Kaikkea mahdollista ja vähän lisää

Kylläpä on kevät hilpaissut pitkälle! Aivan ihanaa kun aurinko paistaa ja on lämmintä. Tää on parasta aikaa, kun kevät on parhaimmillaan ja tietää että kesä on vielä edessä päin. Saan siitä ihan hirmuisesti energiaa ja intoa tehdä kaikenlaista. Ja kaikenlaista tässä on tullutkin taas tehtyä ja paljon on tapahtunut joten ajattelin vähän jäsennellä tätä tekstiäni pikku otsikoilla niin on ehkä kivempi teidän lukea, tai voitte lukea vaan ne jutut jotka itseänne kiinnostaa. :) Ja kerron nyt paljon asioista kuvien kautta, niin ei tarvii niin paljoa sanoja. Kun tietää mun innon kertoa asioista yksityiskohtaisesti, en saisi tätä ikinä valmiiks jos yrittäisin kaiken kertoa sanoilla.


Yleisiä kuulumisia

Jees, elikäs mun työharjoittelu loppui viime viikolla. Sain aikas kivaa palautetta sieltä, ihan positiivista siis. Eli hyvin meni harjoittelu ja itsellekin jäi siitä tosi hyvä mieli. Siellä oli mukavia ihmisiä töissä ja muutenkin viihdyin todella hyvin. Täytyypä käydä moikkaamassa heitä joskus jos käyn siellä suunnalla. Niin ja joo, me löydettiin ihana asunto! Ollaan siis muuttamassa toukokuun loppupuolella, oon jo ihan pähkinöinä enkä malttaisi odottaa. Tekisi mieli jo pakata kaikki mut ehkä täytyy vähän aikaa vielä malttaa. Oon mä jotain jo pakkaillut, sellaista mitä ei nyt tarvii, koska tykkään mieluummin tehdä vähän kerrallaan kuin kiireellä.

Toi auto mun tarvii hyvästellä, koska se ei mennyt katsastuksesta läpi (kappas...) joten ajoaikaa sille annettiin kuukausi. Siitä jäljellä olis nyt pari viikkoa eli vähiin käy. Mulla ei oo varaa korjata sitä, eikä se oo kannattavaakaan kun autosta maksettiin 400 euroa ja korjaus tulis maksaan (reilusti) yli 200 joten ei oikein oo mieltä... varsinkin kun ei tiedä mitä kaikkea muita vikoja siellä muhii. Kohta oon taas tien päällä ja sit ollaan ihmeissään. Täytyy siis keksiä joku vaihtoehtoinen kulkupeli...

Täytyy nyt ajella ittensä puhki kun vielä voi. Vaikka ei olis menoakaan minnekään.
Mut ihan vaan siks koska voin.

Viime tekstissä mainitsinkin, että Täplä lähti "mummulaan" hoitoon pariksi viikoksi. Siellä se oli viety eläinlääkäriin, ja raukalla todettiin TAAS korvatulehdus, silmissä sidekalvon tulehdus sekä paikoitellen ihotulehdus. Täplälle määrättiin kaikenlaista lääkettä, mut onneks eilen oli ton pisimmän kuurin viimeinen antopäivä. Sain toissapäivänä sopivasti Täplän takaisin kotiin :D Mut toivotaan että pikkuinen pysyisi nyt terveenä. Käytin sen tänään suihkussa, kun se oli niin likainen. Sitä lääkettä oli korvasta valunut sen parin viikon ajan ja koko turkki oli ihan rasvainen siitä lääkkeestä. Pesun jälkeen se oli taas pehmoinen ku pumpuli ja turkki oli tuuhea, ihan ku sitä olisi tullut tuplaten lisää. Mut onpahan puhdas pikkuinen <3

Puhdas mutta märkä kissa.

Leirielämää

Reilu viikko sitten lähdin taas leireilemään. Tällä kertaa olin ihan oikeasti leiriläisenä, enkä millään lailla ohjaajan tai avustajan roolissa. Kyseessä oli ihan normaali seurakunnan järjestämä nuorten aikuisten leiri. Tykkään kaikesta tuollaisesta, toiset käy todella harvoin (jos koskaan) missään leireillä, mut mä kyllä lähden aina tuollaisille mukaan jos mahdollista. Tietty onhan sekin jo yksi juttu, että siellä on tuttuja ihmisiä joten siinä samalla tulee nähtyä sellaisia tyyppejä joita ei ole aikoihin nähnyt ja tutustuttua uusiin ihmisiin myös. Mut vaikka siellä ei olis ketään tuttuja, kyllä varmaan silti voisin lähteä. Onhan se nyt hienoa, ruokaa tulee 5 kertaa päivässä ja muutenkin se leirielämä poikkeaa niin paljon arjesta. Eihän se mitään täyttä lepoa ole, mut levätä mä voin kotonakin. Mulle tärkeää on elämässä vaihtelu, se että saa välillä kokea jotain uutta ja erilaista - vaikka toisinaan kaipaakin myös tuttua ja turvallista.

Mä olin kyllä tuona ekana päivänä todella väsynyt, kun olin edellisenä iltana päivystellyt Saappaassa. Mut muiden ulkoillessa otin pienet torkut ja hyvin jaksoin sit taas iltaan. Saunan jälkeen iltasella meille esiintyi itselleni tutusta porukasta koottu bändi, Iida ja ihmisten kaltaiset olennot. Tällä porukalla on aina mahtava asenne ja hyvä meininki. Biisit kertovat elämästä, sen iloista ja suruista monesta eri näkökulmasta. On rokkia ja balladia ja kaikkea siltä väliltä. Iida laulaa kuin enkeli ja Pete tuo vastapainoksi vähän rockia raspikurkullaan :) Eli ilohan tuota oli kuunnella ja oman tunnelmansa tilanteeseen toi tosiaan se, kun tuntee porukan ja biisit ennestään.

Tunnelmallista, tunteita herättävää tulkintaa.

Tällä porukalla on aina meno kohdallaan. Iloa ja surua sopivissa määrin.
Ja vähän tanssia myös, tietenkin.

Upea tunnelma jatkui yömyöhälle, kun lauleskeltiin yhdessä kitaran säestyksellä, takkatulen äärellä. Ikkunasta näkyi hämärä järvimaisema. Tällaisten hetkien vuoksi mä lähden leireille. Yhdessäoloa ja hyvä tunnelma. Muuta ei tarvita.

Ei hullummat maisemat ikkunasta.

Seuraavana päivänä käytiin vielä aamupäivästä pienellä metsävaelluksella. Matkaa ei ollut kuin reilut neljä kilometriä, mutta ne jotka on noissa luonnontilassa olevissa metsissä kulkeneet, tietää varmasti että se ei ole läheskään sama asia kuin neljä kilometriä tasaista tietä. Mut toi oli ihan kivan pituinen matka, ei liian lyhyt tai liian pitkä. Lunta ei ollut enää, mutta siellä täällä oli jäätynyttä vettä jonka päällä sitten luisteltiin kieli keskellä suuta. Ehjänä päästiin onneksi vaellusreitti loppuun. Mut kivaa oli, rakastan luonnossa kulkemista!

Meidän reitti.

Innokas retkeilijä.

Vielä oli järven pinnalla ohut jää.

Luonnon kauneutta.

Kyllä siellä jotain jo kasvaa. Metsä herää elämään.

Komiat oli maisemat. Ja matkakumppanimme Mörri <3

Jotain pelleilyä. Pitää aina tehdä toisin kuin käsketään ^^

Lisää keikkailua - arvaatte varmaan jo kuka?

Jos arvasitte Tommi Kalenius, arvasitte oikein :D Yleensähän mä en välttämättä ihan näin usein Tommin keikkoja kiertele, mut nyt on sopivasti osuneet nää keikat tähän lähikaupunkeihin. Käytiin siis Konneveden kirkossa Kaleniusta kuuntelemassa. Todella hyvin se kyllä veti, vaikka oli ihan flunssassa. Laulusta ei kyllä oikeastaan edes huomannut, mut puheesta huomasi että ääni oli käheänä. Tosi ammattilainen siis kyseessä :)

Konneveden hieno kirkko.

Keikan alkua odotellessa...

Tommin trio poseeraa.

