Junabongailua ja retkitunnelmaa

Toiset bongailee lintuja, toiset keltaisia autoja tai "Kuplia" mustalla rekkarilla. Minäpä bongailen junia. Tiedän, että se voi kuulostaa aika erikoiselta, jopa oudolta. Ekan kerran kun itse kuulin, että joku bongailee junia, olin ihan äimänä.
Siis mitä, JUNIA? Oikeesti? MIKSI? Mitä ihmeellistä niissä on? Nehän on vaan junia...
Mä olen matkustellut junalla niin paljon, että olen ajatellut sen kulkuvälineeksi muiden joukossa, enkä oo nähnyt siinä kyllä mitään bongaamisen arvoista (eikä ollut kyllä koskaan tullut pieneen mieleenikään, että niitä edes VOI bongailla). Toi homma kuulosti kuitenkin niin päättömältä että olihan se pakko kokea, ja niinpä lähdin ensimmäiselle bongauskeikalleni. Se oli juuri niin höpsöä kuin olin ajatellutkin, mutta myös kivaa. Ja juuri sopivan lapsenmielistä ja seikkailuhenkistä mun makuun. Joten siitä se sitten lähti.

Keskiviikkoiselta bongauspaikalta...

Aurinko <3

Keskiviikkona lähdin pitkästä aikaa bongausreissulle. Meillä oli yhteensä 8 hengen porukka jossa oli myös pari "ensikertalaista" mukana. Löydettiin hieno bongauspaikka Jyväskylän laitamilta, Pieksämäeltä Jyväskylään kulkevan radan varrelta. Paikka oli kaunis, järven ympäröimä alue. Me pystytettiin teltta ihan siihen tien päähän, järven ja radan väliin. Tarkoitus tuollaisella reissulla on, että valittua rataosuutta vahditaan tauotta sen aikaa kun ollaan paikalla. Käytännössä siis homma toimii yleensä pareittain, suhteellisen lyhyissä vahtivuoroissa. Esimerkiksi nyt bongaus aloitettiin klo 15, josta eteenpäin parit vaihtui aina 1,5 tunnin välein. Viimeinen bongausvuoro loppui aamulla klo 9.00. Meillä oli 4 paria joten siinä tuli ihan hyvin taukoa aina. Toki muutenkin saa olla bongailemassa, mutta vuorossa olevalla parilla on aina vastuu olla siinä koko ajan ja kirjata ylös tapahtumia sekä pitää tulta yllä jos sellainen on.

Telttapaikka vaikutti todella hyvältä, mutta oli siinä yksi huono puoli:
joka kerta junan kulkiessa ohi saimme pelätä teltan romahtamista,
koska ilmavirta oli niin voimakas. Heräsin kerran ryminään ja ensimmäinen ajatus oli:
Mitä tapahtuu, tuleeko maanjäristys, maailmanloppu?
Kunnes tajusin missä olen... :D
(Ps. huomioikaa ihanan talvinen maisema...)

 

Järven ansiosta junan tulon pystyi näkemään
jo pitkältä, vastarannalta saakka.

Retkeilyä parhaimmillaan:
Hernekeittoa trangialla

Eli junien bongailu on muutakin kuin vain sitä, että mennään tuonne ja ihmetellään kun junat menee ohi Niin kuin ainakin itse joskus kuvittelin, ennen kuin tiesin paremmin. Tietysti yksi tärkeä juttu siinä on se porukka, eli ollaan yhdessä mukavien ihmisten seurassa. Mulle ainakin on tärkeää, että saan olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, joiden kanssa voin olla oma itseni. Lisäksi ainakin itse pidän myös tuosta erähenkisyydestä, kun tehdään ruokaa retkikeittimellä ja nukutaan teltassa (ei tosin aina, joskus lähellä saattaa olla mökki tms. missä nukutaan). Ja mitä itse bongailuun tulee, niin junien kulkua seurataan aikataulusta (jollaisen saa netistä), josta näkee milloin junan pitäisi olla meidän kohdalla rataa. Aikataulu tietysti helpottaa myös itseä, että tietää milloin suurin piirtein junaa olisi syytä odotella. Lisäksi päivystysvuorossa olevat kirjaavat ylös junien kulkua (ja muutakin). Eli vihkoon laitetaan ylös tiedot junasta: mihin kellonaikaan juna meni ohi, mihin suuntaan, millainen juna oli kyseessä, mikä veturi, kuinka monta vaunua jne... (Esimerkki: klo 16.47. IC Pohjoiseen, punainen SR1-veturi, 3 + 3 vaunua (tarkoittaa että 3 yksikerroksista ja 3 kaksikerroksista), joista 2 vihreää ja 4 punaista.)  Toki vihkoon voi kirjoitella muutakin, erityisesti hiljaiseen aikaan jos on tylsää, tulee kirjoiteltua kaikenlaista. Junien kulkua voi sitten vertailla aikatauluun, eli onko juna tullut ajallaan tai onko sitä ylipäätään kulkenut ollenkaan. Usein junia (erityisesti öisin) jää välistä. Mutta sitten kulkee myös kummitusjunia/haamujunia, eli sellaisia joita ei löydy aikataulusta ollenkaan.

Tärkeä asia muuten junaradan vierellä ollessa on tietysti huomioida myös se junan kuljettaja. Varmasti kuljettaja kiinnittää huomiota siihen, jos radan vieressä liikkuu porukkaa. Joten, junan lähestyessä täytyy seistä rauhallisesti paikoillaan, ihan reilun matkan päässä radasta, ettei vahingossakaan tule väärää käsitystä meidän aikeista. Pimeällä me myös aina sammutetaan meidän lamput ettei se häiritse kuljettajaa.

Junien aikataulu.

InterCity Pohjoiseen.

Tuossa hommassa on se hyvä puoli, että mitään ei tarvitse osata tai tietää ennestään. Mäkin menin ekalle bongausretkelle ihan pystymetsästä, mutta kyllä siinä tehdessä oppii kaikenlaista niistä junista. Pidempään bonganneet osaa jopa kertoa jo pelkästä junan äänestä, millainen juna on kyseessä! Tuo on muutenkin sellainen harrastus, johon sisälle pääseminen vaatii aikaa. Vaikka se on kivaa jo ekalla kerralla, niin sen pointin alkaa tajuta vasta kun on useamman kerran käynyt bongailemassa ja muut kuviot alkaa olla jo selvät, niin että pystyy keskittymään tunnelmaan. Ja tärkeää on kokea bongaus pimeällä! Koska silloin se on oikeasti aika hienoa pari vuotta sitten en olis koskaan uskonut sanovani noin... Yritän saada kuvailtua teille sen mielikuvan siitä. Eli kun on aivan pilkkopimeää ja hiljaista. Aikataulun mukaan junan pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Jostain kaukaa jo alkaa kuulua hiljainen humina, joka hiljalleen voimistuu. Kaukaa kajastaa heikkoa valoa. Pimeällä junan tulon tunnistaa jo kaukaa. Ääni alkaa vähitellen voimistua ja valon kajastus kirkastua. Lopulta juna tulee kunnolla näkyviin ja veturin keulan kolme valoa lähestyy. Kun juna viimein saapuu kohdalle, olo on hetken aikaa todella epätodellinen: kirkas valo ensin häikäisee, eli sokaisee, koska sen ohi mentyä kaikki pimenee, lisäksi pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen alkaa yhtäkkiä kova jylinä, ryminä, kolina sekä kiskojen kitinä ja ilmavirta tuntuu vievän jalat alta. Hetken päästä kaikki on ohi, äänet vaimenee ja on taas hiljaista.

Yöllä oli todella pimeää.
Jyväskylän kaupungin valot heijastuivat hienosti pilvistä.

Bongausvuorossa.

Keskiviikon ja torstain välinen yö oli pilvinen ja hyvin pimeä. Mutta myös kylmä. Vaikka lämpötila oli juuri ja juuri pakkasen puolella, alkoi kylmyys tunkeutua luihin ja ytimiin kun oli monta tuntia viettänyt ulkona. Meillä oli teltassa kamina, mutta pari kertaa heräsin siihen, että olin aivan umpijäässä. Ensimmäisellä kerralla kaminan tuli oli päässyt sammumaan ja toisella kertaa polttopuut olivat loppuneet (onneksi ihan aamusta ettei tarvinnut montaa tuntia palella). Yöllä herätessäni kylmyyteen, kun vapisin ja tutisin kovalla makuualustallani makuupussissa inhoan makuupusseja, yök! mielessä kävi hetken kysymys, miksi ihmeessä lähdin vapaaehtoisesti helmikuussa ulos yöksi nukkumaan. Mutta kyllä se on sen arvoista, ja jälkeen päin noita juttuja muistelee huumorilla. Kaikenlaiset kokemukset opettaa. :) Aamulla kyllä sen verran nopeasti saatiin teltta ja tavarat kasaan, ettei ollut epäilystäkään siitä haluaako porukka kotiin vai ei. Kivaa oli, mutta kyllä myönnän että arvostin omaa sänkyä ihan uudella tavalla tuon yön jälkeen.

