Elän hetkessä. Unelmoin. Se on enemmän kuin aavistin.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Meidän jouluinen koti

 Joulu Ihanaa, kun saa vaan olla perheen kesken ja nauttia joulun tunnelmasta. Tänä vuonna mun joulumieli on ollut erityisen korkealla ja olen odottanut joulun tuloa jo varmaan lokakuusta asti. Aloitin kodin joulukoristelutkin jo yllättävän aikaisin, joskus marraskuun alkupuolella. Lisäilin niitä sitten joulun lähestyessä. Jouluinen koti nostatti joulumieltä entisestään ja toi tunnelmaa pimeisiin iltoihin. Enpä ole tähän mennessä vielä yhtäkään joulua viettänyt kotona, vaan joulu menee yleensä paikasta toiseen kiiruhtaen. Niinpä tykkään laittaa kotia jouluiseksi jo hyvissä ajoin että ehdin nauttia niistä fiiliksistä myös kotona ennen "suurta juhlaa" eli joulun pyhiä.















Rauhallista, ihanaa, siunattua, vatsantäyteistä ja piparintuoksuista joulua kaikille!
 


torstai 4. joulukuuta 2014

Mene ja tiedä

Makaan sängyllä, väsyneenä, kohta valmiina nukkumaan. Ajatukset pyörivät sekalaista rataa. Inhottavaa, kun ei tiedä, mihin on menossa. Kun elämällä ei ole selkeää suuntaa. Tiedän mitä haluan - tai ainakin luulen tietäväni. Joskus luulin tietäväni vieläkin paremmin. Päivä päivältä huomaan, etten ole sama ihminen kuin joskus ennen. Enkä kaipaa enää samoja asioita.

Tarkoitan tällä ammatillista päämäärää. Neljä vuotta sitten olin täysin varma, että diakoniatyö on se "mun juttu" ja sitä työtä haluan tehdä lopun elämääni. Jotenkin tähän soppaan sekoittui kuitenkin mukaan nuorisotyö, josta tuli erittäin tärkeää mulle. Valmistuin diakoniksi, mutta samalla sydämeni sykkii vahvasti myös nuorisotyölle.

Mitä siis oikeasti haluan? Mene ja tiedä. Nyt kun tämänhetkinen työsuhteeni on loppumassa joulukuun lopussa, olen hakenut niin diakonin kuin nuorisotyönohjaajankin töitä. Olen varautunut myös siihen, että jään työttömäksi, ja siitä on tullut jopa ihan tervetullut ajatus, kun mietin koska viimeksi olen saanut pitää kunnolla lomaa tai pitkää vapaata. Siitä on vuosia. Pieni breikki voisi siis tehdä hyvää. Ei tietenkään liian pitkään. Mä olen kuitenkin luvannut tuonne yläkerran väelle, että mua saa johdattaa tämän(kin) suhteen ja otan vastaan kaiken mitä vastaan tulee. Nyt on kyllä sellainen kutina, että työttömyyspäiviä en ehdi nähdä, koska jotenkin musta tuntuu, että tuolla ylhäällä on suunniteltu toisin. Paremmin.

Voisi ajatella, että pääsen helpolla: luotan vain siihen, että kaikki järjestyy ja asiat menee kuten kuuluukin. Ja kyllä luotankin. Mutta kuitenkin pelottaa. Toisaalta se, että ei yhtään tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu (jäänkö työttömäksi ja jos en, mihin päädyn...)... Toisaalta pelottaa se, että haukkaan liian ison palan. Joku piru takaraivossa kuiskaa, ei musta oo tähän. En edes ymmärrä: ei musta oo tähän... mihin? Ja mikä ihmeen ääni se edes on... epävarmuutta? En tiedä miksi olen epävarma, sillä on kuitenkin yksi asia, josta ei ole epäilystäkään:
Vaikka mitä työtä tekisin, haluan tehdä kirkon työtä. Se on kutsumus, eikä sitä voi kukaan ottaa multa pois.
Ei edes epävarmuus.

Joskus tekisi mieli vain peittää silmät ja jäädä piiloon.
Kurkistaisi vasta sitten, kun kaikki on jo selvää.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Ajatuksia tasa-arvoisesta avioliittolaista

Sosiaalinen media on tänään täyttynyt kuvista jotka koostuvat sanasta "tahdon", sekä keskustelusta liittyen tänään eduskunnassa käsittelyssä olleeseen tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Olen saanut viimeisen viikon sisällä kutsuja erilaisille Facebook-sivustoille ja ryhmiin, joissa ilmaistaan selkeästi mielipide aiheeseen, mutten ole liittynyt yhteenkään. Olen seuraillut Facebook-kavereideni keskustelua aiheesta, joka jakaa mielipiteitä niin selkeästi kahtia. Toiset hurraavat ja toiset ovat pettyneitä. Ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan.