Vähän erilainen yhteiskuva. Kymmenennen keikkani kunniaksi vähän hoopoiltiin Tommin kanssa.
Vaihdettiin asetelma uusiksi: kuvassa minä oonkin artisti ja Tommi on mun suuri fani.
Kuten ihan selkeästi kuvasta näkyy :D

Tampereen reissu pääsiäisenä

Pitkäperjantaina lähdin Tampereelle, kun ystävät ja sukulaiset on taas kysellyt mua sinne suunnalle. Se on aina sit vähän sellaista kun sinne meen, että ravaan paikasta toiseen kun kaikkia pitäis ehtiä nähdä. Vaikka kyllähän se oikeesti on ihana nähdä aina ystäviä pitkästä aikaa. <3 Onneks oltiin kokoonnuttu monen ystävän kanssa samaan paikkaan, niin ei tarvinnut jokaisen luona käydä erikseen. :D

Perjantai meni siis tyttöjen iltaa viettäessä, lauantaina kävin toisen ystävän luona joka oli kans kutsunut omia kavereitaan iltaa istumaan. Sunnuntaina kävin isän luona ja loppupäivän vietin äidin ja poikaystäväni Tonin kanssa. Toni oli tullut junalla suoraan työharjoittelusta Tampereelle. Maanantaina me ehdittiin vielä nähdä pikaisesti mun veli ja sen tyttöystävä ennen ku lähdettiin takaisin Pieksämäelle. Oli siis melkoisen tiivis

Tyttöjen illan antimia. Skumppaa ja kakkua. Nam!

Että tällaista. Nyt kun harkka loppui, niin toivon mukaan ehdin taas kirjoitella enemmän. Tällä viikolla on koulua ja työharjoittelun purkua. Ou jee.

Nauttikaapa auringosta ystäväiset! :)

Auton tarina jatkuu ja muita kuulumisia

Hola ystäväiset! Kalenteri kääntyi huhtikuun puolelle että hujahti. Työharjoittelu on vienyt yllättävän paljon aikaa ja voimia, enkä ole jaksanut hirveästi keskittyä kirjoittamiseen. Lisäksi toisaalta on myös tuntunut siltä, ettei oikein oo tapahtunut mitään kummempaa josta saisi jutun aihetta. Nyt kuitenkin on parin viikon sisällä edennyt asiat joten voisinpa vähän päivitellä tänne tilannetta, niin pysytte ajan tasalla. :)

Eli aloitetaanpas autosta. Parisen viikkoa sitten kirjoittelin tänne, kuinka jäin sillä tien varteen ja sain poliisilta kyydin Kuopion keskustaan ja niin edelleen. Onnekseni törmäsin tuttuun ja sain yöpaikan. No, hyvä onni auton suhteen jatkui. Seuraavana sunnuntaina työharjoittelussa mainitsin viikonlopun autotoilailuistani harkkaohjaajalleni, joka kertoi, että hänen enonsa asuu Suonenjoella ja omistaa hinausfirman. Auto oli jäänyt aika lähelle Suonenjokea, joten tässähän oli tuhannen taalan paikka hakea auto pois sieltä korvesta. Sopivasti harkkaohjaajani oli joka tapauksessa lähdössä suoraan töistä Suonenjoelle päin, joten hyppäsin kyytiin ja treffattiin tämän enon kanssa mun auton luona. Eno laitteli vähän virtaa ja kappas, auto käynnistyi. Tosin tekstinäytössä luki "Time for service" ja mittariston valot himmeni ja kirkastui vuoron perään. Sain ajettua auton Suonenjoelle autokorjaamon pihaan, eli hinausta ei tarvittu. Tästä avusta kuitenkin eno kuitenkin halusi laskuttaa, mutta sanoi että jos annan vakuutustiedot, asia hoituu sillä. Jes, eipä tarvinnut itse maksaa. Meillä on rahat nyt kevään aikana tosi tiukilla, joten kaikki tällaiset ylimääräiset menot on meille iso asia.

Sovittiin, että "hinaus-eno" Heheh... vie auton avaimet heti seuraavana aamuna korjaamolle ja mä soittelen sinne korjauksesta. Junalla takaisin Pieksämäelle tullessani jännitin, että paljonkohan sekin maksaa... mut sopivasti yhdeltä kaverilta tuli tekstari, jossa oli erään miehen puhelinnumero. Kaveri kehotti soittamaan tälle tuttavalleen, koska se osaa korjata autoja ja on omistanut Saabinkin joskus. Oli jo kuulemma luvannut auttaa. Uskomatonta, hän siis ihan oikeasti halus auttaa tuntematonta tyyppiä! :) Ihan mahtavaa. Niinpä saatiin järjestettyä, että hän haki ne avaimet siltä hinaajalta ja otti Saabin hellään huomaansa. Lupasi tehdä työn halvemmalla kuin mitä korjaamolla tehtäis. Näin todellakin kävi. Sieltä oli mennyt rikki joku anturi, joka "huijasi" autoa että lämmöt olis korkealla vaikka ei olekaan. Tämän johdosta siellä pyöri joku tuuletin tuhatta ja sataa kun se yritti epätoivoisesti viilentää "liian kuumaa" moottoria. Ja tämä tietysti söi vimmatusti akkua (tässä saattoi olla selitys myös sille, miksi talvella akku oli vähän väliä lopussa, koska tän hepun mukaan sähkömittaus osoitti et akku ja laturi on muuten ok). Sinne siis vaihdettiin se osa joka maksoi 40 euroa ja enempää rahaa hän ei halunnut. Laitoin kuitenkin tilille vähän extraa ;)

Viime viikon lauantaina kävin siis hakemassa auton pois. Ihan uskomatonta miten kova mäihä voi ihmisellä käydä. Siis kaikki nää: tienvarteen jäädessä poliisien osuminen paikalle, tuttuun törmääminen jolta yöpaikan saaminen, harkkaohjaajan enon hinausfirma ja sopivasti matkustus Suonenjoelle, kaverin tuttavan autokorjaustaidot jne... Saan olla kyllä hyvin kiitollinen tästä kaikesta. Ja olenkin.

En muista miten paljon oon siitä täällä blogissa puhunut, mutta aiotaan poikaystäväni kanssa muuttaa Jyväskylään kun valmistutaan toukokuussa. Ollaan jo vuodenvaihteesta saakka laiteltu hiki hatussa asuntohakemuksia joka paikkaan ja päivitelty ja uusittu niitä. Voi olla että alettiin vähän liiankin aikaisin laitteleen, kun joka paikassa näkyi vaan kuukauden sisällä vapautuvia asuntoja. Mutta, tällä viikolla sitten saatiin viimein asuntotarjous! Oltiin ihan onnesta soikeina, koska se asunto on juuri sopivan oloinen: meille sopiva sijainti, ihan kivasti neliöitä, mukava vuokra jne... Olis oma saunakin ja kaikkea. Saatiin perjantai vapaaksi harkasta jotta päästiin matkustamaan Jyväskylään asuntoa katsomaan. Olin aivan täpinöissäni ja pohjapiirrustuksen perusteella jo sisustellut asuntoa mielessäni. Kämpälle päästyämme vastaan tuli kyllä pienoinen pettymys. Pohjapiirrustuksen mukaan huoneet näytti paljon leveämmiltä. Todellisuudessa asunto oli pitkulainen, mutta kapea. Ja vessa ihan hölmön iso, johon meni paljon hukkaneliöitä. Makuuhuone oli niin kapea, että meidän sänky ei edes kunnolla mahdu sinne. Eikä tietokonepöytä ollenkaan. Olohuoneeseen ja keittiöönkään ei mahdu meidän kalusteet. Lisäksi kaappitilaa oli todella vähän, eikä esim. liinavaatteille ollut omaa kaappia... nyt olisi sitten valinnan paikka, koska pitäis ens viikolla ilmoittaa otetaanko se asunto vastaan. Muuten se oli kyllä hyväkuntoinen (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) mutta kyllähän se ongelmaksi muodostuu, jos ei mahduta sinne. Se oli ihan pöhkösti suunniteltu, koska siinä ei ole kuin 3 neliötä vähemmän kuin meidän nykyisessä asunnossa, mut silti varmaan kolmasosa huonekaluista ei mahtuisi sinne. Tekisi mieli kieltäytyä ja odotella tarjousta paremmasta kämpästä, mut toisaalta eihän me voida tietää tuleeko muita tarjouksia ja jos tulee, niin onko se välttämättä parempi. No, katsotaan. Voi olla että kohteliaasti kieltäydymme ja perustelemme syyn sille, ehkäpä se siitä... täytyy vaan luottaa taas että asiat järjestyy, kuten useimmiten on tapana :) Mut voi olla muuten, etten nyt tee tänne sitä kotiesittelyä ennen kuin ollaan muutettu, koska täällä on nyt jo paikat hyrskyn myrskyn, kun ollaan jo pakkailtu.

