Vahinkoja sattuu ja ihmeitä tapahtuu

Mulla on menossa kouluviikko, joten en ole oikein ehtinyt keskittyä kirjoittamiseen. Enkä ole oikeastaan jaksanutkaan, koska koulupäivät on olleet melko uuvuttavia. Kun istuu tuntitolkulla luennoilla kuuntelemassa asiaa, josta ei ymmärrä puoliakaan, on aivot sellaisen raksuttamisen jälkeen aika uuvuksissa. Kotona ei jaksais muuta kun kaatua sänkyyn ja ottaa torkut, tai sitten istua jumittaa ja tuijottaa pisteeseen X. Valot päällä muttei ketään kotona.

Opiskelen monimuotokoulutuksessa ja siksi kontaktipäiviä ei ole joka viikko. Suuri osa opiskelusta suoritetaan siis itsenäisesti ja erilaisten tehtävien kautta. Tällainen sopii mulle kyllä hyvin, koska en ole koskaan ollut mikään aamuvirkku ja nyt saan opiskella omassa päivärytmissäni. Poikkeuksia on tietysti työharjoittelut ja noi kontaktiviikot. Mulla on itseasiassa alkamassa harjoittelu maaliskuun alussa, joten täytyy ottaa vielä kaikki ilo irti siitä, että saa nukkua aamuisin pitkään.

Mitä muuten tuohon nukkumiseen tulee, niin mulla on kyllä lähtenyt mopo täysin käsistä sen suhteen. Olen ulkoisesti aika iloisen pirteä ihminen, mutta oikeasti useimmiten todella väsynyt. No joo, ehkä juuri siksi mua pidetään iloisen pirteänä, koska mun väsymys näyttäytyy sellaisena villinä levottomuutena. Tää levottomuus taas näkyy ulos päin sellaisena Duracell-pupumaisena käyttäytymisenä, koska jutut lähtee usein aika lapasesta ja usein saatan tehdä jotain extempore-heittäytymisiä ja hassuttelen että saan pidettyä itseni virkeänä. Jos pysyn liian kauan paikallani, väsymys ottaa vallan ja meinaan nukahtaa siihen paikkaan. Tuota väsymystä on monesti tutkittu lääkärissä, joskus on jotain rautatabuja määrätty mut ei sen kummempaa oo selvinnyt. Oon siis ollut tällainen joka-hetki-väsynyt niin kauan ku muistan ja jotenkin siihen on tottunut. Ainakin se väsymys ruokkii mielikuvitusta ja huumori on sen mukaista. :D

Unirytmi on toinen mikä meinaa helposti lähteä mulla käsistä. Olen selkeästi ilta-/yöihminen, tykkään valvoa myöhään (nytkin täällä kirjoittelen blogipostausta puoli kahden jälkeen yöllä, vaikka aamulla pitäis mennä kouluun (ja tällähän ei tietenkään ole mitään tekemistä väsymykseni kanssa...) ) ja nukkua aamuisin pitkään. En saa illalla aikaisin unta, vaikka aamulla olisin herännyt kuinka aikaisin. Mulle ihanteellisin päivärytmi on sellainen, että saan herätä aamulla klo 10-11 tienoilla. Oon hirmuisen kateellinen niille ihmisille, joille riittää jotkut 5-8 tunnin yöunet ja sitten ne herää pirteänä ku peipposet aamutuimaan. Ei toimi mulla, ei todellakaan. Mä pärjään 8 tunnin unilla, mutta kyllä 9-10 tunnin unet olis ihanne. Pystyn toki nukkumaan kauemminkin, helposti. Jos voisin, nukkuisin varmaan aina jotain 12 tunnin yöunia. Ja silti olisin varmaan aina väsynyt. Mun ennätys taitaa olla 17 tuntia unta putkeen. Siis ihan terveenä. Sehän on sitten ihan eri juttu jos on vaikka kuumeessa tai muuten sairas.


Olisipa ihanaa herätä aina aikaisin aamulla,
auringon vasta noustessa, ja nousta virkeänä uuteen päivään.

Aamuisin mua on todella vaikeaa saada hereille ja tarviin aina monta herätyskelloa peräkkäin soimaan, koska ensimmäiset kellot sammutan niin, etten ole oikeasti vielä edes herännyt, enkä siis edes muista niiden soineen. Mut voi aamulla "herättää" ja mulle voi jutella, vastailen sujuvasti ja jatkan unia. Myöhemmin en muista että mulle on kukaan mitään jutellut. Herättyänikin menee vielä kauan ennen kun oikeasti olen hereillä. Ensimmäisen tunti tai pari menee sellaisessa hämärässä horroksessa.

Nyt kun tiedätte nämä taustat, voitte yhdessä mun kanssa ihmetellä tiistaina tapahtunutta ihmettä: heräsin ennen kellon soittoa ja kävin keittämässä kahvia sekä antamassa Täplä-kisulle ruokaa. Ajattelin, että kun herätykseen olis vielä puoli tuntia aikaa, niin menen hetkeksi vielä pötköttämään ja nousen sitten kun kello soi. Hitot, siinä mä nökötin vartin verran kunnes päätin nousta, kun ei uni enää tullutkaan. Jollekin toi vartti voi olla vähän, mutta yleensä mulla ei oo minkäänlaisia ongelmia nukahtaa uudelleen, jos mut on herätetty kesken unien. Nukahdan yleensä parin minuutin sisällä uudelleen. Kun nousin, sanoin poikaystävälleni että et ikinä usko tätä, mutta mä en saa enää unta. Toni katsoi mua hetken silmät pyöreänä ja kokeili kädellään, onko mun otsa lämmin.
Ihmeitä voi siis tapahtua, tai ainakin vahinkoja sattuu.

Mysteereistä suurin on pupujussin kohtalo

Back in Pieksämäki. Ihanaa olla taas kotona!

Käytiin lauantaina Sastamalassa mun kummitytön 2-vuotis-synttäreillä. Pikku-Aino oli kasvanut hurjasti ja varmaan ekaa kertaa oikeasti muisti mut kunnolla. Nähdään aika harvoin, koska asun näin kaukana, mutta yritän aina käydä siellä kylässä kun mahdollista. Aiemmin Aino on saattanut vierastaa mua vähän alkuun ja vasta hetken päästä alkaa tajuta että ainiin, Hansu-kummihan se siinä. Nyt se jo heti alkuun kiikutti mulle lahjapaketteja avattavaksi ja toisti "Hantu auttaa". Aws, söpöä. Siinä me sitten yhdessä leikittiin Duploilla ja koottiin hurjan vaikeaa 9 palan palapeliä.

