Maan korvessa kulkevi lapsosten ja vähän aikuistenkin tie

Olipas mukava viikonloppu, kun eilen saatiin yövieraita. Kaikki mun ystävät asuvat kaukana, koska muutin tänne korpeen opiskelemaan, joten meillä käy harvoin vieraita. Nämäkin ystävät matkustivat neljä tuntia päästäkseen meille kylään respect! Kyseessä olivat siis kummityttöni Ainon vanhemmat, ja myös tietenkin Aino ja pikkusiskonsa Iida olivat mukana. Hellyyttävää huomata, kuinka paljon Aino (2 vuotta) pitää musta ja haluaa olla mun seurassa. Pieni Iidakaan (9 kk) ei ole moksiskaan vaikka otan sen syliin. En yleensä ole mikään hirveä lapsi-fani, mutta nyt kun ystävät on alkaneet saada lapsia, on omakin näkemys hieman muuttunut. Aloin "inhota" lapsia varmaan niihin aikoihin kun tein kampaajan töitä. Yritä nyt siinä sitten leikata mukelon tukkaa, kun se rääkyy ja huutaa ja raivoaa ja heiluu. Äidin ja isin pikku kullannuput saattoivat olla enkeleitä kun vanhemmat on paikalla, mutta auta armias kun vanhemmat katsoo muualle niin sädekehä katoaa sen siliän tien! Yksikin lapsi teki kerran niin, että aina kun isä katseli muualle tai meni penkille istumaan, se muksu näytteli mulle kieltä ja väänteli naamaa, heilui ja pyöritteli silmiään. Yritti siis ihan tieten tahtoen tehdä mun työstäni mahdollisimman hankalaa. Ja kyseessä oli siis ehkä joku 5-vuotias lapsi! Sitten kun isä kääntyi katsomaan miten homma sujuu, niin yhtäkkiä sädekehä taas ilmestyi paikalleen niin kuin taikaiskusta. Tällaisten kokemusten myötä aloin ajatella, että suurin osa lapsista on  vaan rääkyviä, juonittelevia kakaroita. No en nyt ihan tosissani, mutta huomasin kuitenkin että lapset ei oo mun juttu.



Kyllä mä aikuisten hiuksia laitoin paljon mieluummin kuin lasten.
Kuvassa on ystävälle tehty kampaus vuodelta 2009.

Tätä kuvaa kun katsoo, niin ei olis ollut mulla kyllä mitään valittamista
vaikka olisin leikannut lasten hiuksia päivät pitkät.
Nää olosuhteet ei kyllä houkuttele parturoitavaksi.
Tällainen parturiliike kuitenkin löytyi Thaimaasta, Khao Lakin pikkukylästä.

Muutenkin oon jo vuosia yrittänyt vältellä lasten seuraa, koska mussa on joku ihme muksu-magneetti. Siis, jostain ihan käsittämättömästä syystä kaikki lapset aina tykkää musta ihan tolkuttoman paljon. Muistan joskus teininä kun olin lapsenvahtina. Hävisin niille ihan 6-0. Ne roikkui mussa ja raahas joka paikkaan kun kaikkea olis pitänyt tehdä. Ja minähän menin ja tein. Myöhemminkin, vaikka en ollutkaan mikään lapsi-fani, on aina lapset jostain syystä "ahdistelleet" nimenomaan mua, vaikka siinä olis muitakin ihmisiä paikalla. Ei mulla oo kuitenkaan sydäntä olla ilkeä ja sanoa että lopeta nyt se riepottaminen. Ehkä just siks ne pyytää mua kun tietää etten osaa kieltäytyä :D Mutta siis, vaikka en oo koskaan lapsista erityisesti pitänyt siis niin kuin jotkut että lässyttää aina tuituitui kun näkee vauvan kuvan niin kuitenkin ymmärrän sen, että lapset on lapsia ja että vastuu siitä lapsen käytöksestä on kuitenkin vanhemmilla, eli kasvatuksessa.

