Lehtisaaren arkea ja juhannus Kalajoella

Heipsis kaikille ja hyvää kesää. Mikäli tätä nyt sellaiseksi voi kutsua. Minä oon ainakin saanut nauttia kesäisistä päivistä silloin kun niitä vielä oli, kun olen töissä tuolla Lehtisaaressa, jyväskyläläisten kesämökillä. Mikäs siellä ollessa, kun voi tehdä kaikkea sitä mitä oikeastikin kesämökillä ja vähän lisää. Polttopuiden pilkkominen, saunan, padan ja takan lämmitys, pihan haravointi, kuistin ja laiturien lakaisu, veneiden pesu ja niillä päivittäin soutaminen ovat oikein mukavia juttuja aurinkoisena päivinä kun saa samalla ikään kuin huomaamattaan kauniin rusketuksen luonnon keskellä. Puhumattakaan niistä hetkistä, kun hoidan rantavalvontapuolta, eli istuskelen rannassa ja seuraan että kaikki on kunnossa, välillä siinä lisäilen puita saunaan ja lainaan tarvittaessa vaikkapa melontavälineitä. Tämä kaikki kuulostaa niin täydelliseltä ja olikin sitä, silloin kun oli lämmintä. Mut mitä vielä, kun lämpötila on +5 ja tuuli paiskaa aaltoja rantaan niin että veneellä toiseen suuntaan soutaminen hoituu kuin itsestään mut toiseen suuntaan tullessa löytää itsensä 100 metriä väärästä suunnasta kun poikittaistuuli heittelee venettä minne sattuu.

Lehtisaaren "satama" eli venelaituri.

Rantasaunan laituri. Tuossa me rantavalvojat istuskellaan ja paistatellaan päivää...
...tai räntäsadetta.

Yhtenä päivänä olin pesemässä laituria (kun lokeilla on paha tapa käyttää sitä vessanaan...) sellasena erittäin kylmänä ja tuulisena päivänä. Mietin siinä itsekseni, et missä vaiheessa lennän veteen, kun laituri heilui aaltojen voimasta niin paljon että se tasapainoilu kävi jo kuntoilusta ja lisäksi tuuli heitteli mua edes takaisin niinkuin jotain rättiä. Hetken päästä tuulen mukana laiturille alkoi lentää räntää. Räntää, kesäkuussa! Joo te tiedätte jo, oottehan te nähnyt jo varmasti itsekin noita räntä- ja raekuuroja mitä tässä on ollut. Mutta, täytyy myöntää että ne on vähän murentanut mun mielikuvaa täydellisestä kesätyöpaikasta. :D En silti oo lannistunut, tuolla on joka tapauksessa todella kiva olla töissä, mulla on ihania työkavereita ja meillä on tosi leppoisa yhteishenki. Ja tiedän että kyllä niitä mukavia ilmojakin sieltä vielä tulee. Ja silloin jos muuten on mukavaa, ei pienet tuulenpuuskat tai räntäsateetkaan menoa haittaa.

Näkymä rantasaunalta toiseen suuntaan, grillauspaikalle.
Vaikka kuvasta grilli puuttuukin...

Lehtisaaren päärakennus.

Koska kyseessä on seurakunnan ylläpitämää toimintaa, löytyy päärakennuksesta
tietenkin kappeli.

Vaihtoehtona kappelille ulkoa löytyy myös luontokirkko.

Hiljaisuuden niemessä, luonnon keskellä, voi käydä hiljentymässä.
Näissä kylteissä on viikottain vaihtuvia Raamatun tekstejä tai jotain muita
hengellisiä kirjoituksia. Niitä on kiva kirjoitella.

Saaressa voi myös onkia perinteisellä mato-ongella.

Työn touhussa. Tosin myönnettäköön, että tuo poseerausasento
eroaa aika paljon siitä asennosta, jossa oikeasti puita pilkon. Ehkä ihan hyvä niin... ;)

Työkavereiden tekemä synttärikortti, omenapiirakkaa vaniljajätskillä ja kahvia.
Lauloivat mulle onnittelulaulunkin ♡ Ihania tyyppejä!

Tällaista mulla töissä. Mulla oli tosiaan synttärit viime lauantaina, eli juhannuspäivänä, ja koska en ollut viikonloppuna töissä sain jo etukäteen juhlistaa syntymäpäivääni töissä. Ihanaa kun nuo murmelit olivat mua muistaneet ♡

Kalajoki here we come!

Niinpä niin, lähdin siis juhannusta viettämään Kalajoen juhannusfestareille. En kuitenkaan ihan perus festarikansalaisena, vaan Saappaan liiveissä.  Oon käynyt saapastelemassa jo monilla festareilla, mut ekaa kertaa lähdin nyt Kalajoelle. Muistan käyneeni siellä joskus lapsena kun oltiin karavaanareita, mut ainoat muistikuvat tuosta paikasta oli asfalttitiet ja loputtomasti hiekkaa.

Vuoroa aloittelemassa.