Hyvää syntymäpäivää pienelle Aino-prinsessalle <3

Sastamalasta paluumatkalla kohti Tamperetta meinasin saada slaagin, kun pimeällä tiellä rusakko juoksi tien yli juuri siitä meidän auton nokan ohi. Välillä kyllä mietityttää, miten idiootteja voi noi rusakot olla. Mun edellä ei mennyt autoja ja vastaantulijatkin oli kohdalla vasta juuri silloin kun rusakko lähti poukkoileen yli. Siis: ensin se odottelee tyhjän tien varrella ja arpoo, mennäkö vai eikö mennä. Ja sitten se päättää ylittää tien juuri silloin, kun koko Pirkanmaa on ajamassa siitä samalla kertaa ohi. Siis voi järki!? Ei oo kyllä noi jänöjussit ollu paikalla silloin ku ÄO:t oli jaossa. On varmaan olleet porkkanat samaan aikaan jaossa muualla. Toivottavasti se jänö ei jäänyt niiden vastaantulevien alle. Sinne päin se juoksi, suoraan kohti vastaantulevaa autoa, enkä nähnyt miten sen kävi.

Meillä oli muuten tuossa yks päivä isällä kyläillessäni puhetta siitä, ettei monikaan autoilija pysähdy tarjoamaan apuaan, vaikka näkisivät tien varressa auton hätävilkut päällä. Mua jotenkin kismittää se, että monella ei käy edes mielessä se vaihtoehto, että pitäiskö pysähtyä. Tai sitten käy:
"Mä en nyt ehdi pysähtyä..."
"Se varmaan on soittanut jo jonkun auttamaan..."
"Kyllä joku toinen varmasti pysähtyy kohta auttamaan, mulla on liian kiire..."
"En mä kuitenkaan sitä mitenkään osais auttaa..."

Kyllä mäkin joskus olen miettinyt, että ei musta ehkä kamalasti olis apua, jos jollain olis vaikka moottoriongelmia autonsa kanssa. Mutta, sitä ei oikeasti tiedä jos ei pysähdy ja kysy, mikä hätänä. Okei, totta kai täytyy ottaa huomioon myös oma turvallisuus, koska onhan tapahtunut näitä että sitten kun joku yksinäinen pysähtyy tarjoamaan apuaan, niin se joko raiskataan tai ryöstetään. Hyi, inhottava ajatus. Mutta se on kuitenkin vain pieni osa noista jotka tuolla tien varressa nököttää. Erityisesti jos ei matkusta yksin, kannattaa pysähtyä edes kysymään voisiko olla avuksi, jos se on mahdollista. Just talven alussa eräs tuttavani kertoi, että oli rengasrikon vuoksi joutunut tien varressa odottelemaan vaikka kuinka kauan apua (ei pystynyt vaihtamaan rengasta itse), oli jopa taskulamppua heilutellut vastaantulijoille ja vasta noin tunnin päästä ensimmäinen auto oli pysähtynyt. Siis miettikää, tunti! Ja niitä autoja kuitenkin meni siinä ihan reilusti. Vaikea uskoa että kaikilla olis oikeasti niin kiire, ettei kukaan muka ehdi pysähtymään. Ajatteliko kaikki, että kyllä joku muu pysähtyy? Voisi kuitenkin miettiä: Miksen se voisi olla minä? Koska oikeesti, entä jos kukaan ei pysähtyisikään?

Matkalla kummityttöni synttäreiltä, pian sen jälkeen kun meinattiin ajaa pupu-raukan yli, huomattiin poikaystäväni Tonin kanssa tien varressa auto hätävilkut päällä. Molemmille tuli heti mieleen parin päivän takainen keskustelu ja päätettiin pysähtyä selvittämään, tarvitseeko kuski apua (oli jotenkin selkeämpää että pysähdytään, kun juuri oltiin puhuttu siitä että ärsyttää kun jotkut ei pysähdy). Samalla hymyilytti, kun tuli mieleen pikku-Ainon sanat: "Hantu auttaa..." :D

Autossa oli sellainen 70-80-vuotias vanha rouva, jonka ajovalot oli sammuneet yhtäkkiä kesken ajon, joten rouva oli ihan viisaasti ajanut tien sivuun. Pelkillä parkeilla ei pitkälle pötkitä kun oli ihan säkkipimeetä. Mummu oli jotenkin poissa tolaltaan ja Toni alkoi selvittää sulakerasian paikkaa. Ilokseni muitakin avuntarjoajia löytyi, sillä yksi auto pysähtyi ja kysyi ikkunasta tarvitaanko apua. Auto jatkoi matkaa kun kerrottiin että eiköhän me pärjätä, mutta sain hyvän vinkin tältä autoilijalta, että varoituskolmio tuli yllättäen ja oli liian lähellä autoa. Tassuttelin kolmiolle siirtääkseni sen kauemmas. Voi mummo parka, se oli laittanut kolmion ihan väärin päin, niin että heijastinpuoli oli väärään suuntaan. Ei ihme ettei se kunnolla erottunut. 

Matkalla voi sattua ja tapahtua kaikenlaista. Ajetaanhan varovasti, jooko?

Lopulta saatiin mummelin ajovalot toimimaan ja hän pääsi jatkamaan matkaansa. Samalla selvisi, että hän oli juuri tulossa aviomiehensä hautajaisista. Ei ihme että oli mummu poissa tolaltaan! Teki mieli halata sitä tai taputtaa pään päälle tai jotakin. Hän kovasti kiitteli meitä ja oli mielissään, "voi kuinka ihania ihmisiä". Myönnetään, tulihan siitä hyvä mieli että sai auttaa toista kun varmasti muutenkin oli jo mieli maassa. Päästiin jatkamaan matkaa ja hetken päästä nähtiin toinenkin auto hätävilkut päällä. Tähän oli kuitenkin jo yksi auto pysähtynyt, eikä siihen olis mahtunutkaan toista autoa ilman ettei ole tien tukkeena. Nauratti kyllä, että olispa ollut koomista kun oltais jo toisen kerran samalla matkalla pysähdytty tarjoamaan apua.
 