Lauantai-illan karaoket a'la Hansu

Meillä oli muuten tosi mukava viikonloppu. Mun äiti ja sen puoliso (eli mun isäpuoli) tuli meille kylään. Meillä on tapana aina pelailla Nintendo 3DS-konsoleilla yhdessä äidin ja mun poikaystävän kanssa kaikenlaista. Oli kyllä taas sellaiset pelit että! Naapurit varmaan ihmetteli kun ihme kiljahduksia ja naurunremakoita kuuluu seinän takaa. Käytiin myös ravintolassa syömässä, harmittaa kun en tajunnut ottaa ruoka-annoksesta kuvaa. Tais olla niin nälkä etten tullut ajatelleeksi. Söin härän ulkofileepihviä hunajaisella bearnaise-kastikkeella ja lohkoperunoilla. Oli muuten hyvä pihvi, nam! Ja palan painikkeeksi hyvää punkkua. Slurp. Vietiin "vanhukset" myös pariin meidän vakipaikkaan, eli baariin... tai no pubeja ne kaiketi on. Jälkimmäinen näistä oli karaoke-baari ja kävin aika paljon lauleskelemassa. Olipas mukavaa pitkästä aikaa päästä laulamaan! Listalta löytyi myös Tommi Kaleniuksen biisejä, huomaa ettei Kalenius enää ihan niin tuntematon poika oo kuin aiemmin. Jipii! Ainoastaan yksi huono puoli noiden "porukoiden" käynnissä oli: ne veivät Täplän mennessään! Ne on siis tosi kiintyneitä Täplään, kun se on ollut siellä niin paljon silloin kun olin Tampereella työharjoittelussa ja kesätöissä ja majailin siellä Täplän kanssa. Nyt ne sitten aina silloin tällöin haluaa Täplyskän luokseen kun ikävöivät sitä niin paljon. Ymmärrän kyllä miksi <3 Mut parin viikon päästä menen itse Tampereelle niin haen pikku "Tintun" samalla kotiin. Tulee ikävä pikkuista <3

Mutta tällaista tällä kertaa. Toivotaan nyt parasta asuntojen suhteen, jotenkin musta tuntuu että tää ei ole vielä "se oikea", mutta tuntuu myös että kyllä se sieltä vielä tulee. Toivottavasti pian, koska tän kuun aikana pitäis jo irtisanoa nykyinen... Peukut pystyyn siis!

Mitä on oikea ystävyys?

Gerbiiliystävykset Rafael ja Rami.
Niille ystävyys oli mm. sitä, että turvataan kaverin selusta. :)

Katselen vanhoja valokuvia. Mietin menetettyä ystävyyttä. Muistelen, hymyilen, naurahdan. Paljon hyviä muistoja. Käyn läpi koko ystävyytemme alusta loppuun saakka. Kysyn uudelleen ja uudelleen itseltäni erilaisia kysymyksiä, jotka alkavat sanalla: miksi?

Muistojen virrasta poimin paljon hyvää, mutta niiden seasta nousee myös tumma pilvi joka varjostaa niitä hyviä hetkiä. Uskallanko kertoa, että olen tästä asiasta eri mieltä? Voinko sanoa suoraan, että olen tänään liian väsynyt tapaamaan, vai täytyykö keksiä tekosyy, ettei toinen suutu? Miten reagoin, kun hän on taaskin pahalla päällä? Pitäisikö vain hymyillä, koittaa sivuuttaa loukkaukset joita minuun kohdistetaan ja välttää riita, vai laittaa hanttiin ja kysyä suoraan mikä nyt taas mättää? Vaikka tiesin kyllä mikä mättää. Useimmiten stressi milloin mistäkin asiasta, mieshuolia, kiirettä töissä, riitoja perheen kanssa, yksinäisyyden tunne. Yritin ymmärtää.

Nuorempana kutsuimme toisiamme parhaiksi ystäviksi. Olimme bestiksiä, niin kuin paita ja peppu. Mua kuitenkin usein vaivasi se, että tämän bestikseni näkemys ystävyydestä oli hyvin erilainen kuin itselläni. Vasta vanhemmiten osasin pukea tämän sanoiksi. Itse koen, että oikea ystävä on läsnä, vaikka ei olisi paikallakaan. Todellisen ystävän kanssa ei ole merkitystä sillä, onko viime tapaamisesta kulunut aikaa tunteja vai kuukausia, sillä seuraava tapaaminen on silti aivan yhtä aito, välittävä ja arvokas, ja toisen kanssa on aina yhtä hyvä olla. Todelliset ystävät arvostavat toisiaan ja heidän mielipiteitään, uskomuksiaan, elämäntapojaan. Tällainen ystävä on kuin sielunkumppani, sellainen jonka seurassa on aina hyvä olla omana itsenään. Sielunkumppanin kanssa voi luottaa siihen, että saa olla aito eikä tarvitse näytellä parempaa kuin on. Tosi ystävät hyväksyvät toisensa kokonaisuutena, vikoineen päivineen. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta erimielisyyksistä voidaan keskustella niin, että molempien mielipidettä kunnioitetaan ja yritetään ymmärtää toisen näkökulma. Tosiystävälle haluaa kertoa ensimmäisenä niin iloiset ja surullisetkin uutiset, haluaa puhua murheistaan ilman että toisen tarvitsee kysellä, koska tosiystävän kanssa voi luottaa siihen, että toinen todellakin haluaa tietää mitä elämäämme kuuluu. Todelliselle ystävälle kerrotaan kunnioittavasti, mikäli hänestä on huolissaan tai hänen toimintansa on ollut jollakin tapaa epäoikeudenmukaista, inhottavaa tai muulla tavalla sellaista että asia on syytä ottaa puheeksi. Kaikesta voi puhua, riitojakin voi tulla, mutta ne sovitaan eikä kunnioitus toista kohtaan kärsi vaan päin vastoin.

Ystävyys on aitoa välittämistä toisesta.
Ystävästä pidetään huolta. <3

Tässä nyt oli vain pieni osa siitä, miten itse määrittelen ystävyyden. Tuota kirjoittaessani ymmärsin, ketkä oikeasti ovat minulle niitä tärkeimpiä, rakkaimpia, todellisia ystäviä. Ja samalla ymmärsin myös sen, että tämä menetetty ystäväni ei ole ollut tuollainen ystävä enää vuosiin, jos koskaan. Ystävyytemme oli lopulta hirveän yksipuolista ja hän ajatteli varmasti samoin. Tämä johtui kenties juuri siitä, että ajattelemme ystävyydestä niin eri tavalla. Ehkä nuo mainitsemani asiat ovat myös  hänelle jollakin tavalla tärkeitä, mutta tärkeämpää vaikutti olevan se, kuinka usein otan yhteyttä ja kuinka usein tapaamme. Ystävyyden määritteleminen yhteydenottojen ja tapaamisten määrällä on mielestäni hyvin pinnallista ja myös haastavaa. Kuka pitää kirjaa? Kenen vuoro ottaa yhteyttä? Mikä on sopiva väli, ettei liian usein tai harvoin olla yhteyksissä? Entäs nyt, kun toi toinen tuttavuus pitää useammin yhteyttä kuin tämä vanha ystävä, onko hän nyt sitten parempi ystävä kuin tämä toinen joka asuu kauempana? Kyllä mulle ainakin on tärkeämpää ystävyyden sisältö kuin tuollaiset ulkoiset seikat. Ja on tärkeää antaa toiselle tilaa, ymmärtää että meillä jokaisella on oma elämämme ja ne ystävät ovat erittäin tärkeä osa sitä mutteivät kuitenkaan sen keskipiste.