Nykyään siis olen alkanut vähän pehmentyä lasten suhteen, oon tainnut saada jopa ihan pienen pikkiriikkisen vauvakuumeenkin. Minkäs teet, kun ystävät ympärillä saa lapsia ja ite saa seurata niiden kasvua ihan vauvasta saakka. Eli onhan se ihan eri asia, kun kyseessä on tuttu lapsi. Tosin, mun ystävien lapset ei oo vielä siinä iässä, minkä olen kokenut olevan se "pahin" ikä. Alle pari-kolmevuotiaat on ihan jees. Ja kyllähän noi Aino ja Iidakin on tosi suloisia, ja mulle todella rakkaita. <3

Uskokaa tai älkää, minäkin oon ollut joskus lapsi.
Tai no, olen mä vieläkin, ainakin hyvin lapsenmielinen...
Kunpa sitä osaisi vieläkin olla yhtä huoleton ja elää hetkessä, niin kuin lapset.

Tämän miettiminen johdatti mut miettimään omaa elämääni taas. Sitä kuinka elämä voi yllättää. Parikymppisenä ajattelin, että mulla olisi tässä iässä jo vähintään yksi lapsi, ehkä jopa pari. Silloin elämä näytti varsin valoisalta ja unelmien suuntaan oltiin kovaa vauhtia menossa. Mutta niin sitä vaan asiat muuttuu. Pitkälle pääsin unelmassani, kauan sitä kesti rakentaa mutta vain hetkessä se mureni. Tämä asia on sen verran henkilökohtainen, etten ihan hirveästi viitsi siitä täällä blogissani jauhaa, mutta tiedättepä että näin on kuitenkin käynyt. Eipä se nyt haittaa, kun mulla on uusi elämä ja uusi unelma, mutta tätä nykyistä parisuhdetta on takana vasta muutama kuukausi, joten ei tässä ihan vielä viitsi vauvoja alkaa hankkimaan. Ehkä kuitenkin jonain päivänä. Hope so! Biologinen kello alkaa jo tikittää...

Henkilökohtaisista asioista puheen ollen. Mua on yksi asia tässä lähipäivinä vaivannut, mutta sekin on sellainen asia josta en viitsi täällä tarkemmin kirjoittaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö omasta puolestani voisi siitä kertoa ja lukijoille avautua, mutta sellaiset asiat missä on muita osapuolia on aina hankalia, koska tää blogi ei ole mitenkään kovin anonyymi enkä halua loukata ketään. Otin tämän asian kuitenkin puheeksi, koska kirjoitin siihen liittyvistä ajatuksista ja tunteistani runon jonka haluaisin teille joka tapauksessa julkaista. Siinä onkin teille sitten pähkinä purtavaksi, että mistäköhän mahtaa olla kyse. Ja niihin sanoihin lopetan tän päiväisen postauksen, öitä!

Kuka olet,
mistä tulet?

Se joka olit,

mihin katosit?

Olit puolustaja

olit ystävä

oikeudenmukainen

ja järkevä

Olit rakastava

olit rakastaja

vastuuntuntoinen

ja välittävä

Olit kunnioitettu

olit arvostettu

nöyrän oloinen

ja siksi kadehdittu

Jotain tapahtui

sinä muutuit

Mitä tapahtui

mikä muuttui?

Muutuit itsekkääksi

sisäänpäin kääntyneeksi

välinpitämättömäksi

ja ilkeäksi

Teit elämäsi virheen

menetit ystäväsi

et vain näe sitä

kaikelta ylpeydeltäsi.