Eipäs nuolaista ennen ku tipahtaa! Mikäköhän ihme sanonta toikin on... Nimittäin ei mennyt kun pari minuuttia, kun jo taas oli tien vieressä auto hätävilkkuineen. Vitsit että alkoi naurattaa. Ei muuta kun auto tien viereen: tarviitteko apua? Näillä matkalaisilla oli rengas puhjennut, mutta heillä ei ollut pulttiavainta. Kaivettiin omamme jos siitä olis apua, mutta se oli väärän mallinen. Onneksi apua oli näillekin jo tulossa, vaikka he sitä hetken joutuisivat odottelemaan. Loppumatka päästiin ilman muita pysähdyksiä.

Nää jutut on jääneet mietityttämään mua. Ei se oikeesti ollut kauhean iso vaiva ajaa autoa tien sivuun ja kysäistä, voinko jotenkin auttaa. Me pysähdyttiin kahden auton kohdalla ja se pidensi meidän matkaa yhteensä 15 minuuttia. Uskon kuitenkin että siitä oli iloa näille ihmisille. Vaikka rengasrikkoisille ei voitukaan olla avuksi, olivat he selvästi mielissään siitä, että edes tarjottiin apua. Ja varmasti miehensä menettäneen vanhuksen surkeaa päivää piristi edes vähän se, että hänen ei tarvinnut yksin istua nököttää pimeässä autossa ja miettiä, kuinka kaikki menee mönkään.

Myönnän, etten todellakaan ole joka kerta pysähtynyt nähdessäni auton hätävilkut päällä. Usein olen itsekin ollut kovin "kiireinen". Välillä tarvii herätellä itseään tähän maailmaan. Ei meistä kukaan ole pyhimys, eikä tarvitsekaan olla. Ei tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä. Mutta silloin tällöin vois nostaa katseensa omasta navastaan ja kurkata peiliin: olenko minä valmis auttamaan toisia, tuntemattomiakin, silloin jos sellainen tilanne tulee vastaan? Vai ovatko omat asiani muita tärkeämpiä ja päätän kulkea ohi? Koitetaan muistaa, ettei vähätellä niitä pieniä ystävällisiä tekoja jotka tekee tästä maailmasta kauniimman. Jos kaikki muistaisivat auttaa toisia, maailma olisi varmasti paljon mukavampi paikka elää.

Mutta...
mitä tapahtui pupujussille?
Emme koskaan saa tietää. Nyyh.

Koneiden kapina

Pariin päivään ei ole tapahtunut mitään kovinkaan kummoista, enkä ole oikeastaan ehtinytkään kirjoitella. Eipä sillä, että hirveästi olis tullut juttuakaan. :D

No mutta toisaalta on sentään jotain tapahtunut. Olen kotoisin Tampereelta ja käyn tai käydään välillä siellä mun perhettä ja ystäviä tapaamassa. Äiti myös vaatii meitä vähän väliä kylään, koska haluaa (meidän lisäksi) nähdä mun kissan johon on kovin kiintynyt Eikä ole ainoa <3 Sain siis jälleen nauraa makoisat naurut epäonnelleni, kun oltiin lähdössä Tampereelle. Oltiin jo ihan lähtökuopissa, auto pakattuna, kun katsoin kelloa että jes, päästään valoisaan aikaan vielä perille. Käänsin virta-avainta, ja auto sanoi vaimeasti "wwwiumm, wwwwiu- - -" eikä sitten enää pihaustakaan. TAAS!? Juurihan sitä latailtiin ja ajeltiin pitkät matkat ja kaikkea, luulis nyt että se lähtis edes käyntiin, hitto soikoon! En osannut olla kärttyisä, nauratti vaan. Tää on niin tätä, mun tuuria.

Ajateltiin pysäyttää seuraava auto joka ajaa siihen parkkipaikalle, että saatais virtaa. Joo, siihen ajoi kaksi hienostunutta vanhempaa rouvaa. Yes, totally my first choice! En mitenkään halua tehdä olettamuksia kenenkään osaamisesta autojen suhteen ulkonäön tai iän perusteella, mutta... Öö, no jos sitten kuitenkin se seuraava auto. Jota ei näkynyt eikä kuulunut. Mutta, Toni (mun poikaystävä) on nero! Se nimittäin keksi, että meillä on kotona mun vanhan auton akku, jota me oltiin myöskin latailtu lainaamallamme laturilla. Funtsittiin, että periaatteessa sen pitäis toimia samoin kuin toinen auto, eli jos kaapelit vetää siitä mun auton akkuun, niin sillä vois ehkä koittaa käynnistää sen. Tämä kuulosti varteenotettavalta suunnitelmalta, koska mua ei kiinnostanut jäädä siihen auton viereen nököttämään ja odottelemaan seuraavaa pysäköijää, joka mun tuurilla osoittautuisi taas joksikin mymmeliksi.

Suunnitelma toimi! Vetelin autossa aaltoja, kun saatiin se lopulta käyntiin. Eli päästiin lähtemään Tamperetta kohti. Jyväskylän kohdalla pysähdyttiin hakemaan viimeinkin mun silmälasit. Ah sitä autuasta tunnetta, kun maailma kirkastui edessäni. Ihan ku joku olis laittanut päälle jonkin kuvankäsittelyohjelman ja painellut Sharpen-toimintoa. Mahtavaa oikeasti nähdä, kaikki oli niin terävää. Kaunista! Näin oikeasti lukea vastaan tulevat opastekyltit, tai edellä ajavan auton rekkarin. Huisia!

Varmaan jopa kivet menis rikki jos ne mun käsittelyyn pääsis :D Ei sillä että olen kovakourainen, vaan koska mulla vaan on sellainen tuuri...