Olen miettinyt, mitäköhän mieltä mun odotetaan olevan, pitäisikö ottaa kantaa? Se on kuitenkin kovin vaikeaa. Olen varmaan ihan hirveä ihminen nyt kun myönnän tämän, mutta en osaa sanoa mitä mieltä olen tuosta asiasta. En vain yksinkertaisesti pysty asettumaan vain jommalle kummalle kannalle, koska asiassa on niin monta puolta. Monet argumentit niin puolesta kuin vastaankin ovat olleet mielestäni ihan perusteltuja ja hyviä, vaikka onhan niitä övereitäkin näissä perusteluissa tullut. Kuitenkin, vaikka kuinka olen asiaa pohtinut, en pysty sanomaan siihen selkeää mielipidettä.

Tiedän, mitä Raamattu sanoo homoseksuaalisuudesta. Tiedän mitä se sanoo avioliitosta. Nyt joku voisi sanoa että no niin, eikö tuon pitäisi riittää. Itse en kuitenkaan pysty ihan noin yksinkertaiseen ajatteluun. Sillä tiedän myös, mitä Raamattu sanoo lähimmäisenrakkaudesta. Ja rakkaudesta ylipäätään. Ja mitä Raamattu sanoo tuomitsemisesta. Pelkästään jo näitä asioita ajatellessa mulle tulee hyvin ristiriitainen olo. Siihen kun sekoitetaan vielä monet muut asiat jotka eivät liity Raamattuun, olen aivan pyörällä päästäni.

Tunnen monia homoseksuaaleja, vaikken ketään kovin läheisesti. Mutta voin yrittää kuvitella itseni heidän asemaansa. Homoushan ei ole pelkästään seksuaalista halua samaa sukupuolta olevaa vastaan, vaan se on ihan samanlaista rakkauden ja läheisyyden tarvetta kuin heteropareillakin. Ja jos kaksi - vaikkakin samaa sukupuolta olevaa - rakastavat toisiaan, voin vain kuvitella kuinka ahdistavalta se tuntuisi, jos nämä kaksi eivät koskaan voisi mennä naimisiin ja perustaa perhettä. No niin, nyt sitten se lapsi-valttikortti. Olen joskus lukenut, että lapsen kehityksen kannalta on tärkeää, että lapsella on sekä äiti että isä, jotta lapsi voisi saada "miehen mallin" ja "naisen mallin" elämäänsä. Tiedän, että esimerkiksi jos tyttölapsi on kasvanut ilman isää, se saattaa vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä miesten kanssa aikuisiällä niin, että hän hakee hyväksyntää miehiltä väärin keinoin ja tulee siten helposti hyväksikäytetyksi ja satutetuksi. Eli olisi siis tärkeää, että lapsella olisi sekä isä että äiti. Mutta, emme voi mitenkään taata jokaiselle lapselle sekä isää että äitiä. Kuitenkin puolet avioliitoista päättyvät nykyään eroon. Moni lapsi joutuu joka tapauksessa kasvamaan ilman äitiä tai isää, joka on tietenkin erittäin surullista.

Jos kuitenkin isejä (...vai isiä? Who knows...) tai äitejä olisikin kaksi, uskon sen kuitenkin olevan lapselle parempi kuin vain yksi äiti tai yksi isä. Kyllähän mua se mietityttää, on paljon kysymyksiä. Millä nimellä se lapsi kutsuu äitejään? Sanooko se molempia äidiksi, silloinhan äidit eivät tiedä kumpaa äitiä kutsutaan? No sepä ei kuitenkaan ole mun ongelma ja eiköhän ne äidit siihen jonkin ratkaisun keksi. Uskon, että homot siinä missä heterotkin olisivat aivan yhtä hyviä vanhempia. Myönnän, että se naisen tai miehen roolin puuttuminen mietityttää mua hieman, mutta sekään ei saa mua muuttamaan kantaani kumpaankaan ääripäähän. Ja toisaalta, maailmassa on ihan hirveästi orpoja lapsia, jotka olisivat äärettömän onnellisia jos voisivat saada kodin. Jos lapsi on koditon, tai elää kurjissa olosuhteissa lastenkodissa tms. laitoksessa jossa lapset eivät saa välttämättä tarvitsemaansa huomiota ja rakkautta, olisi hän varmasti ikionnellinen saadessaan ihka oman, rakastavan kodin ja perheen - vaikka sitten kahdella isällä.