© Hansu

Ystävyydellä ei ole rajoja

Tänään oli ystävänpäivä. No shit Sherlock! Meidän koulurakennukseen yhdistettiin viime syksynä yläaste, ja näin tänään kuinka nuorilla oli kaulassaan sellaisia sydämiä joihin saa halausta vastaan kirjoittaa nimensä. Vastaan tuli poika, jonka sydän oli täynnä nimiä. Oliko tämä se "koulun suosituin poika?" Aloin miettiä koulukiusaamista. Tuollainen sydänidea on tosi kiva, mutta miltä se tuntuu niistä, joita sorsitaan ja joilla ei ole ketään jota ne kehtaisi käydä halaamassa? Eli samaan aikaan kuin tuo sydänidea kannustaa halaamaan (ja koulun suosituin poika kerää sydämensä täyteen hetkessä ja tytöt on ihan onneessaan kun sai halata sitä kun se on niiiin cool ja ihku äksdee ^^), se myös korostaa sitä, kuka on suosittu ja kuka ei. Kuulin tänään, että tuolla meidän koulun yläasteella on paljon koulukiusaamista. Olen joskus huomannut, että jossain nurkassa istuskelee joku nuori ihan yksinään. Monta kertaa on tullut mieleeni mennä juttelemaan, mutta sitten myös mietin miten se vaikuttaa siihen kiusaamiseen. Nuorten maailma on niin julma. Todennäköisesti joku keksisi siitäkin jonkun kiusaamisen aiheen, että se kiusattu juttelee jonkun aikuisen naisen kanssa. Koska onhan se niin ihmeellistä... Mua itseäni on kiusattu ala-asteella ja vielä hetken aikaa yläasteellakin, kunnes sain ylipuhuttua opon siihen että sain vaihtaa luokkaa (Luojan kiitos!).

Kiusaaminen koskettaa mua siis hyvin henkilökohtaisesti. Mulle tuli mieleen, että haluaisin käydä kysymässä yläasteen rehtorilta, olisko niillä käyttöä vapaaehtoiselle aamunavauksen pitäjälle. Haluaisin käydä siis puhumassa kiusaamisesta. Se vois olla vähän vakuuttavampaa jos sen tekis joku ulkopuolinen, ihan tavallinen ihminen jos mua nyt voi ihan tavalliseksi kutsua, kröhöm... , eikä esim. joku opettaja. Haluaisin puhua kiusaamisen vaikutuksista ja myös siitä mikä on kiusaamista. Koska uskon että moni ei edes tajua olevansa kiusaaja. Katsotaan lähteekö tämä ajatus kantamaan hedelmää.

Kiusaaminen on asia jota en voi ymmärtää.
Miksi jotkut jäävät ulkopuolisiksi, sisäpiirin ulkopuolelle? Vain siksi että on erilainen?
Jokainen meistä on erilainen, ainutlaatuinen. Ja se on rikkautta.

Näin ystävänpäivänä olen ajatellut paljon myös omia ystäviäni. Tuolloin yläasteella, sillä uudella luokalla jolle pääsin, sain olla samalla luokalla parin ihmisen kanssa jotka olivat olleet mun kavereita jo ala-asteella, sekä tutustua uusiin ihmisiin. Teini-iässä meille muodostui tiivis kaveriporukka joka pysyi tiiviisti kasassa vuosikausia. Nyt suurimmalla osalla on jo oma perhe, mutta se ei ole estänyt ystävyyden jatkumista. Osa on kyllä "pudonnut kelkasta" matkalla eli ei olla pidetty yhteyttä vuosiin (heitäkin ajattelen lämmöllä), mutta suurin osa on edelleen mulle äärimmäisen rakkaita ihmisiä. Oikeita ystäviä. Mä olen oikeasti niin onnekas, että mulla on laaja ystäväpiiri. On näitä, jotka on olleet osa mun elämää jo ihan lapsuudesta ja nuoruudesta, sekä niitä joihin olen tutustunut myöhemmin elämässäni. Olen aika sosiaalinen ihminen ja ehkä sen ansiosta tutustun helposti uusiin ihmisiin. Hienoihin ihmisiin, sellaisiin, jotka on jättäneet pysyvän jäljen mun sydämeen.

Runo vuodelta 2004.