Ilmeisesti kuitenkin minä ja toinen yhteinen ystävämme olimme todellakin tämän entisen ystäväni elämän keskipiste ja siksi hän vaati meiltä paljon. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut muuta (eikä hän kyllä pahemmin mitään muutoksen eteen tehnytkään)... Annoin monet kerrat anteeksi asioita koska ajattelin että minun kuuluu ymmärtää ja olla hyvä ystävä. Siedin kaikenlaista kohtelua, koska koin että se on velvollisuuteni ystävänä, bestiksenä, antaa toisen kiukutella ja ottaa kaikki vastaan. Ehkäpä myös huono itsetuntoni piti minut sen verran nöyränä, että en ymmärtänyt omaa arvoani, siis sitä ettei kaikkea tarvitse sietää. Kyllä monesti sanoin vastaan etten kuuntele tuollaista ja riitahan siitä aina syntyi. Joskus sitten kun en jaksanut riidellä, katsoin asiat läpi sormien. Antaa olla.

Ajan kuluessa toivoin, että asioihin tulisi muutosta. Olimmehan nyt aikuisia. Molemmilla oma elämä, eri kaupungeissa. Aikuistuessa on ymmärrettävää, ettei vanhoihin ystäviin pidetä enää samanlailla yhteyttä kuin nuorena, koska kaikki alkavat elää sitä omaa elämäänsä, löytävät puolison, hankkivat yhteisen asunnon ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että ystävyyssuhteet katkeavat - ne vain yksinkertaisesti muuttuvat. Mulla on paljon sellaisia ihania ystäviä joiden kanssa pidetään yhteyttä silloin tällöin, harvakseltaan tai vähän useammin. Sillä ei ole väliä kumpi ensin soittaa tai laittaa viestin, kohtaaminen on silti aina yhtä iloinen. Silloin jaamme asioita elämästämme ja kerromme mietteitämme tapahtuneista asioista, olemme tukena toiselle, kuuntelemme, olemme läsnä, iloitsemme toisen onnistumisista, suremme toisen vastoinkäymisiä. Nyt ymmärrän että juuri tuollaista ystävyyttä arvostan ja tällaisten ihmisten kanssa tahdon jakaa elämäni. Huoletonta, paljon antavaa, voimaannuttavaa ystävyyttä. Bestikseni kanssa hyvinä hetkinä kohtaamisemme olivat juuri tuollaisia (ja muistelen niitä aikoja lämmöllä). Mutta usein myös kuluttavia, voimaa vieviä, pahan mielen tuovia. Syyttelyä siitä, miksei minusta taaskaan ole pitkään aikaan (oli yhteydenotostani sitten pari viikkoa tai pari kuukautta) kuulunut mitään. Nyt kun olemme aikuisia, olin todellakin ajatellut ja toivonut, että asiat muuttuisivat. Niin ne muuttuivatkin, mutta eivät kuitenkaan parempaan suuntaan. Ystäväni epävarmuus, inho ja haukkumiset itseään kohtaan alkoivatkin heijastua inhoksi ja haukkumiseksi muita ihmisiä kohtaan. Epävarmuuden vuoksi muiden mielistely ja mielipiteiden myötäily muuttuikin vastakohdakseen, jolloin joka asiaan oli oltava jämäkkä mielipide josta ei joustettu milliäkään mutta joka piti tuoda esille ehdottomana, silloinkin kun sitä ei kukaan kysynyt. Tätä mielipidettä ei saanut kyseenalaistaa koska perusteluja sille löytyi vain harvoin. (Mulle tuli usein mieleen että ihan kuin olisi vaan sattumanvaraisesti valittu joku mielipide asiaa enempää miettimättä, ihan vaan siksi että olisi JOKU mielipide...)

Tästä asiasta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, koska se koskettaa mua nyt ja on mulle todella iso asia. Mutta ehkäpä ymmärrätte pointin. Kun aloitin tämän blogin, mun oli tosi vaikeaa päättää, kuinka paljon alan tänne henkilökohtaisia asioitani kirjoittamaan. Henkilökohtaisella tasolla tää blogi saattaisi olla paljon mielenkiintoisempi koska mun elämä on välillä kuin suoraan jostain saippuasarjasta, mutta silloin olisin tehnyt tästä anonyymin enkä olisi kertonut kenellekään tutuille tätä kirjoittavani. Tiedän kuitenkin, että moni ystäväni ja tuttavani ovat rohkaisseet mua blogin aloittamiseen ja siksi päätin alkaa kirjoittamaan omalla nimelläni. Edelleen mulla on vaikeuksia tasapainoillessa sen kanssa, kuinka paljon henkilökohtaista tänne jaan. Toisaalta kuitenkin mietin, että mulla ei ole mitään salattavaa, eikä näiden kirjoittaminen haittaa niin kauan kun en kerro ihmisten nimiä tai jaa heistä kuvia. Kyseessähän on nyt mun tunteet ja kokemukset elämästä, ja siitähän blogeissa juuri on kyse, asioiden tarkastelemisesta blogin kirjoittajan silmin. Jos nyt joku (yhteinen tuttumme) kuitenkin kokee tunnistavansa henkilön josta puhun, niin muistutan siis että tämä todellakin on vain mun näkemys asioista ja toisella osapuolella on tietysti oma näkemyksensä. En halua ketään haukkua, enkä mustamaalata, enkä halua että tämä vaikuttaa muiden ihmisten väleihin ja suhtautumiseen häntä kohtaan (vaikka olenkin yrittänyt hälle sanoa että teoilla on seuraukset ja kyllähän se miten häneen tekemistensä jälkeen suhtaudutaan, ON yksi seuraus...)

Kirjoitin tämän tekstin siksi, koska tää on yksi isoimmista päätöksistä mitä olen elämässäni tehnyt. Ei se ehkä kuulosta miltään maailmaa mullistavalta ratkaisulta, että ihmisten tiet eroavat. Välirikkoja sattuu. Mutta, kyseessä on kuitenkin se ihminen, jonka kanssa ollaan kuljettu yhteistä taivalta jo kohta 15 vuotta. Ja ainakin puolet ajasta olen miettinyt, kuinka kauan tällaista enää jaksan. Ajan kanssa tämän ihmisen arvostus (tai ainakin sen osoitus) mua kohtaan vain väheni ja loukkaukset lisääntyivät. Olen joutunut moneen kertaan menemään itseeni ja miettimään, olenko oikeasti sellainen ihminen kuin hän on mun väittänyt olevan. Olen yrittänyt kertoa, että nuo sanat loukkaavat ja etten pidä siitä kun aina saa pelätä sanomisiaan ja tekemisiään kun ei tiedä milloin toinen joko suuttuu tai alkaa kiukuttelemaan ja haukkumaan. Monta kertaa olen jo sanonut, että tätä vauhtia en enää kauan jaksa ja että noilla sanoilla ja teoilla on seurauksensa. Jokainen loukkaus on jättänyt jälkensä.

Nyt, kun viimein olen saanut sen verran itsekunnioitusta, että ymmärrän millaisten ihmisten kanssa haluan elämääni todella viettää ja millaista kohtelua toisilta itseäni kohtaan odotan, ymmärrän myös sen että tuollainen käytös ei ole ystävyyttä tai en ainakaan halua sellaista ihmistä ystäväkseni kutsua joka kohtelee toisia ihmisiä noin. Haluan kohdella muita ihmisiä niinkuin toivoisin itseäni kohdeltavan ja odotan samaa myös muilta. Tottakai jokainen tekee virheitä, itsekin olen tehnyt niitä paljon ja toiminut väärin useammin kuin jaksan muistaa... se on osa elämää. Mutta ymmärtääkseni virheistä kuuluisi myös oppia jotain, jos ei ensimmäisellä, toisella, kolmannellakaan... jos edes kymmenennellä kerralla? Viimein siis rohkenin tehdä sen ratkaisun jota olen jo pitkään miettinyt. Tämä ratkaisu tuntuu oikealta. Taakka putosi harteilta. Viimein olen vapaa, eikä tarvitse enää selitellä menojaan ja sanojaan tai tuntea olevansa tilivelvollinen. Vaikka hän on mulle edelleen rakas, tiemme jatkukoon erillään. Toivon kuitenkin tälle entiselle ystävälleni kaikkea hyvää elämään, tehkööt hän siitä sellaisen kun itse haluaa ja etsikööt sellaisia ystäviä joihin hän on tyytyväinen, sellaisia joiden toiminta ei koskaan ärsytä ja joista ei aina tarvitse löytää (tai etsiä) jotain valittamisen aihetta.

