Ohikulkijoita ja vastuun pakoilua

Haluan taas kirjoittaa ihmisten välinpitämättömyydestä. Luin Sanna Ukkolan blogitekstin ohikulkijoista, ja samaistuin siihen täysin. Mua alkoi ärsyttää ihmisten välinpitämättömyys. Ukkola on kyllä ihan oikeilla jäljillä siinä, kun sanoo, että on turvallisempaa loukkaantua pienessä seurassa kuin suuressa väkijoukossa. Että ihmiset katsovat muiden ihmisten reaktioita ja tuudittautuvat siihen ajatukseen, että ei kyse voi olla mistään vakavasta koska muutkin vain kävelevät ohi. Eniten mua ärsyttää ajatus "kyllä joku toinen auttaa".

Miksi? Miksi sen pitää olla joku toinen joka tarjoaa sitä apuaan? Mikset sinä, miksen minä? Luulemmeko olevamme jotenkin tärkeämpiä, parempia kuin muut, toisten yläpuolella, ajatellessamme ettei juuri minun tarvitse pysähtyä, ettei toisten auttaminen koske meitä? Entä jos itse makaisimme siinä maassa, emmekö silloin toivoisi, että joku, kuka tahansa, pysähtyisi auttamaan? Miksi juuri minä en voisi olla se kuka tahansa?

Liian paljon me mietitään sitä, mitä muut meistä ajattelee. Voi onhan se nyt kamalaa mennä auttamaan jotakuta, entä jos ei se tarviikaan apua ja sitten menen ihan turhaan, voi kuinka noloa se olisikaan? Ja mitä ihmiset siitäkin ajattelis?

Ihan oikeasti. Nyt järki käteen. Olen sitä mieltä, että jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä eikä pitäisi joutua miettimään liikaa sitä, mitä toiset meistä funtsii. Mutta, myönnän että mietin itsekin sitä monesti, koska heikko itsetuntoni pitää mut jatkuvasti varpaillaan ja mulle on tärkeää, että musta pidetään. Toisten auttaminen on kuitenkin sellainen asia, jota ei mun mielestä pitäisi edes harkita. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys! Ja eikö juuri toisten auttaminen ole asia, jota nimenomaan arvostetaan? Eihän se ole mitenkään paheksuttavaa, ei kai siinä ole mitään hävettävää jos tarjoaa apuaan? Miksi ihmisjoukossa emme tarjoa apuamme vain siksi, ettei sitä tee kukaan muukaan? Miksi sitä pitää edes miettiä, eikö jokamiehen oikeuksiin kuulu oikeus saada apua ja jokamiehen velvollisuuksiin kuulu velvollisuus auttaa?

Miksei voitaisi auttaa toinen toisiamme?
Jokainen meistä tekee joskus vääriä valintoja, mutta se on inhimillistä.
Tämän taivaan alla me kaikki ollaan keskenämme saman arvoisia.