Ystävyys on ihana asia. Ystävyyden syntymiseen ei ole mitään rajoja. Jonkun saattaa kokea ystäväkseen jo muutaman tapaamisen jälkeen, toisten kanssa se voi kolahtaa vasta vuosien tuntemisen jälkeen. Ystävyyttä on myös erilaista. Mä olen onnellinen siitä, että mulla on paljon erilaisia ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa käydään kahvilla ja kerrotaan kuulumiset. Sellaisia, joiden kanssa nähdään kerran vuodessa ja se tuntuu kuin viime tapaamisesta olisi kulunut vain muutama päivä. Tai sellaisia, joiden kanssa nähdään sitäkin harvemmin, mutta ollaan yhteydessä muilla tavoin, vaikkapa Facebookin kautta. Sitten on myös niitä, joiden kanssa pyritään näkemään mahdollisimman usein, mikä on siis haastavaa kun välimatkaa on satoja kilometrejä.

Jokainen ansaitsee oman lauman. Ystäviä, joiden tukeen voi aina luottaa.

Näiden lukuisien ystävien keskeltä löytyy muutama Tosi Ystävä. He ovat niitä, joiden nimi tulee ensimmäisenä mieleen silloin kun on hätä. Tällaisten ystävien kesken saa olla aito. Aina ei tarvitse olla iloinen ja hyvällä tuulella ja se on ihan ok. Joskus ollaan eri mieltä, mutta toisten mielipiteitä kunnioitetaan. Joskus voidaan riidellä, mutta riidat sovitaan ja niille nauretaan. Tosiystävä ei mielistele liikoja vaan on rehellinen, sillä tosiystävä ajattelee ystävänsä parasta ja on valmis toimimaan sen mukaisesti vaikka toinen saattaisi siitä hetkellisesti loukkaantuakin. Tosi ystävykset voivat jutella asiasta kuin asiasta, tukeutua toisiinsa silloinkin kun kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä, itkevät ja nauravat yhdessä ja tuntevat toisensa niin hyvin, ettei sanoja tarvita. Tällaisella ystävyydellä ei ole rajoja.

Oikea ystävä on sellainen, jonka kanssa voi vaan olla.
Ei tarvita sanoja, ei ohjelmaa ja hössötystä. Ollaan vaan. Nautitaan hetkestä.

Kiitos mun ihanille ystäville, jotka teette mun maailmastani kauniimman ja paremman paikan elää. Kiitos että ootte kestäneet mua ja mun juttuja kaikki nää vuodet. :D Yhdessä on koettu paljon ja joskus on ollut myrskyisääkin, mutta kaikesta ollaan selvitty ja jatkettu eteenpäin entistäkin vahvempina. Rakastan teitä <3

Täplä-kissa kuuluu ehdottomasti mun parhaimpien ystävien joukkoon.

Sitten vähän arkisempiin aiheisiin. Olipa kyllä raskas kouluviikko! Joka päivä paitsi tänään oon ollut koululla tai muuten vaan puuhastellut koulutehtävien parissa iltaan asti. Lisäks kun otetaan huomioon se mun unirytmi, eli se että oon mennyt nukkumaan keskimäärin yhden-kahden aikaan yöllä ja herännyt suurin piirtein 7-7.30 välillä niin univelkaahan on kivasti päässyt kertymään. Tänä aamuna sen huomasi. Nukuin ihan viimeiseen saakka kunnes oli pakko herätä. Lopulta pakotin itseni avaamaan silmät ja laitoin valot päälle. Nousin istumaan sängylle seinää vasten ja aloin kännykällä lueskella uutisia. Se on yleensä mulle aika hyvä tapa saada itseni hereille, kun en jaksa vielä nousta sängystä. Toni oli niin kultainen että se toi mulle kahvia sängyn viereen. Eiks mulla ookin ihana mies <3 Puoli tuntia siinä "heräilin" mut se oli ihan mahdotonta koska torkahtelin vähän väliä kesken uutisen lukemisen. Koulupäivä meni aikamoisessa horroksessa, sujuvasti kuuntelin opettajaa mutta paljoakaan en ymmärtänyt kun aivot kävi niin hitaalla. Mun oli pakko kutoa sukkaa että pysyin hereillä.