Noin 15 junaa tuli bongattua tällä kertaa.

Toivottavasti osasin kertoa tarpeeksi selkeästi tuosta bongailusta. :)
Huomenna mulla alkaa työharjoittelu Pieksämäen seurakunnassa ja aloitan sen heti lähtemällä mukaan perheleirille. Leirielämä siis jatkuu sisätiloissa onneksi...

Vaaleanpunaisen palluran arvoitus

Huomenta. Mitä mitä, kello on 8 ja minä oon jo hereillä, harvinaista...

Mulla on aikainen herätys tänään, koska lähden niitä junia bongailemaan. Täplä jotenkin taas tiesi aamuherätyksestä, koska musta tuntuu että aina niinä aamuina kun mun pitää herätä aikaisin, päättää Täplyskä varmistaa heräämiseni ja alkaa n. 1-2 tuntia ennen kellon soittoa keksiä kaikkia kivoja juttuja joilla mut saisi hereille. Oikeastihan taka-ajatuksena sillä on saada ruokaa, mutta on se silti mun mielestä mielenkiintoista, että miksi näitä aamuherätyksiä tapahtuu nimenomaan silloin, kun oon muutenkin nukkunut huonosti tai mennyt myöhään nukkumaan ja aamulla haluais nukkua viimeiseen asti kunnes kello soi.

Ensin heräsin siihen, että Täplä hyppäsi tietokone-/työpöydälle. Mulle on kehittynyt jotenkin herkkä kuulo näiden suhteen, koska en mä normaalisti herää sellaiseen pieneen ääneen, mutta tuollaiseen useimmiten herään, jos Täplä tekee jotakin kiellettyä. Meillä on siis opetettu, että pöydät on kiellettyä aluetta ja erityisesti tuo pöytä, koska siinä on kaikenlaisia paperi- ja kirjapinoja joita Täplällä on taipumus pudotella ja kaadella kun se tuolla tallustelee. Karjasin Täplälle että alas, mutta se himskatin kujeilija on senkin oppinut, (yleensä tottelee mutta aamuisin kiusaa mua :D) että pelkkään käskyyn ei tarvitse reagoida, vaan hän odottaa että lähden liikkumaan sitä kohti ennen ku hyppää alas ja on ihan muina kissoina ihan ku ei mitään olis tehnytkään. Yleensä tuijottelee tässä vaiheessa viattomana seinille ja muka yllättyneenä näkee mut: "mau".

Yritin jatkaa unia, mutta Täplä oli päättänyt toisin. Se hyppäsi sängylle ja tuli korvan juureen kehräämään. Kehräykseen itsessään olen jo aika tottunut eikä se häiritse unen saamista, mut kohta taas kuului se perinteinen, laahaava ääni: Täplä hivutti tassulla mun kännykkää yöpöydältä reunaa kohti. Toi on yleensä toi seuraava vaihe aina pöydälle hyppäämisen jälkeen :D Yleensä oon tossa yrittänyt reagoida ikään ku en huomaiskaan, kiellän sitä ja vedän sen tassun pois mutta en liikaa kiinnitä siihen huomiota, ettei se opi että jee tämä kikka toimii Huomaatteko kuinka hyvin suunnitelmani on tähän asti toiminut ^^ Täplä asettui makuulle ja kehräys jatkui. Olin ihan unen rajamailla ja hetken päästä havahduin siihen, että kasvoilla tuntui jotain pehmeää, kutittavaa. Avasin silmät ja tuijotin hetken... siis mikä toi on...?! YÄÄÄÄ, vaaleanpunainen persreikä! Suoraan siinä mun silmien edessä, vain muutaman sentin päässä, niin että mun nenä melkein koski siihen! Lannistuin. No niin, voitit, luovutan, mennään, saat ruokaa... Kipossa oli vielä vanhaakin ruokaa jäljellä. Thanks, mate!

Käytiin muuten eilen Täplän kanssa ulkona valjaissa. Ostin ne valjaat pari kuukautta sitten ja toi oli vasta toinen kerta koskaan kun oltiin ulkona. Tosi nätisti se on niissä valjaissa, vaikka en ole ennen sellaisia sille laittanut. Ei rimpuile eikä yritä saada niitä pois. Mut kyllä huomaa, et ei Täplä oo mikään ulkokissa. Kun mennään sinne ja lasken sen maahan, se tuijottaa ensin pitkään paikallaan, kunnes lähtee kävelemään takaisin kotia kohti :D Eilenkin se vaan halus mennä koko ajan kohti lähimpiä taloja ja niiden ovia - yhdestä maan tasolla olevasta pikku ikkunasta kurkki ihan raasuna sisään. Yritin aina kantaa sen vähän kauemmas niistä taloista, mut silloin se vaan jumittuu mietiskelemään luultavasti navigoi lähimmän talon ja kohta taas mennään ovea kohti. Hitsin mukavuudenhaluinen kissa, täytyy myöntää! Olen kuitenkin aatellut että kevään tullessa vien sitä vähän useammin ulos, jos se vaikka tottuis siihen eikä olis niin peloissaan ja ihmeissään niin saattais alkaa nauttimaankin siitä. Nyt on vielä niin kylmä, että aina kun otin sen syliin (missä se muuten viihtyi todella hyvin) niin raukka vaan sai sellaisia vilunväristyksiä. Eilen muuten tuli valjaissa yks toinenkin kissa vastaan. Kyllä ne siinä vähän toisiaan nuuhki, kunnes Täplä kipitti häntä koipien välissä karkuun. Meidän sankari.

Eipä tässä mihinkään kiire oo, tärkeä pohdinta menossa...

Katsokaa mikä peilijää, ja miettikää kuinka suloiselta näytti kun tää pikkuinen luisteli siinä. Aws.

 

Täplä on kyllä kotikissa henkeen ja vereen. Mukavuudenhaluinen ja laiska. Omistajaansa tullut ^^

 
No niin, Jyväskylä ja junat kutsuvat. Palaan bongailureissulta torstaina, joten joko silloin tai perjantaina on odotettavissa siihen liittyvä postaus. See ya!

Keväisiä unelmia

Anteeksi, mä vahingossa huijasin teitä, lähden bongailemaan junia vasta keskiviikkona! Kyllä huomaa, että pääkin menee sekaisin kun vaan kotona nököttää. Siksi päätinkin tänään, että flunssailu saa nyt luvan riittää. Lähdin käymään koululla ja kirjastossa, jotka molemmat on ihan kävelymatkan päässä. Matka oli aika epämiellyttävä, kun tiet oli joko ihan peilikirkkaassa jäässä tai sitten täynnä vesilätäköitä ja sohjoa. Mietiskelin sitä, kuinka outo tää talvi on ollut. Tai, kun ei sitä ole oikeastaan ollutkaan, paitsi ihan hetken aikaa, mut silloinkaan ei paljoa tullut lunta. Kävelin sellaisen ison mutta melko loivan mäen ohi. Talvisin tähän mäkeen tehdään aina lapsille pulkkamäki kasaamalla mäen päälle monta metriä lunta, joka tasoitetaan jollain koneella jotta mäestä saadaan sopivan jyrkkä. Mut eipä ole tänä talvena ollut pulkkamäkeä, ei. Musta tuntuu, että ne lumet mitä siihen tuodaan, on jotain teiltä ym. aurattua lunta joka kasataan kuorma-autoihin ja ne lastataan sinne mäkeen. Siis mitä, voiko oikeasti olla, että Pieksämäellä ei koko talvena ole ollut sen vertaa lunta, että mäkeä oltaisiin voitu tehdä? Mut niin se taitaa olla, koska silloinkin kun on enimmillään ollut lunta, on heinätkin vielä puskeneet sieltä lumen alta. Aika ankeeta.

Viime vuonna talvi jatkui pitkälle ja lunta riitti näinkin paljon vielä maaliskuun puolivälissä.

Toisaalta, on tässä lumettomuudessa jotakin hyvääkin ollut. Vaikka en olekaan päässyt tänä talvena mäkeä laskemaan (se on kivaa, eikä siihen ole ikärajaa toisin kuin jotkut luulevat) niin ainakin lumet sulaa nopeammin myös pois. Ellei sitten tule vielä joku hirveä lumimyräkkä. Mutta, kevät taitaa ihan oikeasti tehdä jo tuloaan. Tänäänkin linnut sirkutteli iloisesti ja tein myös hämmästyttävän havainnon matkalla koululle: pajunkissoja!

Olen aina rakastanut pajunkissoja.
Pienenä kuvittelin niiden olevan oikeita, minikokoisia kissoja.
Keräsin niitä itselleni lemmikiksi ja silittelin.
Otin yhden tänäänkin ja silittelin sitä.
Ne on ihan uskomattoman pehmeitä, ihan kuin oikea pikkukisun turkki!