Nyt kun toi auto on paljon reistaillut ja muutenkin on tässä hajonnut kaikenlaista, niin aloin mietiskellä, et mikäköhän siinä on, ku kaikki menee rikki aina yhtä aikaa? Ensin kaikki kodinkoneet, elektroniikka ym. toimii suht moitteettomasti vuosikausia, ja sit yhtäkkiä kaikki alkaa aukoa päätään samaan aikaan. Mulla alkaa kännykkä sekoilla yhä useammin ja useammin (onhan se "jo" kaksi vuotta vanhakin... eli nykyään jo ikäloppu) ja tietokone on vedellyt viimeisiään jo vaikka kuinka kauan. Kumpaankaan ei uskalla enää luottaa ollenkaan. Tilttailee ja sammuilee itsestään. Tietokone onnistu yks päivä pilaamaan yhden word-tiedoston jota olin tehnyt tuntitolkulla, monta päivää. Tiedostoa vaan ei enää pystynyt avaamaan. Aiemmin oon lohduttautunut sillä, et onhan meillä toi Tonin läppäri jota voidaan käyttää kun mun kone hajoaa. Hähää, eipäs voidakaan koska läppärikin päätti (juuri sopivasti vähän sen jälkeen kun takuu meni umpeen) että on kivaa kun tuuletin ei enää toimi, jonka seurauksena kone alkaa ylikuumentua ja hätäsammutella itseään. Eikä tässä vielä kaikki! Läppäri päätti samaan syssyyn alkaa sekoilla niin, että videoita katsellessa ääni jää junnaamaan taustalle ja kuva jää jumiin eikä mikään toimi. Jee! Mut jotta hajoavia laitteita ei olisi liian vähän, päätti pyykinpesukonekin yhtyä tähän koneiden kapinaan ja lakkasi toimimasta. Se keräsi kaiken rohkeutensa ja eräänä päivänä aloitti lakkonsa varovasti, kieltäytymällä veden poistamisesta. Kuitenkin se mukisematta poisti veden kun keksittiin laittaa nimenomaan se linkousohjelma päälle. Seuraavalle päivälle se oli selkeästi miettinyt tätä hommaa ja teki totaalisen "kastelen pyykit litimäräksi, sotken ne pesuaineella ja pyöräytän pari kertaa" -lakon, jonka jälkeen ei enää reagoinut mihinkään. Me rangaistiin sitä ottamalla töpseli irti seinästä. Tuhma kone!

Mut ei hätä ole tämän näköinen, koska koneita saa uusia ja uuden läppärinkin sai osamaksulla kivaan hintaan 49 euroa kuussa. Ja elämä jatkuu.

Kiitos ja kumarrus

Eilinen postaus jossa pohdin homoseksuaalisuutta, kantoi näköjään aika paljon hedelmää. Suureksi yllätyksekseni sain siitä paljon kiitosta ja positiivista palautetta. Olen äimänä. Miksi? Tämä oli retorinen kysymys ^^ Minähän vaan kirjoitin julki sen, mitä päässäni asian tiimoilta pyörii. Teksti myöskin sai päivässä enemmän lukijoita kuin yksikään aikaisempi tekstini, joten senkin puolesta osoittautui todeksi se asia jota epäilinkin, eli että aihe kiinnostaa ja koskettaa monia.

Olen tietenkin äärimmäisen kiitollinen saamastani positiivisesta palautteesta, se rohkaisi mua hurjasti jatkamaan kirjoittamista! Olen aina ollut aika epävarma ihminen, ehkäpä ala-asteen koulukiusaamisesta johtuen en ole oikein uskaltanut luottaa itseeni ja omiin ajatuksiini tai mielipiteisiini, koska olen pelännyt että ne ovat jotenkin vääriä ja että joku heti lyttää ne. Tässä parin vuoden aikana huomaan kasvaneeni ihmisenä aika paljon ja saaneeni myös tervettä itsevarmuutta. Siitä saan kiittää monia ihmisiä ja ystäviä, mutta uskon että suurin kiitos kuuluu (opiskelijatoverini eivät varmasti usko tätä!) Diakonia-ammattikorkeakoululle, jossa olen opiskellut viimeiset 3,5 vuotta. Ei suoranaisesti sille koululle, vaan niille ihmisille. Tarkoitan tällä siis sitä, että se on ensimmäinen koulu, jossa olen oikeasti voinut tuntea kuuluvani joukkoon. En tarkoita mitään pientä kaveriporukkaa, vaan siis ihan oikeasti isommassa mittakaavassa. Diakissa mä olen uskaltanut olla ihan täysin oma itseni ja sanoa suoraan mitä ajattelen. Ja sen sijaan että mulle oltaisiin naurettu (mitä on kyllä tapahtunut nuorempana paljonkin), tapahtuikin ihan päin vastoin. Tuntuu ehkä hieman itsekkäältä sanoa näin, mutta musta tuntuu että Diakissa mua on jopa ihan oikeasti kunnioitettu, mun mielipiteitäni on arvostettu, eikä mun ole koko ajan tarvinnut hävetä olemistani tai sanomisiani. Saman olen saanut kokea kun aloitin vapaaehtoistyöntekijänä Saappaassa. Että kuulun joukkoon. Mikä ihana tunne!

Elämässä on paljon kiitoksen aiheita.

Tuntuu, että olen todella onnekas. Viime vuosien aikana olen saanut kunnian tutustua upeisiin ihmisiin koulun ja Saappaan kautta, ja on mulla tietenkin ennestäänkin aivan ihania ystäviä joiden tukeen voin aina luottaa. Näiden kokemusten myötä itseluottamukseni on kasvanut enkä enää pelkää niin paljoa sanoa ääneen mitä ajattelen. On mulla edelleen opettelemista monessa asiassa - olen hirmuisen kiltti ja tiedän kyllä, että joudun sen vuoksi usein kynnysmatoksi, kun vähemmän kiltit ihmiset ottaa siitä kaiken ilon irti. Mutta osaan jo pitää puoleni. Ainakin useimmiten. Ja opettelen koko ajan lisää.

Näitä postauksia kirjoittaessani olen joka kerta miettinyt, lukeekohan niitä kukaan, kiinnostaakohan ketään, mitäköhän niistä ajatellaan, onkohan nämä ihan tyhmiä?!? Huomaan siis, että epävarma minä kuiskailee edelleen jossakin takaraivossa. Ei se toisaalta väärin ole, koska en haluaisikaan olla liian itsevarma. Pieni epävarmuus, auttamisen halu ja miellyttämisen tarve pitää ihmisen nöyränä. Tiedän etten ole täydellinen enkä edes halua ajatella muuta. Eilisen tekstin palaute sai mut kuitenkin uskomaan enemmän siihen, että ehkäpä ainakin jotakin osaan tässä maailmassa tehdä hyvin: kirjoittaa.

Jokunen vuosi takaperin en olisi uskaltanut aloittaa omaa blogia, koska en olisi uskonut että ketään kiinnostaa lukea sitä. Nyt kirjoitan, koska haluan tehdä sen myös itseäni varten enkä pelkästään miellyttää muita. Rakastan kirjoittamista, ja tämä on hyvä tapa hyödyntää sitä. Jokainen on tervetullut lukijaksi, mutta jos kukaan ei näitä lukisi, olisinpahan tehnyt jotakin itselleni.