Käytiin muuten koulun jälkeen Tiimarissa hyödyntään alennuksia. Paljoa ei enää ollut tavaraa jäljellä, mutta mulle sopivasti kaikkea korttien askarteluun. Tykkään tehdä mm. joulukortit itse. Laskettiin, että ostosten normaali arvo alv:neen olis ollut yli 120 euroa, mut saatiin ne 33 eurolla :) Kohta varmaan olis tuonnekin tullut sellainen osta kassillinen tavaraa 5 eurolla, mutta halusin käydä nyt kun oli vähintään 70% alennukset ja sentään jotain järkevää jäljelläkin. Oli ihanaa vaan heitellä kaikkea koriin, eikä tarvinnut miettiä sitä että onko tähän varaa. Olin siellä ku pieni lapsi karkkikaupassa: "tuo, tämä, toi tosta, tuolta, tää kans, toi, nämä..." Kyllä nyt on taas askartelutarvikkeita pitkäksi aikaa, wuhuu!

Otin sitten ihan kohtuulliset "torkut" kun pääsin kotiin. Olin oikeasti ihan älyttömän väsynyt ja nukahdin varmaan heti kun menin makuuasentoon. Mun piti nukkua tunti, mutta olinpa jälleen (yllättäen) sammuttanut herätyskellon niin, etten muista sen edes soineen, ja nukuin sitten 3,5 tunnin unet. Hups. Pidempäänkin olis unta riittänyt, mutta Toni herätti mut. No ihan hyvä, muuten olisin varmaan nukkunut aamuun asti.

Byää, mulle tuli ikävä mun ystäviä kun ajattelin heitä. <3 Onneks huomenna tulee pari ystävää yökylään ja tuovat mun ihanan kummitytön mukanaan. Pikku-Aino ei ennen olekaan käynyt täällä. Katsotaan mitä Täplä tuumaa Ainosta ja n. 8 kk ikäisestä pikkusiskostaan Iidasta... Vähän pelonsekaisin tuntein odotan mitä tuleman pitää. ^^

Mysteereistä suurin on pupujussin kohtalo

Back in Pieksämäki. Ihanaa olla taas kotona!

Käytiin lauantaina Sastamalassa mun kummitytön 2-vuotis-synttäreillä. Pikku-Aino oli kasvanut hurjasti ja varmaan ekaa kertaa oikeasti muisti mut kunnolla. Nähdään aika harvoin, koska asun näin kaukana, mutta yritän aina käydä siellä kylässä kun mahdollista. Aiemmin Aino on saattanut vierastaa mua vähän alkuun ja vasta hetken päästä alkaa tajuta että ainiin, Hansu-kummihan se siinä. Nyt se jo heti alkuun kiikutti mulle lahjapaketteja avattavaksi ja toisti "Hantu auttaa". Aws, söpöä. Siinä me sitten yhdessä leikittiin Duploilla ja koottiin hurjan vaikeaa 9 palan palapeliä.

Hyvää syntymäpäivää pienelle Aino-prinsessalle <3

Sastamalasta paluumatkalla kohti Tamperetta meinasin saada slaagin, kun pimeällä tiellä rusakko juoksi tien yli juuri siitä meidän auton nokan ohi. Välillä kyllä mietityttää, miten idiootteja voi noi rusakot olla. Mun edellä ei mennyt autoja ja vastaantulijatkin oli kohdalla vasta juuri silloin kun rusakko lähti poukkoileen yli. Siis: ensin se odottelee tyhjän tien varrella ja arpoo, mennäkö vai eikö mennä. Ja sitten se päättää ylittää tien juuri silloin, kun koko Pirkanmaa on ajamassa siitä samalla kertaa ohi. Siis voi järki!? Ei oo kyllä noi jänöjussit ollu paikalla silloin ku ÄO:t oli jaossa. On varmaan olleet porkkanat samaan aikaan jaossa muualla. Toivottavasti se jänö ei jäänyt niiden vastaantulevien alle. Sinne päin se juoksi, suoraan kohti vastaantulevaa autoa, enkä nähnyt miten sen kävi.