Eniten mua tässä koko jutussa harmittaa se, miten tää taas vaikuttaa kirkkoon. Nyt on jälleen menossa kirkosta eroamisbuumi, koska arkkipiispa kertoi iloitsevansa sateenkaariperheiden puolesta. Hän kertoi siis mielipiteensä. Jos arkkipiispa olisi todennut, että hän on erittäin pettynyt päätökseen, todennäköisesti kirkosta olisi eronnut ihmisiä joka tapauksessa. Hmm, olisihan hän voinut olla sanomatta mitään. No joo, sitten oltaisiin varmaan päivitelty sitä kuinka herra arkkipiispa ei uskalla ottaa kantaa ja kuinka raukkamaisia kirkonmiehiä meillä on kun ei uskalleta olla mitään mieltä. Mun mielestä arkkipiispa teki rohkeasti tuodessaan julki oman mielipiteensä. Mutta mua harmittaa, että jälleen kirkosta eroaa ihmisiä tällaisen asian takia.

-Kirkon nykyiset arvot eivät enää noudata alkuperäisiä Raamatun sanoja. Toki kirja on vanha, mutta homoavioliitot on selkeästi kielletty kohdassa "avioliitto on miehen ja naisen välinen sidos" ja "miehen ei tulisi rakastaa miestä niin kuin naista". Koska ilmeisesti kirkko ei enää noudata Raamatun ohjeita, on turha maksaa kirkollisveroa järjestölle, joka kääntelee pyhää kirjaa omien tarpeidensa ja tilanteidensa mukaan, eräs eroaja kertoo nettipalvelulle.

Tämän pätkän nappasin Iltalehden jutusta. Ymmärrän kyllä tuon tuohtumuksen joiltakin osin, mutta että kirkko ei enää (lainkaan) noudattaisi Raamatun ohjeita, on mielestäni liioittelua. Sitä paitsi, mun mielestä kirkko on paljon enemmän kuin pelkkä "järjestö". Mua harmittaa, että ihmiset ei ymmärrä sitä. Kirkossa on työntekijöitä, ihan oikeita ihmisiä, jotka auttavat muita työkseen. Kirkon käytännön työ on auttamis- ja palvelemistyötä, toisten ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Joka kerta, kun joku eroaa kirkosta, se tarkoittaa taloudellisesti sitä, että kirkko saa vähemmän tuloja. Voidaan ajatella että hahaa, eipä oo kirkko enää karhuamassa mun rahoja! Mutta kun, se raha ei ole pois pelkästään kirkolta. Se on pois niiltä ihmisiltä, joita kirkko auttaa.


Niin tai näin, aina väärinpäin.
Onko kirkosta tullut joku yleinen syntipukki?

Mietitäänpä hetki. Mitä hyvää kirkko sitten tekee? No, ensinnäkin, kirkon palvelut ovat pääasiassa ilmaisia. Tästäkin syystä meillä on kirkollisvero, jotta palvelut voitaisiin pitää ilmaisina myös jatkossa. Kirkon palveluita voi myöskin pääasiassa käyttää kuka tahansa, riippumatta siitä kuuluuko kirkkoon vai ei. No mitä ne palvelut sitten on? Lähdetään liikkeelle niistä kenties yleisimmistä palveluista, kuten vaikkapa jumalanpalvelukset, hautajaiset, ristiäiset, häät jne... Lisäksi hautausmaiden ylläpito ynnä muut asiat eivät ole ilmaisia. Kirkko tekee myös paljon muuta, omasta mielestäni "hiljaista työtä" josta ei mediassa pahemmin hehkuteta. Lapsi- ja nuorisotyö tekee erittäin arvokasta työtä lasten, nuorten ja perheiden parissa. Lähetystyö ei ole pelkästään evankeliumin viemistä muille kansoille, se on myös konkreettista auttamista ja ihmisarvon edistämistä. Diakoniatyö taas auttaa apua tarvitsevia ihmisiä kokonaisvaltaisesti täällä kotimaassa - apu voi olla taloudellista, henkistä, hengellistä, sosiaalista tms... Tässä vain pieni osa siitä mitä kaikkea kirkko tekee, mutta halusin ottaa nämä asiat esimerkiksi.

Mua itseäni henkilökohtaisesti koskettaa tasa-arvoista avioliittolakia enemmän se, kun ihmisiä eroaa kirkosta ja siksi halusin ottaa esiin myös tämän asian. Se surettaa mua joka kerta. Olen opiskellut itselleni ammatin, jossa voisin auttaa ihmisiä. Pelkään kuitenkin, että kohta mulla ei ole enää töitä, koska virkoja lakkautetaan koko ajan kun ei ole varaa maksaa palkkoja. Toimintaa joudutaan vähentämään koska ei ole resurreja jatkaakaan. Tämä on pois niiltä ihmisiltä, joita nämä mahdolliset työntekijät voisivat auttaa ja jotka voisivat olla mukana kirkon toiminnassa. Tarkoitan nyt esim. lasten tai perheiden kerhoja, ikäihmisten piirejä, vapaaehtoistyötä, nuorteniltoja, sururyhmiä... Nämä jutut on monelle yhdentekeviä, mutta monelle ihmiselle se voi olla elämän tärkein juttu. Paikka, jossa tulee kohdatuksi. Jossa joku välittää. Paikka jossa yksinäinen tapaa ihmisiä, jossa syrjäytymisvaarassa oleva voi välttyä syrjäytymästä.