Tällä postauksella haluan siis osoittaa kiitollisuuteni. Ystävilleni, perheelleni, Diakin opiskelutovereilleni sekä ihanille saapaslaisille. Teidän ansiostanne uskallan olla tällainen kuin olen. Ja ehdottomasti kiitos kuuluu myös teille blogin lukijoille! Olen äimänä noista luvuista mitä Bloggerini tilastot näyttävät. En olisi uskonut että tätä joku lukee. Ehkäpä perheeni ja pari ystävää. Jatkan siis kirjoittamista juuri niin kuin tähänkin asti: aidosti, rehellisesti ja täysin omana itsenäni.

To gay or not to gay? Ajatuksia homoudesta

Miten kirkko suhtautuu homoihin? Ei mitenkään, se on rakennus. Ehe ehe.
Kuvassa on kaunis Jyväskylän kaupunginkirkko.

Tein tänään koulutehtävää, jossa tarkastelin ajankohtaista keskustelua kirkon ja erilaisten herätysliikkeiden suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja homoliittoihin. Näyttää siltä, että evankelisluterilainen kirkko (päinvastoin kuin usein ajatellaan) on jopa edelläkävijä suhtautumisessaan homoihin, eli esim. arkkipiispan mukaan homous ei ole syntiä ja homo- ja heterosuhteet ovat keskenään tasa-arvoisia. Tähän verrattuna negatiivisempaa suhtautumista vaikuttaisi olevan erilaisissa herätysliikkeissä ynnä muissa (mitenkään yleistämättä kuitenkaan), mutta tietenkin asiaan perehtymättömän silmin nämä kaikki ovat yksi ja sama asia. Aihe sai mut pohtimaan asiaa enemmänkin ja muistin samalla kirjoittaneeni tästä joskus pari vuotta sitten itselleni jonkinlaisen pohdinnan, jonka nyt lukaisin läpi. Tiedän, että alan nyt sörkkimään kuhisevaa muurahaispesää hiiltyneellä puuhalolla kun otan tämän aiheen esille (koska se jakaa mielipiteitä todella paljon ja selkeästi nostaa pintaan voimakkaita tunteita laidasta laitaan), mutta toisaalta tykkään pohdiskella asioita ja haastaa myös muut pohdintaan mukaan. Minä en todellakaan ole siis mikään homoexpertti joten en väitä tietäväni mistä puhun, mutta nämä ovat vaan mun ajatuksia. Here goes nothing!

Joidenkin mielestä homoseksuaalisuus on syntiä. Joku ajattelee homoseksuaalisuuden olevan luonnonvastaista, luonnotonta. Homo itse ehkä kokee syntyneensä sellaiseksi, eikä voi sille mitään. Se on osa hänen persoonaansa, identiteettiään. Joku kuitenkin "kääntyy" homoksi, vaikkei sitä aina ole kokenut olleensa. Tai ei ainakaan ole sitä itselleen myöntänyt. Jonkun mielestä homous on sairaus, tai psyykkeessä tapahtunut häiriö. Tai muuten vaan psykologialla selitettävissä oleva asia, kuten vaikka traumaattinen lapsuus. Tästä nouseekin ikuisuuskysymys: Mitä homoseksuaalisuus sitten on, miten se selitetään?

Raamatun mukaan voimme tulkita, että homous on syntiä. Toisaalta, Raamatun mukaan myös valehtelu, itsekkyys, pahat ajatukset, ahneus yms. ovat syntiä. Vaikka olisikin niin, että homous on syntiä, niin miksi homoseksuaalisuus olisi yhtään sen isompi synti kuin vaikkapa nuo edellämainitut asiat? Kaikkihan me teemme syntiä. Raamatun mukaan voidaan myös tulkita, että olemme kaikki saman arvoisia ja meidän kuuluisi kohdella toisiamme tasa-arvoisesti. Kummin päin tässä nyt pitäisi sitten ajatella? Homoseksuaalien tasa-arvoon liittyen kuulee usein myös mainittavan, että ihmisten tulisi olla suvaitsevaisempia homoja kohtaan. Pitäisi hyväksyä homot sellaisina kuin he ovat. Sana suvaitsevaisuus särähtää korvaani. Miksi homoja pitäisi suvaita? Eikö suvaitsevaisuus tarkoita sitä, että suvaitaan jotakin normaalista poikkeavaa? Jos ajatellaan, että homoseksuaalit olisivat aidosti tasa-arvoisia heteroseksuaalien kanssa, ei heitä silloin tarvitsisi suvaita. Suvaitsevaisuudella ikään kuin samalla myönnetään, että on jotakin suvaittavaa eli normaalista poikkeavaa. Onko se silloin tasa-arvoa?

Oletetaan, että homoseksuaalisuus olisi kiistattomasti synti. No mitäs nyt? Joutuuko kaikki homot helvettiin? Ei. Raamatussa luvataan, että se joka suullaan tunnustaa Jeesuksen Herrakseen, ja sydämessään uskoo Hänen olevan Messias, pelastuu. Silloinhan meillä kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet päästä taivaaseen. Ei Jumala luokittele meitä seksuaalisen suuntautumisen perusteella ja totea taivaan porteilla että "Joo ihan hienosti olet uskonut ja kaikki on muuten ok, mutta kun sä oot homo..." Ja toisaalta, jos asiaa tarkastellaan kristinuskon kannalta, voidaan miettiä kumpi näistä kahdesta todennäköisemmin pääsisi taivaaseen: uskovainen homo vai ateisti hetero?

Jokainen meistä on ainutlaatuinen. Se, jonka mielestä homoseksuaalisuus on sairaus, voi ehkä tarkoittaa sillä sitä, että homon täytyy oppia elämään tämän "sairautensa" kanssa. Tai sitten hän voi olla sitä mieltä, että siitä voi parantua. Eheytyä. Mutta onko sairas ihminen jotenkin huonompi, saati syntisempi kuin muut? Miksi sairaus määrittelisi sen ketä me ollaan? Jos homous olisi sairaus, olisiko siihen olemassa lääke? Miksi se "sairaus" pitäisi parantaa, erityisesti jos tämä henkilö ei kärsisi siitä millään tavalla? Olisiko homo jotenkin huonompi ihminen tämän "sairautensa" vuoksi? Eihän me muitakaan sairaita pidetä yhtään sen parempina tai huonompina, vaan heidät hyväksytään sairauksineen päivineen.