Meillä oli muuten tuossa yks päivä isällä kyläillessäni puhetta siitä, ettei monikaan autoilija pysähdy tarjoamaan apuaan, vaikka näkisivät tien varressa auton hätävilkut päällä. Mua jotenkin kismittää se, että monella ei käy edes mielessä se vaihtoehto, että pitäiskö pysähtyä. Tai sitten käy:
"Mä en nyt ehdi pysähtyä..."
"Se varmaan on soittanut jo jonkun auttamaan..."
"Kyllä joku toinen varmasti pysähtyy kohta auttamaan, mulla on liian kiire..."
"En mä kuitenkaan sitä mitenkään osais auttaa..."

Kyllä mäkin joskus olen miettinyt, että ei musta ehkä kamalasti olis apua, jos jollain olis vaikka moottoriongelmia autonsa kanssa. Mutta, sitä ei oikeasti tiedä jos ei pysähdy ja kysy, mikä hätänä. Okei, totta kai täytyy ottaa huomioon myös oma turvallisuus, koska onhan tapahtunut näitä että sitten kun joku yksinäinen pysähtyy tarjoamaan apuaan, niin se joko raiskataan tai ryöstetään. Hyi, inhottava ajatus. Mutta se on kuitenkin vain pieni osa noista jotka tuolla tien varressa nököttää. Erityisesti jos ei matkusta yksin, kannattaa pysähtyä edes kysymään voisiko olla avuksi, jos se on mahdollista. Just talven alussa eräs tuttavani kertoi, että oli rengasrikon vuoksi joutunut tien varressa odottelemaan vaikka kuinka kauan apua (ei pystynyt vaihtamaan rengasta itse), oli jopa taskulamppua heilutellut vastaantulijoille ja vasta noin tunnin päästä ensimmäinen auto oli pysähtynyt. Siis miettikää, tunti! Ja niitä autoja kuitenkin meni siinä ihan reilusti. Vaikea uskoa että kaikilla olis oikeasti niin kiire, ettei kukaan muka ehdi pysähtymään. Ajatteliko kaikki, että kyllä joku muu pysähtyy? Voisi kuitenkin miettiä: Miksen se voisi olla minä? Koska oikeesti, entä jos kukaan ei pysähtyisikään?

Matkalla kummityttöni synttäreiltä, pian sen jälkeen kun meinattiin ajaa pupu-raukan yli, huomattiin poikaystäväni Tonin kanssa tien varressa auto hätävilkut päällä. Molemmille tuli heti mieleen parin päivän takainen keskustelu ja päätettiin pysähtyä selvittämään, tarvitseeko kuski apua (oli jotenkin selkeämpää että pysähdytään, kun juuri oltiin puhuttu siitä että ärsyttää kun jotkut ei pysähdy). Samalla hymyilytti, kun tuli mieleen pikku-Ainon sanat: "Hantu auttaa..." :D

Autossa oli sellainen 70-80-vuotias vanha rouva, jonka ajovalot oli sammuneet yhtäkkiä kesken ajon, joten rouva oli ihan viisaasti ajanut tien sivuun. Pelkillä parkeilla ei pitkälle pötkitä kun oli ihan säkkipimeetä. Mummu oli jotenkin poissa tolaltaan ja Toni alkoi selvittää sulakerasian paikkaa. Ilokseni muitakin avuntarjoajia löytyi, sillä yksi auto pysähtyi ja kysyi ikkunasta tarvitaanko apua. Auto jatkoi matkaa kun kerrottiin että eiköhän me pärjätä, mutta sain hyvän vinkin tältä autoilijalta, että varoituskolmio tuli yllättäen ja oli liian lähellä autoa. Tassuttelin kolmiolle siirtääkseni sen kauemmas. Voi mummo parka, se oli laittanut kolmion ihan väärin päin, niin että heijastinpuoli oli väärään suuntaan. Ei ihme ettei se kunnolla erottunut. 