Mä olen ehdottomasti kevät- ja kesäihminen. Syksy ja talvikin on kaunista aikaa ja osaan nauttia niistä omalla tavallaan (illat kynttilänvalossa, tähtitaivas, syksyn ruska, talvella lumi ja sen tuomat mahdollisuudet, kirpeät pakkasaamut jne...) mutta niissä on se huono puoli, että ne syö musta kaiken energian. Ei jaksa tehdä mitään, innostua mistään. Pimeys vie multa voimat. Kevään ensi merkkien myötä tuntuu kuin heräisin uudestaan henkiin. Synnyn uudelleen joka vuosi samassa tahdissa luonnon kanssa ja ilmeisesti myös syksyisin kuihdun pois samaan tahtiin kuin luontokin. Tarvitsen valoa ja lämpöä, ne antaa mulle suunnattomasti energiaa ja iloa elämään. Joka vuosi kevään koittaessa iloitsen kaikesta siihen liittyvästä niin kuin pikkulapsi. Lintujen laulu, kevään tuoksu, ensimmäinen leskenlehti, vihertyvä nurmikko, puiden pienet hiirenkorvat, lämpenevät päivät, pitenevät illat... Jaksan kiinnittää huomiota pienen pieniin asioihin ja iloita niistä. Nyt huomaan kevään olevan tulossa ja olen aivan innoissani. En malta odottaa!

Vaikka kauniit talvipäivät jo itsessäänkin lämmittää mieltä,
tämä näky saa mut iloiseksi toisestakin syystä: aurinko lämmittää ja lumi alkaa hiljalleen sulaa pois.
Kunpa se sulaisikin noin, eikä näin kuten nyt että taivas on pilvinen mutta maa on täynnä loskaa koska on niin lämmin...
Toisaalta, ei haittaa koska kevät tulee tavalla tai toisella! <3

Huomaan saavani pelkästään kevään ajattelusta jo hirmuisesti energiaa ja motivaatiota moneen asiaan. Yksi niistä on liikunta. Mulla on ikuisuusprojektina parempien elämäntapojen tavoittelu ja oman kropan muokkaaminen. Haluaisin toki aina elää niin, mutta valitettavasti huomaan, että joudun vähintään kerran vuodessa tekemään sen surullisen kuuluisan "elämäntaparemontin". (En ehkä niin suuressa määrin kuin jotkut, mutta kuitenkin.) Tämä johtuu siis useimmiten talvesta, jonka tullessa kaikki lopulta jää vaikka kuinka pistän hanttiin. Tai ei kaikki, mutta ainakin säännöllinen liikunta. Vuosi sitten sain ensimmäistä kertaa ihan kunnolla sellaisen fitnesskärpäsen pureman, joka sai mut laihduttamaan pois avioeron (kyllä, sellainenkin on takana) aiheuttamat ylimääräiset kilot ja vähän extraakin, sekä innostumaan lihaksikkaammasta vartalosta. Söin terveellisesti ja liikuin paljon, ja se oli oikeasti ihanaa! Tuota ennen en koskaan aiemmin ole noin vahvasti tuollaista "fitnesstelyä" kokeillut, vaan aikaisemmin olen liikkunut säännöllisen epäsäännöllisesti ja ilman sen kummempia tavoitteita. Olen harrastanut monenlaista liikuntaa ja urheilua, mutta vahvimmin sydämeen on jäänyt kilpacheerleading. Cheer forever, love forever <3 Sen lopetettuani mun liikkuminen on ollut lähinnä kotijumppaa tai Elixian monipuolisia ryhmäliikuntatunteja, kunnes aloitettuani nykyisen koulutukseni innostuin juoksemisesta. Olenkin sen jälkeen osallistunut moniin juoksutapahtumiin ja juossut kolme puolimaratoniakin. Viime keväänä ensimmäistä kertaa innostuin lihaskunnosta ja kuntosalista. Mua on aina ärsyttänyt se, että olen tällainen muodoton löllykkä. Erityisesti mun kädet on ihan tikut, koska niissä ei ole lihasta. Jalat mulla on aika hyvän muotoiset varmaan johtuen tuosta cheer- ja juoksutaustasta jotka molemmat on aika alakroppapainotteisia lajeja. Myös vatsan seutu on aina tuottanut mulle hirmuisesti päänvaivaa, koska notkoselkäni oikein korostaa pömppistä ja jos vähänkin saan painoa lisää, näytän valehtelematta siltä että olisin raskaana.

Cheerleading-aikoina olin aika timmissä kunnossa, mutta kuten kuvasta näkee, kädet tosiaan ovat aika tikut.
Tuossa harrastuksessa eniten töitä tehdään keski- ja alavartalolla ja parhaiten tulokset näkyivätkin mulla reisissä.

Yleensä tuo liikunta menee kausittain, eli jossain vaiheessa innostun liikkumaan ja sitä kestää monta kuukautta, kunnes se pikkuhiljaa hiipuu ja lopulta loppuu. Cheerleadingin kanssa oli tietty eri juttu, kun se oli joukkuelaji ja treeneihin oli mentävä, piste. En pidä tuosta kausittaisuudesta vaan toivoisin, että tämä elämäntapa olis jatkuvaa. Että se todellakin olis elämäntapa, eikä kuuri. Mutta aika hyvin oon saanut tän toimimaan, kun säännöllisesti (kerran, pari vuodessa) muistutan itselleni, että nyt pitäis taas parantaa tapoja. Silloin mitään pahaa vahinkoa ei ehdi syntyä ja on helpompaa palata ruotuun.Käytännössä se tarkoittaa siis ruokavalion parantamista (vähemmän herkkuja, enemmän vettä, kasviksia, proteiinia ja kuituja sekä säännöllisemmät ruokailut) ja liikunnan lisäämistä. Viime keväänä ja kesänä, kun mulla oli hyvä ruokavalio ja liikuin 3-4 kertaa viikossa, olo oli oikeasti todella hyvä! Selkäkivut hellitti ja oli sellainen vahva olo, puhumattakaan siitä miltä tuntui katsoa peiliin, kun vastaan ei tuijottanut sellainen selluliittilyllerö. En koskaan ole ylipainoinen ollut tämä ehkä johtuu siitä, että sukulaisistani moni on ylipainoisia ja mulle on lapsesta asti aina muistuteltu, etten saa päästää itseäni "siihen kuntoon" ja on heti tehtävä asialle jotakin jos paino vähänkin nousee, päinvastoin, teini-ikään saakka olen aina ollut lievästi alipainoinen siis luonnostaan, en koskaan laihduttanut vaan söin ku porsas. Nöf. Painavimmillani olin vuosi sitten, kun avioeron vuoksi en enää välittänyt itsestäni ja käytännössä en muuta tehnyt kuin makasin kotona ja söin suruuni. Sen huomasi, koska lihoin lyhyessä ajassa monta kiloa ja kaikki tietysti tuli läskinä. Olo oli inhottava ja peiliin ei huvittanut katsoa, mutta silti en pystynyt tekemään asialle mitään. Kunnes lopulta tuli raja vastaan, kun vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle. Olin kuin makkara nakinkuoressa.

Muistan tän illan. Oltiin tyttöjen kanssa lähdetty juhlimaan ja mut kruunattiin illan kuningattareksi.
Olo ei kuitenkaan ollut sen mukainen. Mulla oli inhottava olo,
koska tuo paita oli ollut ainoa yökerhoon sopiva paita joka päälleni mahtui,
ja sekin tuntui kiristävän. Oloni oli todella epämiellyttävä ja mietin vain koko ajan makkaroitani.
Kuukausi tuon jälkeen päätin viimein tehdä asialle jotakin.

Noin litteään kuntoon sain vatsani kesäksi.
Sain myös käsiin ja jalkoihin vähän lihasta, mutta tässä kuvassa se ei hirveästi näy.
Oli ihanaa, kun sai käsiin, olkapäihin ja yläselkään vähän muotoja.
Tahtoo ne takaisin! Motivaatio, missä olet?

Niinpä laitoin elämäntavat remonttiin ja sille tielle jäin ainakin siinä mielessä, että nuo ruokailutottumukset on aikalailla pysyneet parempina jopa silloin, kun ei ole se paras eli kun ahmin herkkuja ajanjakso menossa. Ja halu jatkaa tuolla linjalla on suuri, en haluaisi enää ikinä palata siihen kotona kuukausitolkulla makaavaan, mässäilevään elämään. Toivottavasti sellaisia suruja ei tule enää vastaan, jotka mut siihen ajaisi. Nyt vaan odottelen sitä urheilumotivaatiota, tiedän kyllä että se on tuloillaan, kohta varmasti jo ovella kolkuttaa. Jonain kauniina keväisenä päivänä mä päätän, että NYT. Tai ken tietää, se voi tapahtua jo huomenna. Mitä pikemmin sen parempi. Sanoista teoiksi. Kohti unelmia.