Jos vielä palataan siihen kysymykseen, onko homous syntiä, voimme kysyä samassa yhteydessä myös sitä, tekeekö Jumala virheitä? Jos homoseksuaalisuus on jonkun mielestä luonnotonta, niin eikö Jumala olisi silloin tehnyt virheen luomisessaan? Sillä mun ymmärrykseni mukaan kaikki Jumalan luoma on luonnollista. Jos taas homous ei olisikaan synnynnäistä vaan myöhemmin kehittynyttä. Silloinkin joku voisi väittää sen olevan väärin, jopa seurausta ihmisten synneistä. Mutta tästä päästäänkin jälleen takaisin siihen, että aivan yhtä väärin pitäisi olla kaiken muunkin synnin, eikä homoseksuaalisuudesta pitäisi kohista ylitse muiden.

Mitä oikeastaan edes on synti? Kristinuskon määritelmän mukaan synti on sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta. Miksi homous itsessään erottaisi ketään Jumalasta? Jumala loi meidät jokaisen omaksi kuvakseen, täydelliseksi kaikessa tässä epätäydellisyydessämme. Kaikelle Jumalan luomalle on paikkansa ja tarkoituksensa, ja vain Hän yksin tietää miksi loi meidät sellaisiksi kuin olemme. Meidän tulisi arvostaa sitä, kunnioittaa jokaista ihmistä omana itsenään ja keskittyä niihin asioihin, joilla oikeasti on merkitystä tässä elämässä, kuten esimerkiksi lähimmäisenrakkauteen. Puolin ja toisin tarttis vähän jäähdytellä. Vaikka juuri nyt ei ole mitään kohua meneillään, niin se on varmaan vain ajan kysymys. Helppohan se on meuhkata ja uskoa kaikki mitä media nostaa esiin, erota raivoisasti kirkosta huomatakseen ettei kyseessä edes ollut kuin yhden ihmisen kanta (kuten Antero Vartia juuri eilen puheenvuorossaan kirjoitti. Hän tosin myönsi eronneensa kirkosta väärin perustein, respect!). Vaikeampaa onkin sitten ottaa huomioon toiset ihmiset, hymyillä tuntemattomalle, kiinnostua aidosti toisten asioista tai auttaa kadulle kaatunutta juoppoa.

Meillä on vain yksi elämä.
Joskus on vaikeaa päättää, mitä tietä pitkin lähtee kulkemaan.

Tässä nyt oli mun ajatuksia. Nyt on varmaan pesässä kauhea kuhina. Muurahaispesässä siis ^^ Pyrin usein ajattelemaan asioita mahdollisimman monesta näkökulmasta, enkä halua väittää tietäväni absoluuttista totuutta. Koska en tiedä. Mutta ajattelen paljon erilaisia vaihtoehtoja. Pelottaa miten tähän reagoidaan, koska kyseessä on arka aihe.

Halusin kuitenkin ottaa riskin ja kirjoittaa tämän. Samalla haluan muistuttaa eräästä tärkeästä asiasta: laitetaanpa asiat tärkeysjärjestykseen.

Ugh. Olen puhunut.

Joopas, eipäs, juupas, mikä ihmeen Saapas?

Arvoitus: tiedätkö mitä tämä tarkoittaa? Vastaus löytyy alempaa.

W8 sry what?! U rly dunno NS? Roflmao. N00B! KVG! 

Tämä viikonloppu piti sisällään paljon kaikenlaista. Perjantai-illan Tommi Kaleniuksen keikan jälkeen (edellinen postaus) matkustimme poikaystäväni kanssa yöksi Jyväskylään, koska olimme lähdössä aamulla NettiSaapas-koulutukseen avustajiksi (tai oikeastaan minä olin avustaja ja poikaystäväni työntekijä). Mulle oli tullut toive, että tekisin postauksen jossa kerrotaan vähän lisää tästä mun Saapas-harrastuksestani, joten tässä se tulee. :)

Palveluoperaatio Saapas on siis valtakunnallinen, seurakunnan erityisnuorisotyön muoto jota koordinoi Nuorten Keskus. Se on siis vapaaehtoisvoimin tehtävää etsivää nuorisotyötä, jota toteutetaan keskustassa ja taajamilla (niissä kaupungeissa joissa Saapas toimii), erilaisilla festareilla sekä netissä Suomi24-sivustolla. Jos joku nyt oikein innostui niin täältä löytyy lisätietoja:
Nuorten Keskus - Saapas
Saappaan esittelyvideo

Toimin siis Saapas-vapaaehtoisena Jyväskylässä eli Jyvässeudun Saappaassa jo kolmatta vuotta. Olen tehnyt noita keskusta/taajama- eli katupäivystyksiä kohtuullisen paljon ja olen ollut aktiivisesti myös festareilla sekä NettiSaappaan päivystyksissä. Katupäivystyksissä siis päivystellään perjantai-iltaisin, yömyöhälle saakka. Käytännössä me siis tarjotaan meidän aikaa nuorille, jutellaan niistä asioista joista nuoret itse haluaa tai ollaan juttelematta, kuinka vaan. Eli homma perustuu siis vapaaehtoisuuteen myös nuorten puolelta, jos ei nuoria nappaa meidän seura niin toivotamme hyvää illan jatkoa ja jatkamme matkaa. Me myös tietenkin ollaan valmiudessa mikäli joku nuori on huonossa kunnossa ja tarvitsee apua tms. mutta tärkeintä tuossa hommassa on olla läsnä. Sellainen turvallinen, luotettava aikuinen. Ei tuonne päivystelemään tietenkään ihan pystymetsästä mennä, vaan siihen täytyy tietysti kouluttautua. Eli kolme viikonlopun mittaista koulutusleiriä + jos haluaa NettiSaapasta tehdä niin vielä parin päivän koulutus (yhden yön leiri) siihen päälle.

Tuollaisella NettiSaapas-koulutusleirillä mä nyt sitten olin avustamassa. Siellä käydään läpi myös noita nettilyhenteitä, ja siksi laitoin tuonne alkuun tollasen kivan hirviötekstin. Nuoret oikeasti käyttää noita, erityisesti noissa online-peleissä niitä näkee. Tässä vastaus ekan rivin arvoitukseen:

= Wait sorry what? You really don't know NettiSaapas? Rolling on the floor laughing my ass off. Newbie! Kato vittu Googlesta!
(Vapaamuotoinen suomennos: Odota, anteeks mitä? Etkö todellakaan tiedä mikä on NettiSaapas? Kierin lattialla ja nauran perseeni irti. Aloittelija! Kato vittu Googlesta!)