Matkalla voi sattua ja tapahtua kaikenlaista. Ajetaanhan varovasti, jooko?

Lopulta saatiin mummelin ajovalot toimimaan ja hän pääsi jatkamaan matkaansa. Samalla selvisi, että hän oli juuri tulossa aviomiehensä hautajaisista. Ei ihme että oli mummu poissa tolaltaan! Teki mieli halata sitä tai taputtaa pään päälle tai jotakin. Hän kovasti kiitteli meitä ja oli mielissään, "voi kuinka ihania ihmisiä". Myönnetään, tulihan siitä hyvä mieli että sai auttaa toista kun varmasti muutenkin oli jo mieli maassa. Päästiin jatkamaan matkaa ja hetken päästä nähtiin toinenkin auto hätävilkut päällä. Tähän oli kuitenkin jo yksi auto pysähtynyt, eikä siihen olis mahtunutkaan toista autoa ilman ettei ole tien tukkeena. Nauratti kyllä, että olispa ollut koomista kun oltais jo toisen kerran samalla matkalla pysähdytty tarjoamaan apua.
 
Eipäs nuolaista ennen ku tipahtaa! Mikäköhän ihme sanonta toikin on... Nimittäin ei mennyt kun pari minuuttia, kun jo taas oli tien vieressä auto hätävilkkuineen. Vitsit että alkoi naurattaa. Ei muuta kun auto tien viereen: tarviitteko apua? Näillä matkalaisilla oli rengas puhjennut, mutta heillä ei ollut pulttiavainta. Kaivettiin omamme jos siitä olis apua, mutta se oli väärän mallinen. Onneksi apua oli näillekin jo tulossa, vaikka he sitä hetken joutuisivat odottelemaan. Loppumatka päästiin ilman muita pysähdyksiä.

Nää jutut on jääneet mietityttämään mua. Ei se oikeesti ollut kauhean iso vaiva ajaa autoa tien sivuun ja kysäistä, voinko jotenkin auttaa. Me pysähdyttiin kahden auton kohdalla ja se pidensi meidän matkaa yhteensä 15 minuuttia. Uskon kuitenkin että siitä oli iloa näille ihmisille. Vaikka rengasrikkoisille ei voitukaan olla avuksi, olivat he selvästi mielissään siitä, että edes tarjottiin apua. Ja varmasti miehensä menettäneen vanhuksen surkeaa päivää piristi edes vähän se, että hänen ei tarvinnut yksin istua nököttää pimeässä autossa ja miettiä, kuinka kaikki menee mönkään.

Myönnän, etten todellakaan ole joka kerta pysähtynyt nähdessäni auton hätävilkut päällä. Usein olen itsekin ollut kovin "kiireinen". Välillä tarvii herätellä itseään tähän maailmaan. Ei meistä kukaan ole pyhimys, eikä tarvitsekaan olla. Ei tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä. Mutta silloin tällöin vois nostaa katseensa omasta navastaan ja kurkata peiliin: olenko minä valmis auttamaan toisia, tuntemattomiakin, silloin jos sellainen tilanne tulee vastaan? Vai ovatko omat asiani muita tärkeämpiä ja päätän kulkea ohi? Koitetaan muistaa, ettei vähätellä niitä pieniä ystävällisiä tekoja jotka tekee tästä maailmasta kauniimman. Jos kaikki muistaisivat auttaa toisia, maailma olisi varmasti paljon mukavampi paikka elää.

Mutta...
mitä tapahtui pupujussille?
Emme koskaan saa tietää. Nyyh.