Muistan kerran, kun asuin alle parikymppisenä Tampereen keskustassa. Asuntoni sijaitsi suoraan rapun oven yläpuolella ja havahduin ääneen, kun ikkuna särkyi. Kurkistin ikkunasta ja näin, kuinka joku mies oli rikkonut ulko-oven ikkunan, otti paidan päältään kätensä suojaksi ja irroitti ylimääräiset lasinpalaset, jotta sai avattua lukon sisäpuolelta. Ihmettelin hetken, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Hetken päästä mies oli rapussa. Hän meni naapurini oven taakse, riehui ja hakkasi ovea. Mies komensi naapurissa asuvaa naista avaamaan oven ja huoritteli häntä. Hetken päästä hän alkoi huutaa, että avaa ovi tai tapan sut. Mua alkoi pelottaa sekä itseni, että tuon naapurin puolesta. En ollut ikinä ennen joutunut soittamaan hätänumeroon, mutta hetkeäkään epäröimättä otin puhelimen käteeni ja soitin. Sadasosasekuntin ajan mielessäni kävi, että aika todennäköisesti joku on jo soittanut, mutta en laskenut luuria alas, koska halusin olla varma. Jonkin ajan päästä poliisit tulivat ja veivät miehen pois. Menin alaovelle katsomaan, kun mies vietiin autoon. Siinä oli myös muita naapureita. He ihmettelivät ääneen, että kukakohan soitti poliisille, sillä ei näin tällaisen asian vuoksi olisi poliisia tarvittu. Noloahan se on kun maija pysähtyy juuri meidän rapun eteen... Naapurisovun säilyttämisen vuoksi en sanonut mitään, vaikka mua kiukutti. Ja nyt vanhempana mua kiukuttaa se, etten sanonut mitään... Kun se mies oli siinä mun kotioven edessä, ei se asia kovin vähäpätöiseltä tai nololta tuntunut. Pelotti. Poliisista soitettiin mulle takaisin ja kiitettiin soitosta. Heidän mielestä olin toiminut oikein ja niin myös omasta mielestäni. Kukaan muu ei ollut soittanut poliisia. Mitä jos se mies olisi päässyt naapuriin sisälle ja sille naiselle olisi sattunut jotakin? En olis pystynyt elään itseni kanssa, jos niin olisi käynyt. Ja vain siksi, että olisin luottanut sokeasti siihen, että kyllä joku toinen soittaa.

Ukkolan tekstissä oli esimerkkejä ihmisten välinpitämättömyydestä. Se on mun mielestä todella surullista. Se ohikulkeminen, se kuinka kuljetaan laput silmillä, mielessä pelkästään omat kiireet ja menot. Tekis mieli huutaa maailmalle, että herätys! Toivotaan maailmanrauhaa ja valitetaan kuinka täällä tapahtuu kaikenlaista pahaa, mutta sitten ei voida itse tehdä edes niitä pieniä, yksinkertaisia hyviä tekoja joiden ansiosta tää maailma olis paljon parempi paikka elää. Voitaisiinko ottaa vastuuta tästä maailmasta myös itse, eikä vain syytellä aina muita?

Mulle herättävä kokemus  on ollut se, kun aloitin vapaaehtoistyön Saappaassa. Olen aina ollut sitä mieltä, että toisia täytyy auttaa, mutta Saapas-homman myötä olen saanut siihen paljon enemmän rohkeutta. Eli siitä on ollut paljon hyötyä myös muilla elämän alueilla. Saapas-hommassa näkee paljon kaikenlaista, eikä siinä ole aikaa epäröidä jos tulee tilanne päälle. Myös diakonikoulutukseni myötä olen oppinut kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja nämä kaksi asiaa, Saapas ja diakonikoulutus, ovat kasvattaneet mua ihan uskomattoman paljon. Tällaisista asioista on tullut mulle entistäkin tärkeämpiä ja olen siitä kiitollinen.

Kannetaan toinen toistamme vaikeiden aikojen yli.

Ukkolan teksti sai mut pohtimaan näitä asioita omalla kohdallani ja toivon, että myös jokainen tätä lukeva miettisi omalla kohdallaan, olenko minä valmis auttamaan muita? Ketä tahansa? Valikoimatta sen mukaan, onko kyseessä lapsi tai vanhus, suomalainen tai ulkomaalainen, terve tai sairas, homo tai hetero, absolutisti tai alkoholisti. Jokainen meistä on saman arvoinen. Miettikää, oletteko valmiita auttamaan niitä kaikista hyljeksityimpiä hädän hetkellä? Jos huomaatte vastaavanne "en", miettikää miksi. Emme oikeasti tiedä heidän elämästään mitään. "Hän on luultavasti ansainnut sen". Ketä me olemme tuomitsemaan toisia, mikä oikeus meillä on määritellä, kuka on huonompi ja kuka parempi, mikä meistä muka tekee muita parempia?

Jos jätämme auttamatta, mitä se todistaa?
Itsekkyydestä?
Ylpeydestä?
Niinpä.