Mun ei tarvitse etsiä, sillä mulla niitä ihania ystäviä jo on. Paljonkin. Ja joka ikisestä olen äärimmäisen kiitollinen. <3

Onnea onnettomuudessa ja poliisin matkassa

Voi jestas, ette usko mitä toilailuja ja seikkailuja oon taas saanut kokea! Taisin blogiani aloittaessa mainita, että mulle aina sattuu ja tapahtuu... joten en ole eilisestäkään yhtään yllättynyt. Eilinen päivä oli samaan aikaan katastrofi mutta toisaalta siinä oli myös paljon hyvää.... kävin siis torstaina Suonenjoella taas Tommi Kaleniuksen keikalla ja "kunnon fanina" päätin lähteä myös perjantaina Kaleniusta Kuopioon katsomaan. Puhuin jo silloin torstaina poikaystävälleni, että mulla on jotenkin sellanen olo että kun huomenna lähden yksin (poikaystäväni lähti leirille eikä päässyt mun mukaan) Kuopioon ajelemaan niin ihan varmaan tää auto tekee jonkun tempun. Mulla oli vaan sellainen tunne, joku ihme vaisto tai aavistus, että tolla Kuopion reissulla ei käy hyvin. Päätin kuitenkin lähteä sinne Kuopioon, koska tuntui tosi hassulta olla lähtemättä vaan siks, että mulla on joku TUNNE. Laitoin kuitenkin lähtiessäni varulta Täplälle extramäärän ruokaa, ihan siltä varalta että jotakin sattuu ja mä en tulekaan illaksi kotiin kuten olin suunnitellut.

Tältä näytti torstainen keikka Suonenjoella. Tommi ja pojat esiintyivät seurakunnan tiloissa ja paikalla oli paljon nuoria rippikoululaisia. Teki kyllä ihmeitä tuo basso, sai vähän erilaista svengiä mukaan biiseihin. Ja Tommin tyylikin oli svengiin sopiva. Vaihtelu virkistää. :)

Oli kyllä sen verran tyylikäs mies, että piti vielä ihan erikseen kuvata.

Ja sitten perinteinen yhteisposeeraus.

Lähtiessäni olin keittänyt itselleni mukaan kahvia sellaiseen termosmukiin, jossa on päällä kansi ja siinä pieni reikä josta voi juoda. Heitin sen mukinpidikkeeseen autoon istuessani ja ajattelin ottaa sen siitä kunhan pääsen suoralle tienpätkälle. Suoralle päästyäni kurotin kuppiin ja huomasin sen olevan kumossa. Hyvinhän se alkoi! Yli puolet kahvista oli kaatunut takapenkin jalkatilaan... nice.

Matkalla kuuntelin musiikkia ja jossain vaiheessa äimistyin siitä, että hei, mähän olen edelleen tien päällä ja auto toimii. Huokaisin helpotuksesta, että ehkä se mun aavistus olikin vain vilkkaan mielikuvituksen kepposia ja pääsisin matkaamaan normaalisti. Tämän jälkeen ajelin vähän rennommin, kunnes autoni piti merkkiäänen "pling plong" ja ilmoitti punaisella merkkivalolla, että jotakin on vialla. Niinpä niin. Ajoin tien sivuun, bussipysäkille, ja kaivoin ohjekirjan hanskalokerosta. Mitäpä mahtaa tuo merkkivalo tarkoittaa... se oli yleinen merkkivalo joka ilmoittaa vaarallisesta viasta ja vaihtoehtoja valon syttymisen syylle oli monen monta. Lopulta älysin tarkistaa auton lämpömittarin, ja siinäpä se oli: lämmöt oli huipussaan ja mittarin viisari osoitti pelottavasti punaista. Kääk! Sammutin äkkiä auton, mutta jätin virrat päälle että vilkku ja ajovalot jäi näkyviin muille autoilijoille. Ajattelin, että jäähdytinneste on lopussa, mikä ei olis mikään ihme koska se säiliö vähän vuotaa ja tyhjenee suhteellisen usein. Ihmettelin tosin, miksei auto oo mitään varoittanut siitä. No, ehkäpä siksi että kyse ei ollut siitä. Nappasin siis pienen taskulampun mukaani ja lähdin tarkistamaan tilanteen. Taskulamppu, joka yleensä toimii moitteettomasti, päätti ryhtyä kiukuttelemaan eikä toiminut kuin vain silloin kun pidin siitä tietyssä asennossa, tietystä kohdasta kiinni. Ja silloinkin miten sattuu. Mutta, selvisipä se, että kyllä sitä nestettä säiliössä oli. Öljytkin tarkistin ja sitäkin vielä riitti. Huokaus... Olin keskellä bussipysäkkiä ja veljeni ystävällisellä puhelinavustuksella hoksasin, että jos nyt sen verran uskaltaisin ajaa sillä autolla, että siirrän sen siitä bussipysäkiltä vähän matkaa eteenpäin, niin ettei se olisi kenenkään tiellä. Menin siis autoon sisälle. Mielessäni heräsi paha aavistus, kun näin kuinka mittariston valot oli himmenneet. Ei kai...? Koitin käynnistää auton. Ei pihaustakaan. Tämäkin vielä! Akku oli jostakin syystä tyhjentynyt siinä noin 5 minuutin aikana mitä olin siinä konepellin alla tutkiskellut. Jes.

Seuraavaksi hoksasin, että kun en autoa voi tästä siirtää, niin ainakin olisi syytä viedä varoituskolmio vähän matkan päähän. Kaivoin koko peräluukun läpi. Löytyi vararengasta, tunkkia, pulttiavainta, kumisaappaat, autoradio, ikkunanraaputin, jäähdytinnestettä, tuulilasinnestettä, pölykapselia ja kaikkea mahdollista, mutta EI varoituskolmiota! Voi paska, ei voi olla totta... onneks sentään löysin huomioliivin jonka kiskaisin päälleni. Aloin ymmärtää, etten ihan oikeasti pääse pois sieltä korvesta. Ja onneksenihan mä en tunne ketään sieltä päin, tai edes Pieksämäeltä, joka olis voinut lähteä apuun. Huokaisin syvään. Olihan se syvältä.

Keksin, että samalle keikalle kanssani on tulossa eräs tuttu ja jos saisin hänen numeronsa selville tiedustelun kautta, niin hän ainakaan ei olis kovin kaukana. Soitin 0100100-palveluun selvittääkseni numeron:

"Tämän nimisiä henkilöitä on kyllä aika paljon Suomessa, osaatteko kertoa kotikuntaa?"
"Ööö, no ei kyllä mitään hajua... en tiedä."
"Osaatteko sanoa perheenjäsenten nimiä, työpaikkaa tai jotakin muuta joka voisi auttaa?"
"Öööö, no en. Tai joo, opiskelee Pieksämäellä. Muttei asu siellä."
"Meillä ei valitettavasti opiskelupaikat täällä näy."

