryöstetään. Hyi, inhottava ajatus. Mutta se on kuitenkin vain pieni osa noista jotka tuolla tien varressa nököttää. Erityisesti jos ei matkusta yksin, kannattaa pysähtyä edes kysymään voisiko olla avuksi, jos se on mahdollista. Just talven alussa eräs tuttavani kertoi, että oli rengasrikon vuoksi joutunut tien varressa odottelemaan vaikka kuinka kauan apua (ei pystynyt vaihtamaan rengasta itse), oli jopa taskulamppua heilutellut vastaantulijoille ja vasta noin tunnin päästä ensimmäinen auto oli pysähtynyt. Siis miettikää, tunti! Ja niitä autoja kuitenkin meni siinä ihan reilusti. Vaikea uskoa että kaikilla olis oikeasti niin kiire, ettei kukaan muka ehdi pysähtymään. Ajatteliko kaikki, että kyllä joku muu pysähtyy? Voisi kuitenkin miettiä: Miksen se voisi olla minä? Koska oikeesti, entä jos kukaan ei pysähtyisikään?

Matkalla kummityttöni synttäreiltä, pian sen jälkeen kun meinattiin ajaa pupu-raukan yli, huomattiin poikaystäväni Tonin kanssa tien varressa auto hätävilkut päällä. Molemmille tuli heti mieleen parin päivän takainen keskustelu ja päätettiin pysähtyä selvittämään, tarvitseeko kuski apua (oli jotenkin selkeämpää että pysähdytään, kun juuri oltiin puhuttu siitä että ärsyttää kun jotkut ei pysähdy). Samalla hymyilytti, kun tuli mieleen pikku-Ainon sanat: "Hantu auttaa..." :D

Autossa oli sellainen 70-80-vuotias vanha rouva, jonka ajovalot oli sammuneet yhtäkkiä kesken ajon, joten rouva oli ihan viisaasti ajanut tien sivuun. Pelkillä parkeilla ei pitkälle pötkitä kun oli ihan säkkipimeetä. Mummu oli jotenkin poissa tolaltaan ja Toni alkoi selvittää sulakerasian paikkaa. Ilokseni muitakin avuntarjoajia löytyi, sillä yksi auto pysähtyi ja kysyi ikkunasta tarvitaanko apua. Auto jatkoi matkaa kun kerrottiin että eiköhän me pärjätä, mutta sain hyvän vinkin tältä autoilijalta, että varoituskolmio tuli yllättäen ja oli liian lähellä autoa. Tassuttelin kolmiolle siirtääkseni sen kauemmas. Voi mummo parka, se oli laittanut kolmion ihan väärin päin, niin että heijastinpuoli oli väärään suuntaan. Ei ihme ettei se kunnolla erottunut. 

Matkalla voi sattua ja tapahtua kaikenlaista. Ajetaanhan varovasti, jooko?

Lopulta saatiin mummelin ajovalot toimimaan ja hän pääsi jatkamaan matkaansa. Samalla selvisi, että hän oli juuri tulossa aviomiehensä hautajaisista. Ei ihme että oli mummu poissa tolaltaan! Teki mieli halata sitä tai taputtaa pään päälle tai jotakin. Hän kovasti kiitteli meitä ja oli mielissään, "voi kuinka ihania ihmisiä". Myönnetään, tulihan siitä hyvä mieli että sai auttaa toista kun varmasti muutenkin oli jo mieli maassa. Päästiin jatkamaan matkaa ja hetken päästä nähtiin toinenkin auto hätävilkut päällä. Tähän oli kuitenkin jo yksi auto pysähtynyt, eikä siihen olis mahtunutkaan toista autoa ilman ettei ole tien tukkeena. Nauratti kyllä, että olispa ollut koomista kun oltais jo toisen kerran samalla matkalla pysähdytty tarjoamaan apua.
 
Eipäs nuolaista ennen ku tipahtaa! Mikäköhän ihme sanonta toikin on... Nimittäin ei mennyt kun pari minuuttia, kun jo taas oli tien vieressä auto hätävilkkuineen. Vitsit että alkoi naurattaa. Ei muuta kun auto tien viereen: tarviitteko apua? Näillä matkalaisilla oli rengas puhjennut, mutta heillä ei ollut pulttiavainta. Kaivettiin omamme jos siitä olis apua, mutta se oli väärän mallinen. Onneksi apua oli näillekin jo tulossa, vaikka he sitä hetken joutuisivat odottelemaan. Loppumatka päästiin ilman muita pysähdyksiä.

Nää jutut on jääneet mietityttämään mua. Ei se oikeesti ollut kauhean iso vaiva ajaa autoa tien sivuun ja kysäistä, voinko jotenkin auttaa. Me pysähdyttiin kahden auton kohdalla ja se pidensi meidän matkaa yhteensä 15 minuuttia. Uskon kuitenkin että siitä oli iloa näille ihmisille. Vaikka rengasrikkoisille ei voitukaan olla avuksi, olivat he selvästi mielissään siitä, että edes tarjottiin apua. Ja varmasti miehensä menettäneen vanhuksen surkeaa päivää piristi edes vähän se, että hänen ei tarvinnut yksin istua nököttää pimeässä autossa ja miettiä, kuinka kaikki menee mönkään.

Myönnän, etten todellakaan ole joka kerta pysähtynyt nähdessäni auton hätävilkut päällä. Usein olen itsekin ollut kovin "kiireinen". Välillä tarvii herätellä itseään tähän maailmaan. Ei meistä kukaan ole pyhimys, eikä tarvitsekaan olla. Ei tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä. Mutta silloin tällöin vois nostaa katseensa omasta navastaan ja kurkata peiliin: olenko minä valmis auttamaan toisia, tuntemattomiakin, silloin jos sellainen tilanne tulee vastaan? Vai ovatko omat asiani muita tärkeämpiä ja päätän kulkea ohi? Koitetaan muistaa, ettei vähätellä niitä pieniä ystävällisiä tekoja jotka tekee tästä maailmasta kauniimman. Jos kaikki muistaisivat auttaa toisia, maailma olisi varmasti paljon mukavampi paikka elää.

Mutta...
mitä tapahtui pupujussille?
Emme koskaan saa tietää. Nyyh.