Paistaa se aurinko risukasaankin

No niin, elämä alkaa taas voittaa ja flunssan kourista ollaan selvitty. Monta päivää on ollut veto poissa, mutta maanantaina aion käydä kirjastossa ja hoitaa vähän koulutehtäviä pois alta vaikka mikä olis. Onneksi alkaa olla jo vähän parempi olo, sekä fyysisesti että myös henkisesti. Tein blogillekin yömyöhällä vielä uuden ulkoasun, se vanha oli hankala ja epäkäytännöllinen, vaikka pidinkin siitä. Toivottavasti pidätte uudesta, yritin tehdä siitä "mun näköisen" :)

Olen pyöritellyt tässä viikon verran yhtä juttua jonka olen jo pitkään oikeastaan yrittänyt unohtaa. Tiedättekö sen tunteen, kun jotain pahaa tapahtuu ja kestää aikansa toipua siitä? Ajan kanssa olo alkaa helpottaa ja ajattelee pahimman olevan ohi, kunnes sitten joku pieni asia saattaakin taas laukaista koko toipumisen uudelleen ja ollaan takaisin lähtöruudussa, tai ainakin otettu pitkän matkaa takapakkia. Tällainen tilanne mulla on nyt ollut... asia jonka kanssa luulin olevani jo suhteellisen sujut ja josta luulin päässeeni jo pahimman yli, palasikin mieleen eikä ole hellittänyt otettaan. Vaikka kyseessä on jo vanha juttu, on siihen liittyvä uusi käänne saanut mun päänupin ihan sekaisin ja olen miettinyt menneitä. Yritin työntää ne ajatukset sivuun, koska tuntui ihan naurettavalta jauhaa yli vuoden takaisia juttuja. Kuitenkin, mitä enemmän yritin olla asiaa ajattelematta, sitä enemmän se alkoi mua ahdistaa. Lopulta mun oli myönnettävä tappioni ja käsiteltävä koko homma uudelleen.

Keskustelin tässä yks päivä ystäväni kanssa Facebookissa ja hoksasin itsestäni yhden asian, jota en ole aikaisemmin osannut pukea sanoiksi. Olen siis huomannut usein, että kun mietin jotakin surullista tai ikävää asiaa paljon, myös puhun siitä paljon. Sen seurauksena ihmiset alkaa yleensä osoittaa huolestumisen merkkejä ja pitää kannustuspuheita. "Kyllä se siitä, muistat vaan mitä kaikkea hyvää sulla on tässä elämässä, älä anna tuon asian masentaa..." jne. jne.
Näin siis kävi tälläkin viikolla ja taas mun reaktio oli yhtä hämmästynyt kuin yleensä: mitä te nyt lohduttelette siinä, mullahan on kaikki hyvin. Ihmettelen aina sitä, miks ihmiset alkaa yrittää piristämään ja muistuttelemaan mun elämän hyvistä asioista. Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa, olen vaan ihmetellyt sen tarpeellisuutta. Mullahan on kaikki useimmiten ihan hyvin.

Sitten sen tosiaan ymmärsin. Ulkopuolisen silmiin se todellakin näyttää varmasti siltä, että olen totaalisen rikki, koska jauhan vaan siitä ikävästä asiasta koko ajan Mulla on kuitenkin yleisesti ottaen parempi fiilis yleensä kuin miltä ehkä päälle päin näyttää. Selitin sen tähän tapaan ystävälleni ja samalla tajusin sen itsekin:
Kun joku asia vaivaa mun mieltä ja masentaa, otan sen käsittelyyn. Isosti. Pohdin, jauhan, pureskelen ja märehdin sitä aikani, kunnes lopulta asia on käsitelty ja voin heittää sen pois. Olen kuitenkin oppinut aika hyvin "ulkoistamaan" tuon käsiteltävän asian itsestäni. Eli mulla saattaa mennä monta päivää siihen, että mietin ja analysoin sitä asiaa jatkuvalla syötöllä. Kuitenkin silti ymmärrän, että se yksi asia ei ole kytköksissä mun muuhun elämään, eikä niitä tarvitse sotkea keskenään. Saatan sen kyseisen asian vuoksi olla alla päin ja masentuneen oloinen, mutta se on vain yksi osa musta, joka sillä hetkellä näkyy päälle päin, eikä siis masenna mua kokonaisvaltaisesti. Se on vaan mun tapa. Kun otan jonkin asian käsittelyyn, saatan upota syvälle sen syövereihin, vajota itsesääliin, kirjoittaa paljon runoja ja itkeä tarvittavat kyyneleet. Sitten se on ohi ja jatkan elämää.

Vaikka olen optimisti, olen toisaalta myös aika melankolinen.
Saatan kuitenkin vaikuttaa läheisten silmissä usein masentuneemmalta kuin mitä olen.
Ulkopuoliset taas näkevät mut aina iloisena - murheet eivät näy päälle päin.
Ota musta nyt sit selvää. :D

Toki on mulla ollut elämässäni sen verran isojakin vastoinkäymisiä, että niitä on ollut aika mahdotonta "ulkoistaa", koska on tuntunut että ne vaikuttaa elämän ihan jokaisella osa-alueella. Silloin saatan oikeastikin olla todella maassa. Ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja surra ja käsitellä (tai olla käsittelemättä) asioita. Kuten jo kävi ilmi, mä pohdin ja analysoin rankalla kädellä. Tykkään myös rypeä itsesäälissä ja vajota pohjalle. En siis tietenkään oikeasti tykkää siitä, mutta tarkoitan sitä, että tiedän sen helpottavan oloa. Usein pahimpina hetkinä itkemisen ja runojen/biisien kirjoittamisen lisäksi saatan kuunnella tarkoituksella melankolista musiikkia ja ikään kuin tarkoituksella märehtiä niitä asioita ja kieriskellä siinä surussani. Mä tarvitsen sitä. Ilman tuota "rituaalia" en saa asiaa käsiteltyä enkä pääse siitä yli. Tämä on asia jonka toivon läheisteni ymmärtävän minusta. Tarvitsen välillä sitä, että saan rypeä itsesäälissä ja olla masentunut. Se menee ohi. Jos ei, niin sitten saa kyllä huolestua.

Tuosta tämän hetkisestä asiasta vielä... vaikka se on jo vanha juttu, on se edelleen sen verran tuore ja kipeä asia, etten vielä ole valmis sitä tänne kirjoittamaan. Mutta tämä ja monta muuta asiaa on sellaisia, joista tulen todennäköisesti tulevaisuudessa kirjoittelemaan. Malttia siis. Välillä tuntuu, että mun elämä on ollut kyllä sellaista saippuasarjaa, että Kaunaritkin jää kakkoseksi :D Ja kuten kunnon saippuasarjaan sopii, myös näissä tarinoissa on paljon ihmisiä mukana. Sitten joskus siis kun näistä alan teille tarinoimaan, muutan tietenkin kilttinä tyttönä kaikkien nimet, ettei kenenkään yksityisyyttä loukata. Paitsi mun omaa, heh heh...

Toivon todella, että nyt alkavalla viikolla saisin energiani takaisin ja jaksaisin vaikka vähän urheillakin. Tiistaina lähdenkin sitten junia bongailemaan, lupaan ottaa kuvia niin pääsette osallistumaan meidän bongausreissuun. <3

Lepopäivä

 Syvä huokaus.

Ärsyttää.

kun et millään

voi mua ymmärtää.

Miksi luulet

ettei mua satu enää

Ei järki

ole se joka mua määrää

Ne on tunteet

jotka sydämessä vaikuttaa

Niitä kuuntelen

ja se sinua harmittaa

Luulit jo

olevasi kuivilla

Melkein erehdyin

kun en ajatellut tunteilla

Kiinni jäit

mä lävitsesi nään

Turha on enää

mitään mulle esittää.

© Hansu

Tänään on lepopäivä. Flunssa sen kuin pahenee, eikä olis oikein voimia tehdä mitään. Koululla, pankissa ja kaupassa piti kuitenkin käydä ja nyt olen ihan poikki. Mua mietityttää moni asia, mutta en oikein osaa pukea sanoiksi mitään. Tämän päivän postaukseni olkoon vaikka tiivistettynä edellä olevaan runoon. Runojen kirjoittaminen tuntuu joskus paljon helpommalta kuin yksityiskohtaisen tekstin teko. Ja musta tuntuu todella hyvältä, kun saan purkaa tunteeni runoon. Tuo ei ole tänään kirjoitettu, vaan viime viikonloppuna, mutta kuvastaa mun ajatuksiani nyt melko hyvin.

Ai niin, tein tuonne vasempaan reunaan kyselyn, että mistä aiheesta haluaisitte mun kirjoittavan. Vastatkaa ihmeessä siihen jos haluatte vaikuttaa. Voit valita myös useamman vaihtoehdon. Ja kommentteihin voi laittaa mikäli toivoo jotakin jota tuossa ei ollut mainittu. Ensi viikolla lähden bongailemaan junia joten se tulee joka tapauksessa, siksi en sitä tuohon laittanut.
Nyt jatkan lepäilyä ja koitan saada ajatuksiani kasaan. Toivon mukaan tää flunssa alkaisi helpottaa sen sijaan että pahenee. Saa nähdä miten käy... toivotaan parasta. :)

Ohikulkijoita ja vastuun pakoilua

Haluan taas kirjoittaa ihmisten välinpitämättömyydestä. Luin Sanna Ukkolan blogitekstin ohikulkijoista, ja samaistuin siihen täysin. Mua alkoi ärsyttää ihmisten välinpitämättömyys. Ukkola on kyllä ihan oikeilla jäljillä siinä, kun sanoo, että on turvallisempaa loukkaantua pienessä seurassa kuin suuressa väkijoukossa. Että ihmiset katsovat muiden ihmisten reaktioita ja tuudittautuvat siihen ajatukseen, että ei kyse voi olla mistään vakavasta koska muutkin vain kävelevät ohi. Eniten mua ärsyttää ajatus "kyllä joku toinen auttaa".