En kyllä oikeesti aattele että joku olis jollakin tapaa "noob" jos se ei tiedä NettiSaapasta. Eikä oo pakko katsoo Googlesta ku laitoin ton linkinkin ;)

Ruisrockissa päivystelemässä vuonna 2012.

Noilla Saappaan leireillä on aina ihan huippua. Tykkään muutenkin todella paljon leirielämästä, mikäs siinä ollessa kun saa valmista ruokaa pöytään ja 5 kertaa päivässä syödään vatsa täyteen, illalla saa yleensä saunoa ja laulaa ja tehdä kaikkea kivaa hyvässä seurassa. Ei paha! Tietysti koulutusleireillä pitää myös opiskella (eli kuunnella, pohtia, keskustella), mutta koska itse olen jo koulutuksen käynyt, tykkään kuitenkin olla siellä mukana auttelemassa ja tutustumassa uusiin saapaslaisiin. Lisäksi Saappaalla ja sen tukiyhdistyksellä on kaikenlaisia virkistyspäiviä ja -reissuja, yhteisiä tapahtumia ja juttuja jotka nostaa yhteishenkeä ja muistuttaa meitä siitä miksi se työ on niin tärkeää. Itse koen kaikki nuo virkistysjutut ja juhlat myös kiitoksenosoituksena meille vapaaehtoisille siitä mitä teemme. Lähden aina niihin mukaan mikäli se on mahdollista, koska yhteishenki on meillä aivan mahtava ja olen löytänyt tuolta paljon uusia ystäviä.

Virkistysmatka Willin puistoon syksyllä 2012. Korkeus tuossa kohtaa 12 metriä.

Illan tunnelmaa NettiSaapas-koulutusleirillä.

Mä oon vähän sellainen ihminen, että kun lähden johonkin hommaan mukaan, niin haluan tehdä sen täysillä ja käyttää siihen paljon aikaa. Siksi harkitsin pitkään tähän Saappaaseenkin lähtemistä, koska tiesin haluavani päivystää ja olla siinä mukana paljon. Ja niin on käynytkin. Saappaasta on tullut iso osa mun elämää. Tein siitä opinnäytetyönkin (AMK-tasoisen, eli kyllä se ihan kunnon tutkimus oli vaikkakin pienessä mittakaavassa). Kyllä olen siitä saanut kiitosta ja ihmetystäkin, että miten jaksan käydä niin usein päivystämässä, kun tulen kuitenkin Pieksämäeltä saakka Jyväskylään joka kerta. Ja tottahan se on, itsekin sitä joskus oon ihmetellyt. Varsinkin silloin, kun mulla ei ollut autoa ja lähdin kotoa rautatieasemalle ennen klo 15, päästäkseni Saapas-päivystykseen joka alkaa n. klo 19.30 ja sitten päivystellä yöhön johonkin kahteen saakka. Muut päivystäjät tietenkin menevät aina päivystyksen jälkeen kotiin yöksi, mutta mun piti mennä aina poikaystävän äidille (poikaystävä on myös Saappaassa ja tuli tietysti mukaan) yöksi koska yöllä ei kulje junia. Eli käytännössä mulla meni autottomana aina melkein vuorokausi siihen että lähdin päivysteleen Saappaaseen. Puhumattakaan siitä että se maksaa. Nyt on onneks helpompaa kun on auto, voi vaikka vielä yöllä ajella kotiin jos ei väsytä liikaa, eikä tarvitse mennä juna-aikataulujen mukaan.

Sitten kun tulee noita päivystyksiä ja muita niin voin kertoa taas lisää. Täytyy jotain jättää varastoonkin, ettei heti oo takki tyhjä eikä sitten oo enää mitään sanottavaa. :D Mutta, saa toki kysyä jos joku asia jäi epäselväks tai muuten vaan mietityttää.

I <3 Saapas.

Täytyy kyllä sanoa että on harvinaisen mukava viikonloppu takana. Kotiin tullessa vastassa oli nälkäinen ja äärimmäisen hellyydenkipeä kissa. Vaikka oli kivaa vähän reissata, niin oli myös kivaa palata kotiin. Ja voi jestas, kuinka mulla olikaan ikävä tuota pikku karvaturria. Aina jos olen ollut pidempään poissa, myös Täplä osoittaa hyvin selkeällä tavalla että oli ikävä. Eli haluaa että otan sen syliin tai kainaloon ja rutistan ja hellin. Täplyskä on siitä erikoinen kissa, että moni katti ahdistuisi jos sen ympärille kietoisi kädet ja rutistaisi hellästi (luultavasti rimpuilisi pois siinä vaiheessa), mutta Täplä se vaan nauttii läheisyydestä ja kehrää sitä enemmän mitä enemmän sitä halailee. :D

Meidän hellittelyhetki.

Onpa ihana olla taas kotona. <3

Keikkahuumaa

Mulla oli ihana viikonloppu!

Jaan sen kahteen eri postaukseen, ja tässä tulee ensimmäinen.

Poikaystäväni oli tuonut Jyväskylästä tullessaan laturin, jolla saimme perjantaina autoni akkuun virtaa. Lähdimme ajelulle ja kiikutin samalla postiin ison kuoren täynnä runoja. Lähetin ne runokilpailuun, jonka palkintona on oman runokirjan kustannus. Oi kun olis mahtavaa, katsotaan miten käy. :)

Olin hyvällä tuulella, koska olin jo fiiliksissä illan Tommi Kalenius -keikasta. Fiilis parani pienistä jutuista, kuten siitä että eräs mies näytti mulle peukkua kun päästin sen parkkipaikalla ajamaan ensin (tai kun myöhemmin ABC:llä oli niin ihanan asiakaspalveluhenkinen myyjä). Kun viimein olin selvinnyt meikkikriisistä (naama punoitti kuin paviaanin pylly enkä millään meinannut saada ihoa tasaisen väriseksi) ja sain päätettyä mitä puen päälleni, lähdimme pikku road tripille kohti Viitasaaren Hotelli Pihkuria, jossa Kalenius esiintyi.

Iloinen matkalainen. Matkan varrella oli paikka nimeltään
Horontaipale ja voitte arvata kuinka hauskaa mulla oli *khih hih*

Ainakin suunta oli oikea. Hui kun on pimeää!

Matkalla pysähdyimme syömään.

Kahvi virkisti mukavasti ja palvelu oli hyvää.

Lehtipihvi oli oikein maukasta, vaikkei kattaus kovin kummioselta näytäkään.