Kuten arvata saattaa, tuo puhelu oli siis yhtä tyhjän kanssa. 0100100, sieltä löytyy kaikki in my ass, sanon minä! :D

Kaiken kivan tuolla korvessa kruunasi se, että mulle alkoi tulla aika hälyyttävä vessahätä. Siinä jalat ristissä pähkäilin, lähteäkö mäkeä alas metsään kyykkypissille vai ei. Päätin kuitenkin ensin työntää auton vähän eteenpäin siinä bussipysäkillä, ettei ihan keskellä olisi, ja heittää huomioliivin antenniin että erottuu paremmin. Siinä sitten olin sitä työntelemässä, kun perääni ajoi auto! Oo, olin iloinen ja toivoin vaan ettei ketään sekopäitä osunut paikalle. Autosta nousi kaksi miestä, joista toisella oli poliisin virkapuku. Jes, poliiseja!!! Nyt oliskin ollut huippua kun olisin ollut siellä metsässä kyykkimässä...! Virkapukuinen poliisi kysyi multa, et nytkö meni hermot ja meinasit autosi tuonne jorpakkoon työntää, vai ihanko Kuopioon saakka meinasit sen viedä? :)

Nämä ystävälliset poliisisedät sitten kyseli multa kaikenlaista ja koitettiin selvitellä, voisko joku mut hakea pois. En ollut varma, mutta muistelin ettei mun vakuutukseen kuulu hinauspalveluakaan. Selvitin tämän tuttavani kotikunnan Facebookista ja soitin uudelleen 0100100:n. Sain kaksi numeroa, jotka molemmat olivat vääriä. No, lopulta me poliisien kanssa päätettiin hylätä auto ja työnnettiin se vähän sivummalle tien vierestä. He lupasivat heittää mut Kuopioon, sinne keikalle minne olin menossakin. Se oli ainoa mitä siihen hätään keksin ja ainakin siellä oli tämä yksi tuttu (+ itse artisti tietty...) Poliisit kysyi multa, että meinasko tulla paniikki tuolla, mut totesin että ei kyllä oikeastaan tullut, kai mä sitten oon jo niin tottunut näihin että mulle aina tapahtuu tällaisia odottamattomia vastoinkäymisiä, mut aina niistä on selvitty ja asiat on järjestyneet ikään kuin omalla painollaan. Ehkä sitä on jollain tavalla oppinut luottamaankin siihen, ikään kuin suurempaan suunnitelmaan, että kyllä asiat järjestyy. Positiivinen ajattelu kunniaan! Matkalla siinä sitten selvittelin, että menisikö Kuopiosta sopivasti juna Pieksämäelle, niin pääsisin kotiin. Menisihän sieltä. Aamuneljän jälkeen. Vaistoni oli siis oikeassa, en pääsisi illaksi kotiin. Ja tästä tulisi pitkä yö!

Kaleniuksen keikka oli Kuopion seurakunnan Vanhan Pappilan tiloissa. Ei siis mikään iso keikka kyseessä, vaan nuorille suunnattu konsertti pienissä tiloissa. Saavuin paikalle niin, että ehdin kuulla vielä 5 viimeistä biisiä. Mutta pääsinpä lopulta perille! Sit pitäis vaan keksiä, mitä tapahtuu keikan jälkeen. Oltiin kyllä poliisien kanssa naureskeltu, että nythän mä voisin mennä Kuopion yöelämään tutustumaan ja baarista suoraan junaan :D Ei se kuitenkaan kovin houkuttelevalta ajatukselta tuntunut, valvoa koko yö ja Pieksämäen päässä vielä kävellä asemalta reilut pari kilometriä kotiin siihen aikaan.

Onni onnettomuudessa, kuten usein tuppaa käymään! Nimittäin, Tommin keikalla oli myös sattumalta eräs koulukaverini, joka asuu lähellä Kuopiota. Hän tarjosi mulle yöpaikan, ja pääsin sitä Kuopion yöelämääkin vähän vilkaisemaan kun käytiin parilla keikan jälkeen. Ihana, pelastava enkeli kyllä sattui paikalle! Aamulla sitten kuljin bussilla Kuopioon josta hyppäsin junaan ja pääsin Pieksämäelle. Ette tiedäkään kuinka ihanaa oli päästä kotiin. Täplä iloisesti tervehti heti kun tulin ja oli toooosi hellyydenkipeä. Ruokaakin oli vielä jäljellä ja olin iloinen että olin laittanut vähän ylimääräistä. Otin kolmen tunnin päiväunet, koska olin jotenkin tosi uupunut. Taisin vähän vilustua siellä kun tunnin verran sen auton kimpussa ysitien varrella taistelin, koska tänään on ollut aika flunssainen olo. Toivotaan, ettei kuitenkaan pahene.

Ai niin, bussissa matkalla Kuopioon tajusin, että silmälasini oli jääneet tän kaverini luokse. Moneen kertaan tarkistin ettei mitään jää, mut enpä tajunnut tarkistaa onko lasít päässä. Niin, ja se pieni taskulamppu toimi moitteettomasti kun myöhemmin kokeilin, päätti sitten vaan hädän hetkellä kiukutella. Ja ja ja, ihania ihmisiä, tämä pelastava enkeli jonka luo pääsin yöksi ja tämä toinen ihanuus jonka puhelinnumeroa koitin selvittää, oli myös heti keksimässä keinoja miten voisi auttaa. Kiitos rakkaat <3 Ja ne keikat, sekä torstain että perjantain (se mitä siitä ehdin kuulla) oli jälleen tosi hyviä ja Tommi oli jälleen symppis ja mukava! Suosittelen, tutustukaa tähän artistiin jos tykkäätte kotimaisesta musiikista. Alla vielä kuva eilisen keikan jälkeen, helpottuneena siitä että pääsin perille:

No, mutta nyt oon kuitenkin kotona ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Vielä kun keksis, millä sen auton saa pois sieltä korvesta. Tekis kyllä mieli jättää sinne koko auto... ;) no, ehkäpä siihenkin joku ratkaisu löytyy. Omalla painollaan. Mut jos nyt kuitenkin mahdollisimman pian.

Ikävä

Muistan, kuinka lapsena olimme luonasi kylässä.
Pelasimme korttia, katselimme piirrettyjä, askartelimme, luimme kirjoja, piirtelimme ja maalasimme.
Opetit minut maalaamaan posliinia, ja teimme yhdessä hienoja taideteoksia!
Halusin aina nukkua vieressäsi, mutta isompana en enää kehdannut pyytää.
Rakastin sitä, kun sinulla oli aina aikaa minulle.
Olit joskus kärsimätön, kärttyinenkin, mutta en koskaan epäillyt, ettetkö olisi rakastanut minua.
Olit minut mukaan moniin juttuihin ja sain nähdä ihmeellisiä asioita.
Sinun kanssasi näin monenlaista elämää ja se opetti minulle paljon.
Ojensit minua jos tuijotin invalidia, tummaihoista tai kehitysvammaista liian pitkään. Opin, että he ovat ihan tavallisia ihmisiä.
Kuten me kaikki.

Vaikka vanhempani ovat kasvattaneet minut hyvin,
sinulta opin paljon sellaista, mitä kukaan muu ei ole minulle opettanut.
Puhuit asioista suoraan, kiertelemättä, niiden oikeilla nimillä.
Opetit minulle elämän arvoja, lähimmäisenrakkautta, käytöstapoja ja ihmisten kohtaamista.

Teini-iässä en pitänyt opetuksiasi kovinkaan suuressa arvossa ja sinuakin pidin liian itsestäänselvyytenä.
Eihän mummo nyt mitään teinin elämästä ymmärtäisi, mummot on vanhoja.
Pyysit minua aina kylään ja joka kerta lupasin tulla, mutta silti kävin yhä harvemmin ja harvemmin.
Ystävät ja omat menot menivät aina edelle.

Lapsena aina sanoit minulle, että voit passata minua nyt ja minä voin passata sinua vuorostani sitten kun sinä olet vanha ja huonokuntoinen.
Täysi-ikäisyyden kynnyksellä huomasin, että osamme vaihtuivat.
Et enää pystynyt tekemään itse niin paljoa kuin ennen.
Etkä kovin monelta kehdannut pyytää apua.
Aloin ymmärtää, että on minun vuoroni passata, auttaa.

Yhä säännöllisemmin ja säännöllisemmin aloin käydä luonasi.
Kävin, koska autoin sinua siivoamaan ja tekemään ne asiat joita et itse pystynyt.
Kerran viikossa tapasimme samoissa merkeissä, mutta siinä oli paljon enemmänkin.
Sanoit minulle kerran ymmärtäväsi, etten ole enää lapsi, etkä enää pidä minua sellaisena.
Puhuit minulle kuin aikuiselle ja arvostin sitä.
Niinpä mummosta ja lapsenlapsesta tuli jotain enemmän.
Sielun siskokset, ystävykset.

Siivouksesta oli tullut vain sivuseikka, kun kävin luonasi.
Teimme yhdessä paljon muutakin, niin kuin silloin kun olin lapsi.
Maalasimme posliinia, askartelimme, pelasimme korttia.
Nauroimme, keskustelimme, opimme tuntemaan toisemme.