Miksi? Miksi sen pitää olla joku toinen joka tarjoaa sitä apuaan? Mikset sinä, miksen minä? Luulemmeko olevamme jotenkin tärkeämpiä, parempia kuin muut, toisten yläpuolella, ajatellessamme ettei juuri minun tarvitse pysähtyä, ettei toisten auttaminen koske meitä? Entä jos itse makaisimme siinä maassa, emmekö silloin toivoisi, että joku, kuka tahansa, pysähtyisi auttamaan? Miksi juuri minä en voisi olla se kuka tahansa?

Liian paljon me mietitään sitä, mitä muut meistä ajattelee. Voi onhan se nyt kamalaa mennä auttamaan jotakuta, entä jos ei se tarviikaan apua ja sitten menen ihan turhaan, voi kuinka noloa se olisikaan? Ja mitä ihmiset siitäkin ajattelis?

Ihan oikeasti. Nyt järki käteen. Olen sitä mieltä, että jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä eikä pitäisi joutua miettimään liikaa sitä, mitä toiset meistä funtsii. Mutta, myönnän että mietin itsekin sitä monesti, koska heikko itsetuntoni pitää mut jatkuvasti varpaillaan ja mulle on tärkeää, että musta pidetään. Toisten auttaminen on kuitenkin sellainen asia, jota ei mun mielestä pitäisi edes harkita. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys! Ja eikö juuri toisten auttaminen ole asia, jota nimenomaan arvostetaan? Eihän se ole mitenkään paheksuttavaa, ei kai siinä ole mitään hävettävää jos tarjoaa apuaan? Miksi ihmisjoukossa emme tarjoa apuamme vain siksi, ettei sitä tee kukaan muukaan? Miksi sitä pitää edes miettiä, eikö jokamiehen oikeuksiin kuulu oikeus saada apua ja jokamiehen velvollisuuksiin kuulu velvollisuus auttaa?

Miksei voitaisi auttaa toinen toisiamme?
Jokainen meistä tekee joskus vääriä valintoja, mutta se on inhimillistä.
Tämän taivaan alla me kaikki ollaan keskenämme saman arvoisia.

Muistan kerran, kun asuin alle parikymppisenä Tampereen keskustassa. Asuntoni sijaitsi suoraan rapun oven yläpuolella ja havahduin ääneen, kun ikkuna särkyi. Kurkistin ikkunasta ja näin, kuinka joku mies oli rikkonut ulko-oven ikkunan, otti paidan päältään kätensä suojaksi ja irroitti ylimääräiset lasinpalaset, jotta sai avattua lukon sisäpuolelta. Ihmettelin hetken, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Hetken päästä mies oli rapussa. Hän meni naapurini oven taakse, riehui ja hakkasi ovea. Mies komensi naapurissa asuvaa naista avaamaan oven ja huoritteli häntä. Hetken päästä hän alkoi huutaa, että avaa ovi tai tapan sut. Mua alkoi pelottaa sekä itseni, että tuon naapurin puolesta. En ollut ikinä ennen joutunut soittamaan hätänumeroon, mutta hetkeäkään epäröimättä otin puhelimen käteeni ja soitin. Sadasosasekuntin ajan mielessäni kävi, että aika todennäköisesti joku on jo soittanut, mutta en laskenut luuria alas, koska halusin olla varma. Jonkin ajan päästä poliisit tulivat ja veivät miehen pois. Menin alaovelle katsomaan, kun mies vietiin autoon. Siinä oli myös muita naapureita. He ihmettelivät ääneen, että kukakohan soitti poliisille, sillä ei näin tällaisen asian vuoksi olisi poliisia tarvittu. Noloahan se on kun maija pysähtyy juuri meidän rapun eteen... Naapurisovun säilyttämisen vuoksi en sanonut mitään, vaikka mua kiukutti. Ja nyt vanhempana mua kiukuttaa se, etten sanonut mitään... Kun se mies oli siinä mun kotioven edessä, ei se asia kovin vähäpätöiseltä tai nololta tuntunut. Pelotti. Poliisista soitettiin mulle takaisin ja kiitettiin soitosta. Heidän mielestä olin toiminut oikein ja niin myös omasta mielestäni. Kukaan muu ei ollut soittanut poliisia. Mitä jos se mies olisi päässyt naapuriin sisälle ja sille naiselle olisi sattunut jotakin? En olis pystynyt elään itseni kanssa, jos niin olisi käynyt. Ja vain siksi, että olisin luottanut sokeasti siihen, että kyllä joku toinen soittaa.

Ukkolan tekstissä oli esimerkkejä ihmisten välinpitämättömyydestä. Se on mun mielestä todella surullista. Se ohikulkeminen, se kuinka kuljetaan laput silmillä, mielessä pelkästään omat kiireet ja menot. Tekis mieli huutaa maailmalle, että herätys! Toivotaan maailmanrauhaa ja valitetaan kuinka täällä tapahtuu kaikenlaista pahaa, mutta sitten ei voida itse tehdä edes niitä pieniä, yksinkertaisia hyviä tekoja joiden ansiosta tää maailma olis paljon parempi paikka elää. Voitaisiinko ottaa vastuuta tästä maailmasta myös itse, eikä vain syytellä aina muita?

Mulle herättävä kokemus  on ollut se, kun aloitin vapaaehtoistyön Saappaassa. Olen aina ollut sitä mieltä, että toisia täytyy auttaa, mutta Saapas-homman myötä olen saanut siihen paljon enemmän rohkeutta. Eli siitä on ollut paljon hyötyä myös muilla elämän alueilla. Saapas-hommassa näkee paljon kaikenlaista, eikä siinä ole aikaa epäröidä jos tulee tilanne päälle. Myös diakonikoulutukseni myötä olen oppinut kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja nämä kaksi asiaa, Saapas ja diakonikoulutus, ovat kasvattaneet mua ihan uskomattoman paljon. Tällaisista asioista on tullut mulle entistäkin tärkeämpiä ja olen siitä kiitollinen.

Kannetaan toinen toistamme vaikeiden aikojen yli.

Ukkolan teksti sai mut pohtimaan näitä asioita omalla kohdallani ja toivon, että myös jokainen tätä lukeva miettisi omalla kohdallaan, olenko minä valmis auttamaan muita? Ketä tahansa? Valikoimatta sen mukaan, onko kyseessä lapsi tai vanhus, suomalainen tai ulkomaalainen, terve tai sairas, homo tai hetero, absolutisti tai alkoholisti. Jokainen meistä on saman arvoinen. Miettikää, oletteko valmiita auttamaan niitä kaikista hyljeksityimpiä hädän hetkellä? Jos huomaatte vastaavanne "en", miettikää miksi. Emme oikeasti tiedä heidän elämästään mitään. "Hän on luultavasti ansainnut sen". Ketä me olemme tuomitsemaan toisia, mikä oikeus meillä on määritellä, kuka on huonompi ja kuka parempi, mikä meistä muka tekee muita parempia?

Jos jätämme auttamatta, mitä se todistaa?
Itsekkyydestä?
Ylpeydestä?
Niinpä.

Itsetutkiskelun syövereissä

Makoilen kotona sängyllä, läppäri sylissä, ja koitan tappaa aikaa. Pitäis tehdä kaikenlaista, kuten siivota, käydä kaupassa ja aloittaa pari koulutehtävää,  mutta en jaksa. Tuntuu, että saattais olla flunssa tulossa, kurkku on ainakin melkoisen kipeä. Toivottavasti ei mitään possuflunssaa kuitenkaan, mua ei ole rokotettu. Tiedän, että pitäis, pitäis, pitäis... en saa aikaiseksi aloittaa. En koskaan meinaa saada.