Ei ajatella nyt massoja. Ajatellaan yksilöitä. Vaikkapa nuorisotyössä, jonka kautta nuori voi löytää kavereita, turvallisen yhteisön ja luotettavia aikuisia. Tai mietitään Saappaan tekemää vapaaehtoistyötä. Kuinka moni nuori on saanut avun Saappaalta, kun on ollut liian huonossa kunnossa päästäkseen kotiin tai kuinka moni nuori on ollut kiitollinen siitä, kun kerrankin joku on kuunnellut, ollut läsnä ja kertonut, että sinä olet arvokas. Näitä autettavia yksilöitä tulee joka kerta vähemmän ja vähemmän, kun seurakunnalla ei ole varaa ylläpitää vapaaehtoistyötä.

Jep, karkasin pikkuisen aiheesta. Ajatuksia pulppuaa. Mutta niitä vaan tulee lisää, ei mahda. Diakonina pyrin aina siihen, että näkisin asiat usealta kantilta, koska haluan yrittää ymmärtää ihmisiä ja heidän näkemyksiään. Tässä olen nyt sitten pyöritellyt asioita monelta kantilta ja pyrkinyt ymmärtämään erilaisia näkökulmia. En varmaan koskaan tule olemaan selkeästi yhtä mieltä tästä tasa-arvoisesta avioliittoasiasta. Ehkä se on hyväkin asia, koska tämä asia selvästikin nostaa tunteita pintaan ja täytyy miettiä tarkkaan missä sen oman mielipiteensä uskaltaa ääneen sanoa, tai tulee älähdys (pelkään jo sitä mitä tästäkin tekstistä kommentoidaan, koska varmaan kumminkin sanon jotain väärin ja joku vetää herneet palkoineen nenään vaikka se ei ole tarkoitus...). Itseni kohdalla ei ole kyse siitä, ettenkö uskaltaisi muodostaa mielipidettä. En vain yksinkertaisesti tiedä, mitä mieltä olisin. Ja vaikka kuinka ihmiset yrittäis kääntää mun päätä jompaan kumpaan suuntaan, en usko että se onnistuu. Mutta nytpä ainakin olen pyrkinyt perustelemaan, miksi näin on.

Tämä asia herättää varmasti monenlaisia ajatuksia myös teissä lukijoissa. Olen huomannut, että tuolla somessa loukkaannutaan helposti toisten sanomisista tähän (tai tuohon kirkosta eroamiseen) liittyen, joten pahoittelen jo nyt jos jotakin verisesti loukkasin. Älkää pliis silti mun takia erotko kirkosta ^^ Joku varmaan on muhun pettynyt jos odotti mun olevan puolesta tai vastaan. Jos olisin ollut eduskunnassa äänestämässä, olisin varmaankin äänestänyt tyhjää. Deal with it.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Se yksinäinen tyttö koulun nurkalla

Epävarmuus on jännä asia. Se hiipii salakavalasti juonien jonnekin takaraivoon, kuiskimaan korvaan mitä et osaa tai et pysty tekemään. Eikä sinusta kukaan tykkääkään kun olet tuollainen, äläkä vaan näytä millainen olet omana itsenäsi, parempi vaan että pysyt hiljaa ja olet mahdollisimman huomaamaton niin et ainakaan nolaa itseäsi.

Nämä on sellaisia päänsisäisiä kamppailuja, joita muistan käyneeni ihan pienestä saakka. Tai ainakin ala-asteelta. Nyt kun työni puolesta käyn paljon kouluilla, olen kokenut pieniä dejá vu -tuntemuksia. Eräänä päivänä välitunnilla kiertelin ympäriinsä ja katselin nuoria. Yleensä olen siellä, osoittaakseni että olen läsnä, kiertelen ja tarkkailen, tervehdin ja vaihdan muutaman sanan, mutten tuppaudu juttelemaan. Annan nuorten tulla luokseni. Muistelin aikaa, kun itse olin yläasteella ja kaikki oli vielä edessä päin. Maailma pyöri koulun ja ystävien ympärillä, jälkeenpäin ajateltuna elämä oli todella helppoa vaikka silloin asiat tuntuivatkin aina hirveän monimutkaisilta, suurilta ja haastavilta. Kun mietin aikaa vieläkin taaksepäin, ala-asteelle, koin sen dejá vun. Minä, pieni tyttö yksinäni kuljeskelemassa välitunnilla, toivoen että joku huomaisi, että joku tulisi juttelemaan. Seisoin välitunnilla nurkassa ja yritin olla kuin en olisikaan, ettei kukaan pääse sanomaan pahasti. Samalla kuitenkin yritin hymyillä ohikulkijoille, jos vaikka edes joku hymyilisi takaisin, joku huomaisi minutkin, yksinäisen tytön koulun nurkalla. Harvemmin kukaan hymyili tai tuli juttelemaan, yleensä välitunnit kuluivat kerta toisensa jälkeen samaa kaavaa noudattaen. Muutosta onneksi tapahtui kun vaihdoin koulua. Vaikka uudessa koulussa minua alettiinkin kiusata isolla K:lla, sain myös kavereita joiden ansiosta minun ei tarvinnut viettää välitunteja yksin. Ainakaan joka kerta.