Olit minulle tärkeämpi kuin ikinä uskoitkaan.
Tärkeämpi kuin itsekään ymmärsin.
Olen kiitollinen niin monesta asiasta, etten voi niitä sanoin kuvailla.
Mutta ennen kaikkea
isovanhemmuudestasi,
läsnäolostasi,
tuestasi,
rakkaudestasi,
ystävyydestäsi.
Ja siitä, että sain viettää kanssasi kaikki nuo vuodet.
Elämäsi viime hetkille saakka.

Sinikka rakasti kaikkea sinistä.
Kuten esimerkiksi sinisiä kukkia.

Lähtösi kyyneleet
(lyrics)

Silmäni suljen
muistan hymysi
Lämpöä tunnen
melkein kuulen naurusi
Sydämesi kultainen
elämässäni paikan sai ikuisen
hymysi lämpöinen
sulatti kylmimmänkin ihmisen
(ja nyt mietin...)

---------
Kerto:
  
Oletko jossain kaukana
kenties taivaan takana
vai oletko läsnä arjessa
oletko ääni tuulessa
Katsotko sieltä minua
muistatko enää meitä
en koskaan unohda sinua
en lähtösi kyyneleitä
Kyyneleitä...
--------

Muistoihin suljen
hetken jokaisen
Ikävää tunnen
kaikkea muista en
Olet opettanut minulle
elämäni arvot ja aitouden
kiitos siitä sinulle
teit minusta paremman ihmisen

---------
Kerto
---------

Itkin eilen
kun muistin silmäsi
Totuuden tietäen
silti vannoit selviäväsi
Katseestasi löysin sen
pienen siemenen, epäilyksen
Aavistit totuuden
minua siltä suojellen
Vaikenit hymyillen
huolen sydämeesi kätkien
jotta viimeinen hetkemme
voisi olla onnellinen

---------
Kerto
---------

© Hansu

KIITOS  <3

Muistoasi kunnioittaen,

rakas Sinikka-mummoni.

Muistot ei kuole koskaan.

Ikävääni ei kukaan voi poistaa.

Miss you ♡

Elämän pieniä iloja

Kevät

Aamun sarastus aikainen

lintujen laulu iloinen
auringon loiste kultainen
kukkien ensiherääminen

Elämän iloa
rakkautta, lämpöä
uutta valoa
vanhaa lempeä

Tuulen henkäys hiljainen
herättää unestaan mehiläisen
nousee mullasta ensimmäinen
heinänkorsi ja lehti lesken
 

Luonto herää elämään
maalaa kaiken väreillään
minutkin saa heräämään
kaiken kauneuden näkemään

Hetkeksi paikalleni jään
voin tässä rauhassa hengähtää
Suljen silmäni ja kuuntelen hiljaa
sieluni sisäistä lepoa, rauhaa.

© Hansu

Rakastan kevättä ♡

Taas lähti uusi viikko käyntiin. Tällä viikolla mulle ei tulekaan työharjoittelussa kuin yksi vapaapäivä, mutta onneks ensi viikolla saan pitää sen yhden puuttuvan vapaan. Tänään oli aika erikoinen päivä, kun eräs diakoniatyöntekijä olikin sairastunut ja minä sitten toisen diakonin kanssa paikkasin häntä. On aika jännä mennä ihan puskista pitämään tilaisuutta, jonka valmisteluun ei ole saanut paljoakaan aikaa. Mun sinne piti kyllä joka tapauksessa lähteä joten itse olin saanut valmistella oman osuuteni, mutta minähän nyt oon ihan "vihreä" tässä hommassa muutenkin. :D Me mentiin erääseen vanhusten palvelukotiin paikkaan pitämään hartaus ja pientä ohjelmaa. Omassa osuudessani höpöttelin kaikenlaista ja luin itse kirjoittamani runon, jonka kirjoitin teillekin tuonne alkuun luettavaksi. Kevät ♡ En voinut olla huomaamatta, kuinka eräs vanha mummu oikein elein ja ilmein eli siinä runossa mukana ja katsoi mua lempeästi hymyillen, ihan kuin kannustaen. Noi mummelit ja vanhat papat on muutenkin jotenkin niin herttaisia! Mulla ei ole omia isovanhempia enää elossa, itse asiassa huomenna tulee täyteen tasan 7 vuotta siitä, kun viimeinen isovanhempani kuoli. Me oltiin Sinikka-mummon kanssa todella läheisiä ja aion ehdottomasti taas tänäkin vuonna sytyttää hänen vuokseen kynttilän ja muistella hetken meidän yhteisiä hetkiä. Muistot eivät koskaan kuole ♡

On kyllä kumma juttu, että nyt kun ei ole omia isovanhempia, niin oon oppinut arvostamaan vanhuksia ihan eri tavalla kuin ennen. Kyllä olen aina arvostanut vanhoja ihmisiä, olen oppinut siihen pienestä saakka kun mummojen kanssa oon käynyt milloin missäkin kerhoissa ja vanhusten piireissä. Mutta sen jälkeen kun viimeinen mummoni kuoli 7 vuotta sitten, olen alkanut nähdä kaikki (erityisesti mummut) vanhukset (paitsi kärttyiset) erityisen herttaisina ja suloisina. Olin niin onnellinen viime viikolla, kun sain taluttaa erään mummelin autolle käsikynkässä, ja siitä kun eräs toinen mummeli halusi antaa mulle halin. Elämän pieniä iloja.

Olisin niin iloinen, jos mulla olisi vielä edes yksi isovanhempi elossa. Jotenkin olen alkanut iän myötä arvostamaan vanhuksia, heidän viisauttaan ja muistojaan. Kun valmistun diakoniksi, voin toki jutustella vaikka kuinka monen vanhuksen kanssa, mutta eihän se tietenkään ole sama asia kuin oma sukulainen. Toivon todella, että te kaikki joilla vielä on omia isovanhempia, ette pitäisi heitä liian itsestäänselvyytenä. Vanhukset on höperöitä, joskus vaivoinensa kiukkuisia tai hankalia, mutta heillä on tietämystä ja elämänviisautta joista meillä ei ole tietoakaan. On toki eri asia, jos kyseessä on sen verran sairas vanhus joka ei tiedä maailmasta ja sen menosta enää mitään. Mutta, kyllä hänkin toki kunnioituksensa ansaitsee. Niin kuin meistä jokainen, koska ei me kukaan olla toisia parempia tai huonompia ollaan sitten vanhoja tai nuoria, sairaita tai terveitä. Jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, omana itsenään. Kunpa oppisimme myös itse rakastamaan itseämme. Ainakin mulla on sen asian kanssa vielä paljon opettelemista. Ja tiedän, etten ole ainoa. Mutta, voidaanhan me opetella.
Päivä kerrallaan.

Harjoittelua, herkuttelua ja herkuttelematta olemisen harjoittelua

Howdy how taas pitkästä aikaa!

Enpä ole ehtinyt ihan niin usein näköjään kirjoitella nyt, kun työharjoittelu alkoi. (Olen siis 7 viikkoa harjoittelussa seurakunnan diakoniatyössä) Tai ei ole kyse niinkään ajanpuutteesta vaan siitä, että harkkapäivän jälkeen olen niin väsynyt etten oikein jaksa keskittyä kirjoittamiseen. Nyt päätin kuitenkin repäistä ja kertoa vähän kuulumisia :D

Harjoittelunihan alkoi siis toissa viikonloppuna parin päivän pituisella perheleirillä. Auto muuten taas sammui kahdesti matkalla sinne! Eikä matkaa ole kuin 5 kilometriä, pelkäsin pääsenkö perille ollenkaan, mut onneks käynnistyi vielä. Sen jälkeen ei olekaan ollut taas mitään ongelmia... Mut niin. Viihdyin siellä oikein hyvin ja nautin erityisesti siitä, että ruokaa oli tarjolla usein ja riittävästi. Ja se oli hyvää! Ihanaa kun pääsee valmiiseen pöytään, eikä tarvitse itse kokata. Ja vielä kun ruoka on monipuolista ja maittavaa, niin mikäs siinä nassuttaessa. Mmmm rakastan ruokaa! Oli tuolla leirillä paljon muutakin mukavaa, vaikka korvatulpathan siellä olis tarvinnut kun lapset piti sellaista mekkalaa että heikompaa hirvittää. Vielä kun heille annettiin laatikollinen laudan palasia, vasara sekä purkillinen nauloja, oli korvissa pitelemistä... mitä vielä, mä olin ensimmäisenä siellä lasten kanssa siellä vasaroimassa! Mutta, sainpahan taas vähän siedätyshoitoa lasten suhteen. Kaiken kaikkiaan leirikokemus oli todella mukava ja työntekijät ottivat mut oikein hyvin vastaan. Olivat ihmeissään kun kuulivat, etten ole koskaan ennen ollut perheleirillä tai tehnyt lasten kanssa töissä. Olin kuulemma niin luonteva että ne oli luullut, että oon jo ihan vanha tekijä. Hah! :D Mut mukavaahan se oli kuulla positiivista palautetta.