Oivalsin eilen jotakin itsestäni, mitä en ole koskaan edes omalla kohdallani miettinyt. Luin erään artikkelin naisesta, jolla on aikuisiän ADHD. Huomasin yllättäviä yhtäläisyyksiä itseeni! En ole koskaan ajatellut, että mulla voisi olla mitään tuollaista, vaikka perheessäkin on sellaista epäilyä ollut. Mut mulla ei koskaan ole sellaisia selkeitä oireita ollut. Oon aina ajatellut että ADHD tarkoittaa sitä, että on selkeästi rauhaton ja on vaikeaa keskittyä asioihin. Artikkelin luettuani tajusin, että kyse on paljon muustakin. Aloin tutkia netistä ADHD:n oireita, joita löytyikin sitten vaikka kuinka paljon. Tein muutaman testin, joista yhden mukaan ei ole hätää, yhden mukaan pitäisi käydä keskustelemassa lääkärin kanssa, ja yhdestä ei saanut selkoa koska siinä ei ollut mitään selitystä sille, mitä tulokset tarkoittaa. Ne testien kysymykset kuitenkin avasi mun silmäni, koska mulle tuli sellainen olo että ehkäpä minunkin omituisuudelleni saattaisi olla selitys! Tai sitten mä oikeasti olen vaan omituinen ja tää on "toiveajattelua"... siis se, että mun käytökselleni voisi olla jokin syy. En siis todellakaan toivo mitään ADHD:ta...

Olen seikkailijaluonne. Kaipaan sitä, että saan vaihtelua elämään.
(tämä kuva on muuten otettu 22.12.2013... ei kovin jouluista.)

Kerronpa nyt vähän itseni omituisesta puolesta. Eli niistä asioista, joiden vuoksi olen monesti kokenut olevani erilainen, huono, epäonnistunut ja saamaton. Tai jotka ovat muuten vain hankaloittaneet mun elämistäni tai saattaneet mut epämukaviin ja noloihin tilanteisiin. Ehkäpä olette aiemmista teksteistä jo huomanneet jotakin näistä piirteistä. Nämä on samalla siis asioita, jotka täsmäävät netistä löytyneiden ADHD-oirekuvausten kanssa:

Mulla on aina "monta rautaa tulessa". Olen aina menossa jonnekin, tekemässä jotakin tai aloittamassa uuden tekemistä, mutta usein asiat jäävät kesken tai vain suunnitelman tasolle. Olen siis aikeissa aloittaa, mutta se jää aikeeksi. Mielenkiintoisia asioita kyllä teen suurella intohimolla, mutta vaikeuksia on velvollisuuksien hoitamisessa (ajallaan) kuten laskujen maksamisessa, koulutehtävien tekemisessä, lääkäri-, KELA- tai muiden asioiden hoitamisessa jne... teen kaiken aina viime tipassa tai vähän myöhässä. Myöhästelen tapaamisista tai unohtelen niitä. Olen muutenkin hyvin hajamielinen, en muista tärkeitä asioita enkä sovittuja tapaamisia. Jätän tavarat sinne mihin ne sattuvat jäämään. Tavarat ovat siis helposti hujan hajan ja onnistun saamaan aikaan sekasotkun ja kaaoksen hetkessä, enkä edes huomaa sitä. Siivoamisen aloittaminen on vaikeaa, mutta sitten kun aloitan, en pysty lopettamaan (koska perfektionisti nostaa päätään ja kaiken pitää olla täydellisen siistiä).

Mun on vaikeaa saada mitään aikaiseksi, masennun helposti koska tuntuu että mikään ei kiinnosta eikä mikään tunnu oikein miltään. Ne menee kausittain: joskus olen jatkuvasti menossa, joskus taas ei huvita yhtään mikään. En osaa arvioida omaa jaksamistani ja poltan itseni helposti loppuun.
Opinto-ohjaajani joskus kysyi multa, että onko mulla koskaan tutkittu lukihäiriötä, koska mun on niin vaikeaa lukea saati ymmärtää tekstiä, jota en koe kiinnostavaksi. En vaan yksinkertaistesti osaa lukea sitä, mitään ei jää mieleen. Koulussa en pysty keskittymään luennolla, ellei asia ole mielestäni erityisen kiinnostava. En pysty vain istumaan ja kuuntelemaan tekemättä mitään, vaan piirtelen tai kirjoittelen vihkooni, kudon jotakin tai jos muuta en voi tehdä niin järsin sormiani. Sitten taas jos paneudun johonkin mielenkiintoiseen asiaan, menetän ajantajuni täysin enkä kuule tai näe mitään. Toni mulle on tän blogin aloittamisenkin jälkeen alkanut "valittaa" siitä, kun sanon ettei tässä mene kauaa ja sitten käytän kolme tuntia blogipostauksen tekoon. Enkä edes tajua että siinä menee niin kauan. Aloittaessani jotakin en pysty lopettamaan ajallaan, paneudun johonkin asiaan ihan liikaa (niinkuin nyt tähän aiheeseen, olen käyttänyt monta tuntia sitä tutkiessani...) En myöskään kuule mitään mitä mulle puhutaan (tai edes tajua että mulle puhutaan) kun keskityn johonkin. Olen hyvin vaihtelunhaluinen ja kyllästyn nopeasti. Iltaisin en saa unta, koska ajatukset pyörii päässä, mutta aamuisin mua ei saa ylös sängystä millään. Olen aina väsynyt mutta samalla usein levoton. Saan usein puheripuleita ja kun se on ohi, mua nolottaa koska tajuan puhuneeni puoli tuntia kun joku vaan kysyi "mitä kuuluu?". Möläyttelen myös usein jotain tosi noloa.

ADHD-oireissa oli maininta siitä, että pienet yksityiskohdat jäävät huomaamatta joka ei sovi muhun koska olen perfektionisti, mut myöhemmin tuli vastaan että ADHD-oireisiin voi kuulua myös perfektionismi. Ja se, että vähemmän tärkeitäkään asioita ei pysty hoitamaan "sinne päin" vaan se on tehtävä täydellisesti ja sen vuoksi usein myöhästyy deadlineistä. Guilty! Puhuessani hypin aiheesta toiseen ja unohdan mitä olin sanomassa. Jos en suunnittele syömisiäni, ahmin ihan liikaa, eli syön ylen ja aivan liikaa herkkuja. Syömisestä tulee ihan holtitonta...
Tämä lista jatkuisi vielä pitkään, mutta etteköhän saa jo idean.

Musta löytyy kaksi ääripäätä.
Toinen on menevä, energinen, heittäytyvä ja spontaani hassuttelija...

...toinen puoli taas haluaisi vaan olla. Löhöillä sohvalla.
Unohtaa kaikki velvollisuudet ja ahdistavat asiat.

Muun muassa nämä kaikki asiat tulivat esille kun luin noita oireita. Luulen että jos mulla ADHD olisi, niin se olis aika lievä, mutta moni mieltäni vaivannut asia selittyisi tuolla. Musta ei sitä ehkä huomaa, että olen tuollainen niin kuin edellä kuvasin, koska oon oppinut aika hyvin elämään noiden asioiden kanssa ja hillitsemään itseäni. Pakottanut itseni tekemään tai olemaan tekemättä asioita. Joudun vähän väliä tekemään itselleni kirjallisia aikatauluja, uusia ruokavalioita, elämäntapamuutoksia, suunnitelmia...  Teen itselleni sääntöjä ja tavoitteita, jotta elämäni pysyy jonkinlaisessa hallinnassa ja koti asuttavassa kunnosssa.  Kirjoitan kaiken ylös, jotta en unohda sitä tai laitan kännykkään muistutuksia, jos siis muistan.

Joskus tuntuu, että haluaisi jättäytyä kokonaan neljän seinän sisään.
Ahdistaa, kun mitään ei saa aikaiseksi, mutta siltikään, mitään ei saa aikaiseksi.
Noidankehä jatkuu, kunnes ahdistus kasvaa liian isoksi ja oma saamattomuus alkaa ärsyttää.
Lopulta musta tulee taas se meneväinen, iloinen ja energinen Hansu.

Oon aina syyllistänyt itseäni siitä, että olen tällainen. Voihan olla, että ihan oikeasti olen vain saamaton ja laiska, mutta oli lohduttavaa huomata, että ehkä kyse voi sittenkin olla jostakin muusta, ja mun käytökselleni saattaisi löytyä selitys. Ehkäpä. Tää asia ei mua nyt niin paljoa vaivaa, että sen takia varaisin ajan tutkimuksiin, mutta ehkäpä jos lääkäriin joskus menen jostakin muusta syystä, voisin samalla kysäistä asiasta että olisiko sitä mahdolllista tutkia. Diagnoosin saaminen ei sinällään mitään muuttaisi, mutta tuntisinpa ainakin itseni paremmin. Toisaalta tuntuu, että on tässä positiivisiakin asioita. Sen mukaan mitä netin ihmeellisestä maailmasta sain selville, saattaisivat myös mun luovuuteni ja spontaani (joita olen aina pitänyt hyvinä ominaisuuksinani) luonteeni liittyä ADHD:en.

Tämä nyt on siis todella vahvaa spekulointia, sellaista ylitulkitsevaa pohdintaa jota aina välillä harrastan. Mutta, jos tätä lukee joku joka aiheesta tietää enemmän (vaikka omakohtaisia kokemuksia), niin saa kommentoida onko tää kaikki nyt vaan liioiteltua vai onko mahdollisuus, että mä sittenkin kuulun siihen 5 prosenttiin joilla on ADHD. En tietenkään sitä toivo, mutta en voi sitä sulkea poiskaan. Haluan tuntea itseni paremmin, jotta ymmärtäisin omaa käytöstäni ja voisin olla parempi ihminen... ehkäpä olen hieman perfektionisti myös siinä suhteessa, vaikka ymmärränkin sen ettei kukaan ole täydellinen. Ja kaikista vähiten minä itse.