Hansu 15 v. Tuolloin mulla oli jo kavereita
ja kiusaamiset oli takana päin, mutta epävarmuus jäi.
16-vuotiaana. Ammattikoulussa mulla ei ollut oikeastaan ollenkaan kavereita,
varmaan osaltaan juuri epävarmuuteni vuoksi. Koko 3 vuoden aikana en pystynyt olemaan koulussa oma itseni.
Ihmiset siellä oli jotenkin todella eri aaltopituudella kuin mä. Ja nekin jotka oli suurinpiirtein samoilla aalloilla,
ei vaan koskaan tulleet kovin läheisiksi. Koin aina erottuvani joukosta; olin outolintu.
 
Nykyään kun olen aikuinen, voisi kuvitella että lapsuuden aikaiset epävarmuustekijät ovat vieneet mennessään myös epävarmuuden. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka olenkin matkan varrella kerännyt roppakaupalla itseluottamusta ja -kunnioitusta. Menneisyyden haamut kuitenkin vainoavat edelleen ja pelkään, että näin tulee olemaan koko loppuelämäni. En kuitenkaan "kärsi" tästä jatkuvasti, vaan se tulee ja menee kausittain. Toisinaan mulla on todella hyvä olo, tunnen oloni hyväksi ja sopivasti itsevarmaksi. Silloin en pienistä vastoinkäymisistä tai negatiivisista kommenteista hetkahda vaan osaan suhtautua asioihin tarvittavalla keveydellä ja huumorilla. Toisinaan kuitenkin tulee kausia, jolloin tunnen olevani huono. Yleensä tämän vaiheen laukaisee jokin tapahtuma, kuten epäonnistuminen tai negatiivinen kommentti. Tai jos tällaisia sattuu osumaan useampi pienen ajan sisälle. Se horjuttaa itsetuntoani ja lopulta romahduttaa sen. Vihaan tätä tunnetta. Silloin tuntuu, että varsinkin vieraampien ihmisten seurassa olen hyvin varovainen. Ja siitä huolimatta torun itseäni vähän väliä.

"Miks piti nyt noin sanoa, se varmaan pitää mua ihan idioottina."

"Nyt lopeta jo se puhuminen, miks pitää koko ajan olla äänessä, nää jututkin on ihan tyhmiä."
"Äh nyt ne sitten kaikki katsoo mua noin, mitäköhän toikin ilme tarkoittaa, no en ehkä halua tietää."
"No niin pitikö nyt taas leikkiä olevansa hauska, kukaan ei totakaan vitsiä ymmärtänyt ja tein itsestäni pellen, hyvä Hansu!"

Tässä nyt vähän kärjistettynä millaisia ajatuksia mun päässä pahimmillaan liikkuu. Asiat joita mulle on joskus sanottu, vaikuttavat edelleen, koska pelkään niiden olevan totta. Olen huomannut että usein jos olen sellaisessa seurassa jossa ihmiset eivät oo samalla aaltopituudella mun kanssa (tai mä en oo niiden kanssa), nuo ajatukset pääsee valloilleen. Se on oikeasti inhottava tilanne, kun kaikki mitä sanot ymmärretään väärin ja kukaan ei ymmärrä sun huumorintajua. Muutenkin olen sellainen, että jos tunnelma on hieman kiusallisen hiljainen tai jos itse jostain syystä olen hermostunut, alan puhua pälpättää. (Usein vielä niin että sanon ensimmäisen asian joka päähäni pälkähtää, joka yleensä osoittautuu virheeksi...) Mä vielä yleensä onnistun pahentamaan tilannetta alkamalla selitteleen sanomaani, ja kun kukaan ei edelleenkään ymmärrä, ajattelen mielessäni että ole nyt jo hiljaa! Mutta ei sitä lausetta voi keskenkään jättää joten jatkan, jatkan, jatkan, kunnes oon puhunut ihmiset pyörryksiin. Ja mitähän ne sit siitäkin ajattelee...

Näissä kuvissa olen jo parikymppinen.
Pukeutumiseni ja olemukseni perusteella
mua olis saattanut luulla hyvinkin itsevarmaksi
nuoreksi naiseksi.