Nyt alkaa olla pari viikkoa harjoittelua takana, ja varsinkin alku on mennyt oikeastaan siinä, että oon tutustunut paikkoihin ja muihin diakoniatyöntekijöihin. Koska kyseessä on johtajuuteen ym. juttuihin liittyvä Työyhteisöt ja kehittäminen -opintokokonaisuus, olen tietenkin päässyt mukaan erilaisiin kokouksiin, luennoille ja palavereihin... Nice. Onhan se tietty mielenkiintoista, jos käsiteltävät asiat on mielenkiintoisia. Mutta yleensä niissä puhutaan asioista joista en ymmärrä hölkäsen pöläystä, ja sitten vielä kun mulla on tuollaisissa tilanteissa kalan keskittymiskyky niin... en yleensä hirveästi jälkeen päin muista mistä noissa on puhuttu. No joo kyllä toki silloin jos oikeasti tärkeistä asioista on kyse. Mut yhden kokouksen jälkeen eräs diakoni kommentoi mulle, että olen ollut melkoisen aikaansaava, ja osoitti edessäni olevaa kokouskutsua jonka olin piirrellyt täyteen kaikenlaisia kuvia. Mua nolotti, mutta onneks tää diakoni on aika rempseä ja tiedän että hän kommentoi asian silkalla huumorilla.

Viime viikonloppuna oli vapaat ja lähdin Saappaan virkistysmatkalle Mikkeliin. Käytiin ensin Kenkäverossa, josta ostin lankakerän, saunatuoksua, karkkitangon sekä sellaisen metallisen puun, jossa oli magneetteja kiinni. Se puu on aika nätti sellaisenaankin, tai sit siihen voi laittaa muistilappuja tai vaikka koruja roikkumaan. Katsotaan mitä keksin sille. Kenkäveron jälkeen käytiin  vähän keskustassa pyörimässä ja sitten lähdettiin leirikeskukseen nauttimaan olostamme. Majoituttiin Susiniemen leirikeskuksen saunarakennukseen, joka sijaitsi hienolla paikalla järven rannalla. Ilta meni oikeastaan syödessä, saunoessa ja ihan vaan oleskellessa ja jutustellessa, ihanien saapaslaisten seurassa tietty! Saunominen oli melkoisen virkistävä kokemus, kun lämmin vesi oli loppunut. Urheasti silti peseydyin ilman suurempia kiljahduksia. Jeij!

Keskustasta löytyi kirkko. Oli aikas mahtavan kokoinen.

Täällä me majoituttiin.

Tällaisen huivin väkersin illan aikana Kenkäverosta ostamastani langasta.

Seuraavana päivänä nautittiin olostamme kylpylässä, jonka jälkeen käytiin vielä Amarillossa syömässä. Mulla oli niin nälkä, että unohdin ottaa pääruoasta kuvan! :D Söin kanaa ja uuniperunaa, mut rehellisesti sanottuna ruoka oli vähän pettymys. Ensin ajattelin, etten ota jälkiruokaa koska koitan vähän rajoittaa tuota herkkujen syömistä. Menussa oli kuitenkin niin houkuttelevia jälkkäreitä ja koska olin hieman pettynyt lämpimään ruokaan, päätin hankkia itselleni paremman mielen valitsemalla jonkin herkullisen jälkkärin. Mun silmät meinasi pulpahtaa päästä kun sain annoksen eteeni. Minä kun ajattelin ottaa PIENEN jälkkärin. Herranjestas. No, ei mulla ongelmaa ollut, kyllä kaikki alas meni. ;)

Tällaisen herkkuannoksen vetäisin nassuuni:
Vanilja-, mansikka- ja suklaajäätelöä, kermavaahtoa, suklaakakun muruja sekä vaahtokarkkeja.
Nam!

Mulla on ollut kyllä (normaaliakin enemmän) ongelmia tuon herkkujen syömisen kanssa nyt harjoittelun alettua. Mun täytyy välillä oikeasti rajoittaa syömistäni, tai muuten ahmin koko ajan ja nimenomaan herkkuja. Yli vuosi sitten, sen jälkeen kun oltiin erottu ex-mieheni kanssa, söin suruuni. Paljon. En ole koskaan ollut kovin isokokoinen, päin vastoin, ja totta kai syömiseni vaikutti niin, että lihoin nopeasti aika monta kiloa. Sehän tuli kaikki tietysti läskinä, kuinkas muutenkaan. Senttejä siis kerääntyi joka puolelle, kunnes en enää meinannut mahtua vaatteisiini. Olo oli todella tukala! Sain onneksi otettua itseäni niskasta kiinni, ja pudotettua painon jopa hieman alemmas kuin mitä se oli ennen eroa. Sen jälkeen päätin rajan, minkä yli en enää ikinä painoani päästä. Nyt se alkaa olla taas juuri siinä rajalla, jota en saisi ylittää ja siksi yritän jättää herkuttelun viikonloppuun. Mutta se on todella vaikeaa, koska JOKA IKINEN päivä on ollut harkkapäivinä tarjolla pullaa/leivosta/piirakkaa/vieneriä tms... siis ihan totta, joinakin päivinä jopa useamman kerran. Ne työntekijät väittää, ettei normaalisti ole noin usein tarjolla, mutta alan vahvasti epäillä sitä. :D Ja jos voisin vain itse jättää ottamatta, mutta kun työntekijät siellä suurin piirtein laittaa mulle valmiiksi lautaselle, että syöpäs nyt hoikka tyttö. Enpä kauaa pysy hoikkana jos joka päivä söisin kaiken mitä tarjotaan. Omasta mielestäni mulla olis jo nyt varaa pudottaa muutama kilo.

Yritän pitää huolen siitä, ettei paino pääse nousemaan yli tietyn rajan ihan siitäkin syystä, että suurin osa mun sukulaisista (eriyisesti naiset) on tai on olleet enemmän tai vähemmän ylipainoisia, ja oon saanut koko pienen ikäni, aina lapsesta saakka, kuulla siitä kuinka mun ei kannata koskaan päästää itseäni siihen kuntoon ja kannattaa heti tehdä asialle jotakin jos vähänkin tulee kiloja lisää. No sepä on sitten iskostunut mun takaraivoon niin, että kyllä heti hälytyskellot soi jos kiloja on tullut vähän enemmän lisää. Ja koska olen aina ollut luonnostani hoikka, sellainen jossa ei ole ollut pahemmin makkaroita missään, en siedä kyllä yhtään sitä jos jossain liikaa lyllyy ja hyllyy. Perfektionismin syytä, vai minkä lie? Lyllyvää on kyllä ollut mulla jo varmaan 8 vuotta, mutta sit jos sitä tulee liikaa mulla meinaa hajota pää ja on pakko tehdä asialle jotain. Tiedän että parasta olis jos osais elää aina niin, ettei tarttis ottaa tällaisia "niskasta kii" -vaiheita, mut valitettavasti rakastan ruokaa liikaa ja jossain vaiheessa menee aina överiks. (En siis yhtään ihmettele niitä mun suvun naisia, jos niillä on samanlainen ruokahalu ku mulla. Olisin jo varmaan hirmuinen pullukka jos mulle ei olis tolkutettu tota asiaa lapsesta saakka...)

Koitanpa kirjoitella aina kun jaksan, mutta voi olla että nyt harkan aikana ei jaksa ihan niin usein kuin tähän saakka. Kotiesittelyn koitan tehdä tässä joku päivä kun sitäkin toivottiin. Muitakin toiveita saa esittää :) See ya!