Maan korvessa kulkevi lapsosten ja vähän aikuistenkin tie

Olipas mukava viikonloppu, kun eilen saatiin yövieraita. Kaikki mun ystävät asuvat kaukana, koska muutin tänne korpeen opiskelemaan, joten meillä käy harvoin vieraita. Nämäkin ystävät matkustivat neljä tuntia päästäkseen meille kylään respect! Kyseessä olivat siis kummityttöni Ainon vanhemmat, ja myös tietenkin Aino ja pikkusiskonsa Iida olivat mukana. Hellyyttävää huomata, kuinka paljon Aino (2 vuotta) pitää musta ja haluaa olla mun seurassa. Pieni Iidakaan (9 kk) ei ole moksiskaan vaikka otan sen syliin. En yleensä ole mikään hirveä lapsi-fani, mutta nyt kun ystävät on alkaneet saada lapsia, on omakin näkemys hieman muuttunut. Aloin "inhota" lapsia varmaan niihin aikoihin kun tein kampaajan töitä. Yritä nyt siinä sitten leikata mukelon tukkaa, kun se rääkyy ja huutaa ja raivoaa ja heiluu. Äidin ja isin pikku kullannuput saattoivat olla enkeleitä kun vanhemmat on paikalla, mutta auta armias kun vanhemmat katsoo muualle niin sädekehä katoaa sen siliän tien! Yksikin lapsi teki kerran niin, että aina kun isä katseli muualle tai meni penkille istumaan, se muksu näytteli mulle kieltä ja väänteli naamaa, heilui ja pyöritteli silmiään. Yritti siis ihan tieten tahtoen tehdä mun työstäni mahdollisimman hankalaa. Ja kyseessä oli siis ehkä joku 5-vuotias lapsi! Sitten kun isä kääntyi katsomaan miten homma sujuu, niin yhtäkkiä sädekehä taas ilmestyi paikalleen niin kuin taikaiskusta. Tällaisten kokemusten myötä aloin ajatella, että suurin osa lapsista on  vaan rääkyviä, juonittelevia kakaroita. No en nyt ihan tosissani, mutta huomasin kuitenkin että lapset ei oo mun juttu.



Kyllä mä aikuisten hiuksia laitoin paljon mieluummin kuin lasten.
Kuvassa on ystävälle tehty kampaus vuodelta 2009.

Tätä kuvaa kun katsoo, niin ei olis ollut mulla kyllä mitään valittamista
vaikka olisin leikannut lasten hiuksia päivät pitkät.
Nää olosuhteet ei kyllä houkuttele parturoitavaksi.
Tällainen parturiliike kuitenkin löytyi Thaimaasta, Khao Lakin pikkukylästä.

Muutenkin oon jo vuosia yrittänyt vältellä lasten seuraa, koska mussa on joku ihme muksu-magneetti. Siis, jostain ihan käsittämättömästä syystä kaikki lapset aina tykkää musta ihan tolkuttoman paljon. Muistan joskus teininä kun olin lapsenvahtina. Hävisin niille ihan 6-0. Ne roikkui mussa ja raahas joka paikkaan kun kaikkea olis pitänyt tehdä. Ja minähän menin ja tein. Myöhemminkin, vaikka en ollutkaan mikään lapsi-fani, on aina lapset jostain syystä "ahdistelleet" nimenomaan mua, vaikka siinä olis muitakin ihmisiä paikalla. Ei mulla oo kuitenkaan sydäntä olla ilkeä ja sanoa että lopeta nyt se riepottaminen. Ehkä just siks ne pyytää mua kun tietää etten osaa kieltäytyä :D Mutta siis, vaikka en oo koskaan lapsista erityisesti pitänyt siis niin kuin jotkut että lässyttää aina tuituitui kun näkee vauvan kuvan niin kuitenkin ymmärrän sen, että lapset on lapsia ja että vastuu siitä lapsen käytöksestä on kuitenkin vanhemmilla, eli kasvatuksessa.

Nykyään siis olen alkanut vähän pehmentyä lasten suhteen, oon tainnut saada jopa ihan pienen pikkiriikkisen vauvakuumeenkin. Minkäs teet, kun ystävät ympärillä saa lapsia ja ite saa seurata niiden kasvua ihan vauvasta saakka. Eli onhan se ihan eri asia, kun kyseessä on tuttu lapsi. Tosin, mun ystävien lapset ei oo vielä siinä iässä, minkä olen kokenut olevan se "pahin" ikä. Alle pari-kolmevuotiaat on ihan jees. Ja kyllähän noi Aino ja Iidakin on tosi suloisia, ja mulle todella rakkaita. <3

Uskokaa tai älkää, minäkin oon ollut joskus lapsi.
Tai no, olen mä vieläkin, ainakin hyvin lapsenmielinen...
Kunpa sitä osaisi vieläkin olla yhtä huoleton ja elää hetkessä, niin kuin lapset.

Tämän miettiminen johdatti mut miettimään omaa elämääni taas. Sitä kuinka elämä voi yllättää. Parikymppisenä ajattelin, että mulla olisi tässä iässä jo vähintään yksi lapsi, ehkä jopa pari. Silloin elämä näytti varsin valoisalta ja unelmien suuntaan oltiin kovaa vauhtia menossa. Mutta niin sitä vaan asiat muuttuu. Pitkälle pääsin unelmassani, kauan sitä kesti rakentaa mutta vain hetkessä se mureni. Tämä asia on sen verran henkilökohtainen, etten ihan hirveästi viitsi siitä täällä blogissani jauhaa, mutta tiedättepä että näin on kuitenkin käynyt. Eipä se nyt haittaa, kun mulla on uusi elämä ja uusi unelma, mutta tätä nykyistä parisuhdetta on takana vasta muutama kuukausi, joten ei tässä ihan vielä viitsi vauvoja alkaa hankkimaan. Ehkä kuitenkin jonain päivänä. Hope so! Biologinen kello alkaa jo tikittää...

Henkilökohtaisista asioista puheen ollen. Mua on yksi asia tässä lähipäivinä vaivannut, mutta sekin on sellainen asia josta en viitsi täällä tarkemmin kirjoittaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö omasta puolestani voisi siitä kertoa ja lukijoille avautua, mutta sellaiset asiat missä on muita osapuolia on aina hankalia, koska tää blogi ei ole mitenkään kovin anonyymi enkä halua loukata ketään. Otin tämän asian kuitenkin puheeksi, koska kirjoitin siihen liittyvistä ajatuksista ja tunteistani runon jonka haluaisin teille joka tapauksessa julkaista. Siinä onkin teille sitten pähkinä purtavaksi, että mistäköhän mahtaa olla kyse. Ja niihin sanoihin lopetan tän päiväisen postauksen, öitä!

Kuka olet,
mistä tulet?

Se joka olit,

mihin katosit?

Olit puolustaja

olit ystävä

oikeudenmukainen

ja järkevä

Olit rakastava

olit rakastaja

vastuuntuntoinen

ja välittävä

Olit kunnioitettu

olit arvostettu

nöyrän oloinen

ja siksi kadehdittu

Jotain tapahtui

sinä muutuit

Mitä tapahtui

mikä muuttui?

Muutuit itsekkääksi

sisäänpäin kääntyneeksi

välinpitämättömäksi

ja ilkeäksi

Teit elämäsi virheen

menetit ystäväsi

et vain näe sitä

kaikelta ylpeydeltäsi.

© Hansu

Ystävyydellä ei ole rajoja

Tänään oli ystävänpäivä. No shit Sherlock! Meidän koulurakennukseen yhdistettiin viime syksynä yläaste, ja näin tänään kuinka nuorilla oli kaulassaan sellaisia sydämiä joihin saa halausta vastaan kirjoittaa nimensä. Vastaan tuli poika, jonka sydän oli täynnä nimiä. Oliko tämä se "koulun suosituin poika?" Aloin miettiä koulukiusaamista. Tuollainen sydänidea on tosi kiva, mutta miltä se tuntuu niistä, joita sorsitaan ja joilla ei ole ketään jota ne kehtaisi käydä halaamassa? Eli samaan aikaan kuin tuo sydänidea kannustaa halaamaan (ja koulun suosituin poika kerää sydämensä täyteen hetkessä ja tytöt on ihan onneessaan kun sai halata sitä kun se on niiiin cool ja ihku äksdee ^^), se myös korostaa sitä, kuka on suosittu ja kuka ei. Kuulin tänään, että tuolla meidän koulun yläasteella on paljon koulukiusaamista. Olen joskus huomannut, että jossain nurkassa istuskelee joku nuori ihan yksinään. Monta kertaa on tullut mieleeni mennä juttelemaan, mutta sitten myös mietin miten se vaikuttaa siihen kiusaamiseen. Nuorten maailma on niin julma. Todennäköisesti joku keksisi siitäkin jonkun kiusaamisen aiheen, että se kiusattu juttelee jonkun aikuisen naisen kanssa. Koska onhan se niin ihmeellistä... Mua itseäni on kiusattu ala-asteella ja vielä hetken aikaa yläasteellakin, kunnes sain ylipuhuttua opon siihen että sain vaihtaa luokkaa (Luojan kiitos!).