Mulla on hirveän ristiriitaisia ajatuksia omasta itsestäni. Tavallaan tiedän, että mut on luotu juuri tällaiseksi ja olen arvokas ja hyvä tällaisena kuin olen. Mulle on myös monesti sanottu niin, että "älä muutu, olet aito ja ihana tuollaisena". Silti toi epävarmuus vaan on ja pysyy ja varsinkin tässä parin viime vuoden aikana kun mulle tärkeät ihmiset ovat loukanneet mua aika pahasti, sitä on alkanut miettiä että mitä vikaa mussa on kun mulle voi sanoa ja tehdä mitä vaan. Olen niin monta kertaa ollut poljettuna jalkoihin menneisyydessä, nykyään en anna sen tapahtua ihan noin vain, mutta entä sitten kun sen tekee ihminen jolta sitä vähiten odottaisit? Kun se tulee ennalta-arvaamatta, isku tulee lujaa ja vyön alle.

Eniten omassa itsessäni mua kuitenkin ärsyttää juuri tuo epävarmuus. Yritän ajatella positiivisesti, että toisaalta se tekee musta inhimillisen, nöyrän ja niin edelleen. Eipähän pääse kusi nousemaan kovin ylös kun oma pää laittaa jäitä hattuun. Mutta se kuitenkin vaikuttaa paljon siihen, miten suhtaudun asioihin. Nykyään siis olen jo kerännyt tosi paljon itsevarmuutta eikä tuo epävarmuus varmaan hirveästi näy ulospäin. Usein saan sen heivattua jonnekin, että pystyn ajattelemaan selkeästi. Mutta kuitenkin, välillä kun se nostaa päätään, kaikki tuntuu sumuiselta. En enää ole varma mistään: mitä elämältä haluan, missä olen hyvä, mitä musta ajatellaan jne... Mulle on aina ollut tärkeää se, että musta pidetään. Varmaan johtuen lapsuuden kiusaamiskokemuksista. Oletukseni (ainakin pahimpina epävarmuuden kausina) on se, että musta EI pidetä. Ja jos sitten joku antaakin jotakin positiivista palautetta tai sanoo mun olevan hyvä tyyppi, se on mulle iso asia! Jes, en mä olekaan ihan täys urpo! Ja siitä tulee hyvä mieli. Älkää ymmärtäkö väärin, en kuitenkaan halua "kalastella" kehuja, mutta toisaalta jos kukaan ei sano mitään positiivista, ajattelen sen epävarmuuden aikoina tarkoittavan sitä, että olen epäonnistunut ja musta ei pidetä.


Olen taitanut selfieiden jalon taidon jo parikymppisenä. :D
Yritin aina ottaa itsestäni edustavia kuvia, vaikka harvemmin niihin olin tyytyväinen.
Nyt jos voisin sanoa nuorelle itselleni ja kaikille nuorille naisille jotain, sanoisin näin:
"Olet kaunis ja rakastettava juuri tuollaisenaan. Älä murehdi vaan nauti elämästä!"

Joskus ihmiset tuntuu ihmettelevän sitä (ainakin mun omasta mielestä), kun kiinnitän usein huomiota pikkujuttuihin. Saatan olla iloinen onnistuneesta työpäivästä (eli siitä etten mokannut mitään), tuntemattoman ihmisen hymystä, siitä että vanha tuttu vielä muisti mut ja tuli juttelemaan jne. Saatan "hehkuttaa" tällaisia pieniä asioita ihan onnessani ja en useinkaan saa kovin innostunutta vastakaikua ihmisiltä. Kohtaan ihmetystä, so what -asennetta. Tällöin ymmärrän, että epävarmuuteni on myös voimavarani. Lasten kaltainen on Jumalan valtakunta, Raamatussa sanotaan. Eivätkö juuri lapset osaa iloita elämän pienistäkin asioista? Epävarmuuteni pitää mua lapsen kaltaisena ainakin tältä osin. Jotta voisin löytää elämästä positiivisuutta ja itsevarmuutta omaan olemiseeni, täytyy mun kääntää katseeni ihan pieniinkin juttuihin. Monetkaan ei tunnu ymmärtävän sitä, kun perus small talkin sijasta kerron yksityiskohtaisesti kuinka hienoa on että vanha kampaamo-asiakkaani muisti mut ja tuli kaupungilla kyselemään kuulumisia. Elämän suuria, pieniä iloja. Mutta kuitenkin niin tärkeitä. Ainakin mulle.