Voisin hieman kertoa Tommi Kaleniuksesta. Jos ette tiedä kuka on kyseessä, käykää vaikka kuuntelemassa muutama biisi:

Me ollaan
Gloria
Toisillemme kauniit
Hämähäkkimies (yksi mun suosikeista)
 
Lisää löytyy Youtubesta. :)
Mut ei kaikkia joten jos tykkäätte niin käykää ihmeessä ostamassa levy! ;)

Tommi on siis laulaja/lauluntekijä ja tehnyt oman tuotantonsa lisäksi biisejä myös isommille nimille kuten mm. Laura Voutilainen, Reckless Love, Janne Raappana, Katri Helena sekä Jari Sillanpää. Aika iskelmäpainotteista siis, mutta Tommin omat biisit on mun mielestä ehkä enemmän sellaista pop/rock-genreä pienellä iskelmävivahteella tosin, ainakin toisinaan... Kaleniuksen musiikki poikkeaa aika paljon siitä, millaista musiikkia yleensä kuuntelen. Tai no, nykyään kyllä on jotenkin "pehmentynyt" tuo linja ja oon kyllä aina ollut aika kaikkiruokainen musiikin suhteen, mutta nykyään siinä metallimusiikin rinnalla tulee kuunneltua paljon myös esimerkiksi vaikka Chisua (ostin juuri tänään uusimman levyn, nyt mulla on jo kolme). Jossain vaiheessa muuten inhosin Chisun musiikkia, en tiedä mikä muhun on tullut. Ehkäpä sitä vanhemmiten alkaa nähdä asiat laajemmin Toisin sanoen, alan jo mummoutua. :D

Tommi Kaleniuksen musiikkiin olen tutustunut ekan kerran reilu pari vuotta sitten, ja jostakin syystä se kolahti lujaa. Erityisesti lyriikat puhutteli mua paljon ja parissa viikossa koko tuotanto oli kuunneltu moneen kertaan läpi. Ekan live-keikan jälkeen jäin ihan koukkuun, koska Tommi oli lahjakkuutensa lisäksi myös oikeasti ihan huipputyyppi! Ja jotenkin sen musiikki inspiroi mua... kuten olen jo aiemmin maininnut, kirjoitan myös itse runoja ja lyriikoita sekä säveltelen silloin tällöin. Rakastan myös laulamista, mutta olen usein aika epävarma oman lauluääneni suhteen. Tommin tarina ja musiikki jotenkin kummasti saa mut uskomaan itseeni. Suurin rohkaisija musiikin suhteen on kappale nimeltään Oma ääni. Sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta, mutta kertosäe menee näin:

Mut älä anna periksi, älä luovuta vielä
Sul on oma ääni, ei kukaan saa sitä viedä
Ja vaikka potkittaisiin jalat sun alta
ja vaikka putoaisit pois jalustalta
etkä ketään kiinnostaisi
äänesi kuulua saisi
äänesi kuulua saisi
Tommi Kalenius - Oma ääni

Tuo biisi kertoo mulle, että voin olla oma itseni. Oma ääni merkitsee mulle lauluäänen lisäksi myös tätä pienen ihmisen ääntä, eli mun ajatuksia ja mielipiteitä. Voin tässä paljastaa salaisuuden: blogini nimeksi meinasi ensin tulla Ääneni kuulua saisi tai Mun oma ääni, tämän biisin innoittamana. Koska rohkaistuin siitä ajatuksesta, että vaikka olen vain tällainen pieni ihminen suuressa maailmassa, on mullakin oma ääni ja mulla on oikeus saada se myös kuuluviin. Aloin jopa uskoa siihen, että myös jotakuta kiinnostaa mitä se mun ääni sanoo, ja siksi tänne kirjoittelen. :)

No niin mentiinpä taas sivuraiteille! Niin, se keikka. Se oli M-A-H-T-A-V-A!

Tommin lauluääni vetää kyllä sanattomaksi. Uskomattoman lahjakas kaveri!

Olen käynyt jo sen verran usein Tommin keikoilla, että hän jo muistaa mut ja tervehtii iloisesti. Tällä kertaa hän oli silminnähden iloinen meidät nähdessään. Kyseessä oli trubakeikka ja saimme kuulla todella paljon myös covereita, joka oli hienoa koska vaihtelu virkistää. Biisien joukosta löytyivät mm. CMX:n Ruoste, Miljoonasateen Marraskuu, Apulannan Piiskaa sekä ehkäpä mun suosikki Tom Pettyn Free Falling
(oli mahtavaa kuulla Tommin laulavan englanniksi, lauluäänestä löytyi aivan uusia ulottuvuuksia ja se kuulosti upealta!)

Hotelli Pihkurin söpö lava. Mutta parempi niin, koska mitä pienempi lava, sitä lähempää näkee esiintyjän. :)

Kylmänväreitä vilisti pitkin poikin ja kyyneleet välillä valuivat silmistä kun korvista valui hunajaa. Eargasm. Tommilla oli ihan vekkuli päivä ja hän hullutteli ja heittäytyi uskomattoman rohkeasti esiintymiseen, arvostan todella! Ihanan keikan jälkeen juttelimme hieman kuten aina, ja annoin Tommille itse tekemäni leikekirjan (Minä ja Tommi Kalenius). Hän ihan selkeästi liikuttui ja oli todella mielissään. Tämän jälkeen sain kokea jotain NIIIIIN hienoa: Me laulettiin yhdessä karaokea! Siis oikeasti, WAU, minä ja esikuvani laulamassa, yhtä aikaa, samaa biisiä, yhdessä! Mikä kunnia.

Ihan omin pikku kätösin tehty kirja. Tommi näytti aika yllättyneeltä sen saadessaan.

Jotain niin mahtavaa. Upea kokemus! Biisinä oli Lapin kesä.

Perinteinen yhteiskuva.

Oltaisiin haluttu jäädä pidemmäksikin aikaa vielä iltaa jatkamaan, mutta seuraavana päivänä oli aikainen herätys joten oli pakko lähteä ajelemaan Jyväskylään (menimme poikaystäväni äidin luo yöksi). Olin koko ajomatkan ihan pähkinöinä enkä meinannut saada untakaan koska olin niin onnellinen. Pienet asiat voivat näköjään tehdä ihmisen yllättävän iloiseksi. <3

Tällainen keikka tällä kertaa. Näitä (muidenkin artistien, mutta erityisesti Kaleniuksen) keikkapostauksia on tulossa lisää, koska keikkailen paljon tai riippuu tietysti mihin vertaa, joten toivottavasti piditte tästä. :)