Kiusaaminen koskettaa mua siis hyvin henkilökohtaisesti. Mulle tuli mieleen, että haluaisin käydä kysymässä yläasteen rehtorilta, olisko niillä käyttöä vapaaehtoiselle aamunavauksen pitäjälle. Haluaisin käydä siis puhumassa kiusaamisesta. Se vois olla vähän vakuuttavampaa jos sen tekis joku ulkopuolinen, ihan tavallinen ihminen jos mua nyt voi ihan tavalliseksi kutsua, kröhöm... , eikä esim. joku opettaja. Haluaisin puhua kiusaamisen vaikutuksista ja myös siitä mikä on kiusaamista. Koska uskon että moni ei edes tajua olevansa kiusaaja. Katsotaan lähteekö tämä ajatus kantamaan hedelmää.

Kiusaaminen on asia jota en voi ymmärtää.
Miksi jotkut jäävät ulkopuolisiksi, sisäpiirin ulkopuolelle? Vain siksi että on erilainen?
Jokainen meistä on erilainen, ainutlaatuinen. Ja se on rikkautta.

Näin ystävänpäivänä olen ajatellut paljon myös omia ystäviäni. Tuolloin yläasteella, sillä uudella luokalla jolle pääsin, sain olla samalla luokalla parin ihmisen kanssa jotka olivat olleet mun kavereita jo ala-asteella, sekä tutustua uusiin ihmisiin. Teini-iässä meille muodostui tiivis kaveriporukka joka pysyi tiiviisti kasassa vuosikausia. Nyt suurimmalla osalla on jo oma perhe, mutta se ei ole estänyt ystävyyden jatkumista. Osa on kyllä "pudonnut kelkasta" matkalla eli ei olla pidetty yhteyttä vuosiin (heitäkin ajattelen lämmöllä), mutta suurin osa on edelleen mulle äärimmäisen rakkaita ihmisiä. Oikeita ystäviä. Mä olen oikeasti niin onnekas, että mulla on laaja ystäväpiiri. On näitä, jotka on olleet osa mun elämää jo ihan lapsuudesta ja nuoruudesta, sekä niitä joihin olen tutustunut myöhemmin elämässäni. Olen aika sosiaalinen ihminen ja ehkä sen ansiosta tutustun helposti uusiin ihmisiin. Hienoihin ihmisiin, sellaisiin, jotka on jättäneet pysyvän jäljen mun sydämeen.

Runo vuodelta 2004.

Ystävyys on ihana asia. Ystävyyden syntymiseen ei ole mitään rajoja. Jonkun saattaa kokea ystäväkseen jo muutaman tapaamisen jälkeen, toisten kanssa se voi kolahtaa vasta vuosien tuntemisen jälkeen. Ystävyyttä on myös erilaista. Mä olen onnellinen siitä, että mulla on paljon erilaisia ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa käydään kahvilla ja kerrotaan kuulumiset. Sellaisia, joiden kanssa nähdään kerran vuodessa ja se tuntuu kuin viime tapaamisesta olisi kulunut vain muutama päivä. Tai sellaisia, joiden kanssa nähdään sitäkin harvemmin, mutta ollaan yhteydessä muilla tavoin, vaikkapa Facebookin kautta. Sitten on myös niitä, joiden kanssa pyritään näkemään mahdollisimman usein, mikä on siis haastavaa kun välimatkaa on satoja kilometrejä.

Jokainen ansaitsee oman lauman. Ystäviä, joiden tukeen voi aina luottaa.

Näiden lukuisien ystävien keskeltä löytyy muutama Tosi Ystävä. He ovat niitä, joiden nimi tulee ensimmäisenä mieleen silloin kun on hätä. Tällaisten ystävien kesken saa olla aito. Aina ei tarvitse olla iloinen ja hyvällä tuulella ja se on ihan ok. Joskus ollaan eri mieltä, mutta toisten mielipiteitä kunnioitetaan. Joskus voidaan riidellä, mutta riidat sovitaan ja niille nauretaan. Tosiystävä ei mielistele liikoja vaan on rehellinen, sillä tosiystävä ajattelee ystävänsä parasta ja on valmis toimimaan sen mukaisesti vaikka toinen saattaisi siitä hetkellisesti loukkaantuakin. Tosi ystävykset voivat jutella asiasta kuin asiasta, tukeutua toisiinsa silloinkin kun kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä, itkevät ja nauravat yhdessä ja tuntevat toisensa niin hyvin, ettei sanoja tarvita. Tällaisella ystävyydellä ei ole rajoja.

Oikea ystävä on sellainen, jonka kanssa voi vaan olla.
Ei tarvita sanoja, ei ohjelmaa ja hössötystä. Ollaan vaan. Nautitaan hetkestä.

Kiitos mun ihanille ystäville, jotka teette mun maailmastani kauniimman ja paremman paikan elää. Kiitos että ootte kestäneet mua ja mun juttuja kaikki nää vuodet. :D Yhdessä on koettu paljon ja joskus on ollut myrskyisääkin, mutta kaikesta ollaan selvitty ja jatkettu eteenpäin entistäkin vahvempina. Rakastan teitä <3

Täplä-kissa kuuluu ehdottomasti mun parhaimpien ystävien joukkoon.

Sitten vähän arkisempiin aiheisiin. Olipa kyllä raskas kouluviikko! Joka päivä paitsi tänään oon ollut koululla tai muuten vaan puuhastellut koulutehtävien parissa iltaan asti. Lisäks kun otetaan huomioon se mun unirytmi, eli se että oon mennyt nukkumaan keskimäärin yhden-kahden aikaan yöllä ja herännyt suurin piirtein 7-7.30 välillä niin univelkaahan on kivasti päässyt kertymään. Tänä aamuna sen huomasi. Nukuin ihan viimeiseen saakka kunnes oli pakko herätä. Lopulta pakotin itseni avaamaan silmät ja laitoin valot päälle. Nousin istumaan sängylle seinää vasten ja aloin kännykällä lueskella uutisia. Se on yleensä mulle aika hyvä tapa saada itseni hereille, kun en jaksa vielä nousta sängystä. Toni oli niin kultainen että se toi mulle kahvia sängyn viereen. Eiks mulla ookin ihana mies <3 Puoli tuntia siinä "heräilin" mut se oli ihan mahdotonta koska torkahtelin vähän väliä kesken uutisen lukemisen. Koulupäivä meni aikamoisessa horroksessa, sujuvasti kuuntelin opettajaa mutta paljoakaan en ymmärtänyt kun aivot kävi niin hitaalla. Mun oli pakko kutoa sukkaa että pysyin hereillä.

Käytiin muuten koulun jälkeen Tiimarissa hyödyntään alennuksia. Paljoa ei enää ollut tavaraa jäljellä, mutta mulle sopivasti kaikkea korttien askarteluun. Tykkään tehdä mm. joulukortit itse. Laskettiin, että ostosten normaali arvo alv:neen olis ollut yli 120 euroa, mut saatiin ne 33 eurolla :) Kohta varmaan olis tuonnekin tullut sellainen osta kassillinen tavaraa 5 eurolla, mutta halusin käydä nyt kun oli vähintään 70% alennukset ja sentään jotain järkevää jäljelläkin. Oli ihanaa vaan heitellä kaikkea koriin, eikä tarvinnut miettiä sitä että onko tähän varaa. Olin siellä ku pieni lapsi karkkikaupassa: "tuo, tämä, toi tosta, tuolta, tää kans, toi, nämä..." Kyllä nyt on taas askartelutarvikkeita pitkäksi aikaa, wuhuu!

Otin sitten ihan kohtuulliset "torkut" kun pääsin kotiin. Olin oikeasti ihan älyttömän väsynyt ja nukahdin varmaan heti kun menin makuuasentoon. Mun piti nukkua tunti, mutta olinpa jälleen (yllättäen) sammuttanut herätyskellon niin, etten muista sen edes soineen, ja nukuin sitten 3,5 tunnin unet. Hups. Pidempäänkin olis unta riittänyt, mutta Toni herätti mut. No ihan hyvä, muuten olisin varmaan nukkunut aamuun asti.

Byää, mulle tuli ikävä mun ystäviä kun ajattelin heitä. <3 Onneks huomenna tulee pari ystävää yökylään ja tuovat mun ihanan kummitytön mukanaan. Pikku-Aino ei ennen olekaan käynyt täällä. Katsotaan mitä Täplä tuumaa Ainosta ja n. 8 kk ikäisestä pikkusiskostaan Iidasta... Vähän pelonsekaisin tuntein odotan mitä tuleman pitää. ^^