Pikku Hansu riemuitsee, että saa laittaa Kitty-koiralle kaulapannan.
Elämän pieniä iloja, eikä mikään oo muuttunut. :D
Paitsi tukan väri :)
 

maanantai 3. marraskuuta 2014

Yläpää vai alapää? Kosmisen berberin arvoitus

Voi kiesus, miten aika onkaan hurahtanut. Tämä uusi työ vie kyllä yllättävän paljon aikaa ja voimiakin. Oon nyt pari kuukautta tehnyt nuorisotyönohjaajan viransijaisuutta seurakunnassa. Se on ollut todella opettavaista ja hienoa, tykkään kyllä tehdä sitä. Mutta koska kaikki on mulle niin uutta, on se myös henkisesti aika kuluttavaa. Ei pelkästään uuden opettelu työtehtävien suhteen, vaan myös aikataulutus ja se, kun ei tiedä mitä pitäisi tietää. Eli ei tiedä jos jotain jää tekemättä. Ja pelko siitä, että näin käy. Onneksi kaikki on toistaiseksi sujunut melko hyvin, eikä mitään katastrofia ole sattunut. Eikä varmaan satukaan, mutta täytyyhän sitä aina pelätä pahinta. :D

Tuntuu, että olen kyllä melkeinpä "aina" töissä, tai kun en ole, teen töitä kotona tai vähintäänkin ajattelen työasioita. Se on ollut toisaalta ehkä yksi suurimmista haasteista, siis opetella rajaamaan tämä työajaton työ jollakin tavalla inhimilliseksi. Onhan mulla toki vapaapäiviä ja niistä pyrin ottamaan kaiken irti, vaikka väkisinkin meinaa töiden to-do-lista hiipiä mieleeni. Onneksi mulla oli kertynyt pitämättömiä vapaita ja sain pitää viikon syysloman. Tietenkin jo ensimmäisenä vapaapäivänä heräsin tukkoisen nenän ja kipeän kurkun kera, mutta päätin etten anna sen pilata suunnitelmiani. Seurakunnan nuorten aikuisten retkiryhmä oli lähdössä taas seikkailulle, tällä kertaa kohteenaam Salamajärvi ja sen kansallispuisto.

Matkan alkutaipaleelta. Suoaluetta oli paljon, mutta onneksi myös pitkospuita.
Metsäisempään maastoon päästyämme olin edelleen kiitollinen pitkospuista silloin,
kun polusta ei ollut tietoakaan.



Kyseessä oli parin päivän reissu, joista molempina päivinä tehtiin pieni vaellus metsään. Huolimatta pienestä lämmöstä ja flunssasta, lähdin mukaan metsään enkä kadu sitä pätkääkään. Maisemista tuli jonkin verran mieleen Lapin maisemat, mutta niissä oli myös paljon jotakin ainutlaatuista. Syksyn värit olivat sanoinkuvaamattoman kauniita, edes valokuvat eivät tee oikeutta niille väreille ja sille tunnelmalle (vaikka kuvattavaa paljon olikin ja rakastin sitä kun sain ikuistaa tuota kauneutta). Salamajärven metsässä värit olivat voimakkaat, mutta seassa oli myös upeita pastellin sävyjä jonka ansiosta mulle tuli sellainen fiilis että olisin jossakin satumaailmassa. Myös hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Edes linnut eivät laulaneet, kaikkialla oli tyyntä ja rauhallista. Taianomaista, pyhää. Kaunista.




Luonnon värit näyttivät kyllä parhaan puolensa.
Samoin kuin mun kamera



Uskomaton hiljaisuus. Siinä tunsi itsensä aika harmaaksi, mitättömäksi.
Pieneksi tämän maailmankaikkeuden keskellä.




Musta tuntuu, että mun blogi käsittelee nykyään tosi paljon luontoa ja täällä on tosi paljon luontokuvia. Toisaalta, se on mulle tärkeää ja sydäntä lähellä joten koittakaa kestää :) Postaukset näköjään myös koostuu tosi paljon kuvista, sekin varmaan sen seurauksena kun en niin usein kirjoita niin kuvilla on helpompi kertoa tapahtumista kuin sanoilla. Tämä vaan siis tällaisena huomiona jonka itse tein, lukijat voi toki aina toivoa jotakin aiheita lisää jos siltä tuntuu. Ai niin, oon lisännyt myös jokaisen tekstin alle "tykkäsin"-toiminnon, eli siitä voi klikata jos postaus miellytti.  No niin, mutta asiaan...

Kun oltiin kotiuduttu Salamajärveltä, sain pari päivää aikaa parannella itseäni kunnes lähdettiin kaveriporukalla risteilylle Tukholmaan. Tämäkin reissu oli odotettu ja mukava irtiotto arjesta, niin että sai hetkeksi heitettyä työasiat mielestään. Ryhmärämäämme kuuluivat itseni lisäksi Toni, Laura, Jussi ja Taru. Kuvat kertokoon reissumme kulusta...

Matka vasta aluillaan. Laiva lähti Helsingin satamasta ja tunnelma oli katossa. :)




Suomenlinna (ilmeisesti?) näytti aika hienolta. Oikealla kukkulalla näkyy pikku-ihmisiä
jotka heilutteli meille ja me heiluteltiin takaisin.
Illalla laitettiin ykköset ylle ja lähdettiin tutkimaan mitä hienoa Mariellalta löytyy.





Seuraavana aamuna aikaisin, pirteänä noustiin maihin.
Siellä se on: Tukholma!

Jee löydettiin keskustaan, nyt shoppaileen!


Löydettiin vanhasta kaupungista aivan ihana kahvila. Vitsit kun Suomessakin olis tuollaisia.
Siellä oli sohvat joiden istuinosa oli niin pitkä että sinne mentiin käytännössä makoilemaan.
Istuinosan päällä oli kuutioita, jotka toimittivat pöydän virkaa.
Lisäksi siellä kahvilassa oli maailman parasta mutakakkua. Siis oikeasti, taivaallista.
Makunystyrät suussa sai pieniä orgasmeja (?) kun makunautinto oli niin suuri.
Slurps.

Tukholmasta löytyi myös tällainen ihmetyksen aihe. Siis mikä toi on?
Tonin mukaan puolikas pää, eli selkeästi silmä ja korva.
Loput meistä ei kuitenkaan nähnyt tuota ihan niin viattomasti,
kun ennemminkin tuli mieleen se toinen pää...
Taru ja Jussi hienosti demonstroivat meidän reaktioita tästä...



Kosminen berberi?

Takaisin päästyämme jatkoimme edellisen illan kaavalla:
Ykköset ylle ja laivan tarjontaa ihmettelemään!

Nälkä tietysti oli melkoinen kun oltiin kuljettu Tukholmassa koko päivä.
Niinpä käytiin nauttimassa buffetin antimia. Nam!


Tää on ihan ku suoraan jostain peruskoulun kaverikuvasta :D
Tausta vaan vähän väärä...

Nää viimeiset kuvat kuvaa ehkä parhaiten meidän risteilyn tunnelmaa.
Hauskintahan tässä on se, että alkoholi näytteli hyvin pientä roolia meidän reissussa,
mutta silti meininki näyttää tältä. Ou jea!




Jep jep, että sellaista menoa... Risteilyn jälkeen saatiin vielä loppuviikoksi vieraita, kun äiti ja sen mies tuli meille Ella-kisu mukanaan. Siinähän se viikonloppukin meni leppoisasti Täplää ja Ellaa seuratessa, kun tutustuivat toisiinsa, aika rajuinkin ottein välillä. Nää kisut on olleet jo Tampereen päässä Ellan kodissa muutaman viikon saman katon alla, eli olivat jo vanhoja tuttavia, mut nyt kun oltiin eri paikassa, piti taas käydä uudelleen ne reviiritaistot yms. jutut. Lopulta oltiin kuitenkin jo sulassa sovussa ja vähän leikittiinkin. :) Täplästä puheenollen, käytin sen pari viikkoa sitten lääkärillä ihottuman vuoksi ja samalla se laitettiin oikein kunnon laihdutuskuurille. Nyt raasu on saanut sitten vain puolet siitä ruokamäärästä mikä on suositus. Toinen parka on koko ajan nälissään, mutta toisaalta se on jo melkein puoli kiloa kevyempi, eli tuloksiakin on saatu. Kohta se on niin pieni tyttö ettei sitä enää tunnista samaksi kissaksi Ja ihottumakin alkaa olla tiessään, kiitos antibiootin ja kortisonin.

Ensin vähän tarkkailtiin kauempaa...

Sitten vähän huidottiin, lätkittiin, sähistiin ja jahdattiin.

Parissa päivässä tultiin jo näin hyvin toimeen.

Täplä vartioi ruokakupin äärellä,
jos vaikka ruokaa ilmestyis nopeammin...
Hitsin laihdutuskuuri, kun toista pidetään nälässä :D

Nyt ollaankin sitten palattu sorvin ääreen ja melkein jo unohdin että mitään pitkää vapaata pidinkään :D Tekipä hyvää vähän palata noihin tunnelmiin. Mulla on ollut pari viikkoa aika kiireistä töissä mutta onneks tällä viikolla jo helpottaa niin voi huokaista. Ai niin, on vielä yksi asia mistä en oo muistanut täällä blogissa puhua ollenkaan. Aloitin syyskuussa uuden harrastuksen ja laulan nykyään Rock All -rokkikuorossa. Meillä on viikon päästä tulossa esiintyminen joten pitää harjoitella aika paljon että osaa sitten kaikki sanat ulkoa jne... mutta toi kuoro on siis ollut tosi hyvä vastapaino töille ja laulaminen rentouttaa mua joten tää harrastus on kyllä todella tervetullut.

Lopuksi vielä tällainen tunnelmakuva. Viime viikonloppuna oli pyhäinpäivä ja käytiin hautausmaalla muistelemassa poisnukkuneita rakkaita. Laittelin myös kotiin kynttilöitä ja muistin miten paljon hyviä puolia tässä vuodenajassa on, kun voi tunnelmoida kynttilänvalossa. Ihanaa