Matka Kalajoelle kesti aika kauan, kun lähdettiin junalla aamukahdeksalta Jyväskylästä ja oltiin Ylivieskassa 14.30 josta vielä saatiin autolla kyyti Kalajoelle. Ehdittiin käydä vielä kylpylä Sanifanissa pulikoimassa ja oheisessa ravintolassa syömässä, että jaksetaan päivystää. Sanifanissa saatiin kerran päivässä käydä syömässä lämmin ruoka ja käydä kylpylän puolella peseytymässä ja saunomassa. Muuten koko ajan oli tarjolla muuta purtavaa ettei nälkä päässyt yllättämään. Täytyy myöntää, että aika onnistuneet järjestelyt kyllä. Ja täälläkin juhlistettiin mun synttäreitä, sain jälleen synttärilaulun ja mulle ostettiin sellainen jäähilejuoma, ou jee :) By the way, pääsin itsekin hetkeksi aikaa asiakkaaksi Saappaan telttaan. Jostain tuntemattomasta syystä mulle iski yhtäkkiä hirmuisen huono olo. Heikotti ja oksetti ja ympäri kroppaa veteli kylmiä väreitä. Normaalisti epäilisin varmaan jotain auringonpistosta, mut siinä kelissä... No, ympärillähän oli huolehtivia saapaslaisia jotka heti pitivät musta huolta, pääsin patjalle lepäilemään ja ennen kuin huomasinkaan, mulle jo kiikutettiin mehua ja banaania ja mitattiin verensokeria ja mitä vielä. Olin ku Herran kukkarossa, vai miten se sanonta meni. Mun päivystysvuoro oli juuri loppumaisillaan, joten kun muut lähtivät vielä Sanifaniin saunomaan, mut heitettiin mökille nukkumaan. Ja hyvää se teki, seuraavan päivystysvuoron alettua olin kuin uusi ihminen! :)

Täällä meitä hemmoteltiin.

Ruokaa! Nam!

Läsnä, ei vain paikalla.

Hiekkaa riitti silmänkantamattomiin.

Onneksi taivas oli aika selkeä vaikka viileä ilma olikin.

Ostin kojusta erikoiskahvia, kun järjestyksenvalvoja suositteli.
Kyllä se ihan hyvää oli.

Churroja! En ollut ikinä maistanut, mut oli tosi hyvää.
Munkkitaikina on pursotettu kuumaan öljyyn, jolloin saadaan tuollaisia pötköjä.
Ne maistuu siis munkille, mut on pinnasta rapeita. Palanpainikkeena kermavaahtoa, mansikkahilloa ja kinuskikastiketta.

Pääsin päivystelemään myös festarialueelle. Italo brothers veti kyllä hyvin porukkaa lavan eteen.

Mitä itse juhannukseen ja festareihin tulee, se oli aikas mukava ja rauhallinen. Festarikansa osasi kyllä oikeasti juhlia aika asiallisesti ja ihmiset oli hyvällä tuulella. Sitä oli ilo katsella. Ihmisten kanssa oli mukavaa rupatella hyvässä hengessä ja toivotella hyvää jussia. Monet aina ihmettelee sitä, et mitä, etteks te saa tästä mitään palkkaa?!? Niin, ei saada. Ainakaan rahallista palkkaa. Mutta kyllä se paljon silti antaa. Ensinnäkin ihan vaan se, että esimerkiksi tässä tapauksessa mä pääsin matkustamaan meren rannalle, noille kauniille hiekkasärkille eikä tarvinnut itse kustantaa matkoja. Sain ruokaa, majoituksen ja kylpyläreissut ja kaikkea. No tämähän nyt on vaan plussaa, sillä eihän tätä hommaa tuollaisten asioiden vuoksi tehdä. Eniten antaa se työ mitä me tehdään. Jos me voidaan auttaa jotakuta, paljon tai vähän, se on ihan huippua. Jollain on teltta tai kaverit hukassa, joku viedään selviämisasemalle tai ensiapupisteelle, joku tarvitsee kuuntelevaa korvaa tai olkapäätä... jos me voidaan antaa sille ihmiselle se apu mitä se sillä hetkellä tarvitsee, se on korvaamatonta. Mutta, ei Saapastyötä pelkästään siksi tehdä. Tarkoitus on myös ihmisten kohtaaminen. Ihan vaan se, että me voidaan sanoa "moi". Joku tulee huomatuksi, se voi olla sille hirveän iso ja merkittävä asia, vaikka meille se on vaan kysymys "mitä sulle kuuluu?". Joten mikä mun palkka on tuosta hommasta? Saan tutustua uusiin ihmisiin, saan tehdä työtä mahtavan porukan kanssa. Saan olla välittävässä seurassa, sellaisten ihmisten kanssa joita oikeasti kiinnostaa miten mulla ja muilla menee. Saan auttaa, olla läsnä, melkoisen monipuolisella ja tilanteen mukaan vaihtuvalla tavalla. Saappaan hommissa ei koskaan tule tylsää. Yksi suuri palkinto on myös se, kun se toinen ihminen ymmärtää mitä on tapahtunut ja liikuttuneena sanoo mulle silmiin katsoen: "Kiitos."

Ryhmänjohtajat tutkiskelivat EA-kirjaa. Siellä oli mielenkiintoinen juttu ilmavaivoista. :)

Auringonnousua ihmettelemässä.

Näky oli melkoisen vaikuttava. Vau.

Tällaiset pienet yksityiskohdat hieman rumensivat maisemaa, mutta tää oli vasta alkua.

Festarien varjopuoli: roskaa, roskaa, hitoikseen roskaa!

Tuttu näky festareilla. Ei käy sääliksi sitä kuka nää jäljet siivoaa...

Juhannuksena bailattiin aamuun asti. Wuhuu!

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Adios amigos!

Hansu

Kesäkuntoon - tai ainakin kesällä kuntoon

No nyt sain viimeinkin kunnolla tarpeekseni lyllyvistä reisistä ja vatsamakkaroista! Olen jo parin-kolmen kuukauden ajan tarkkaillut syömisiäni (kevyemmin, terveellisemmin) ja liikkunut enemmän. Tuloksia ei kuitenkaan ihan huimasti oo tullut, koska on ollut niin paljon juhlia ja muita tekosyitä jolloin oon ahtanut itseni täyteen herkkuja ja sitten on jäänyt herkkuputki hetkeksi päälle. Olin siis antanut luvan itselleni viikonloppuherkutteluun kohtuullisissa rajoissa, mut metsäänhän sekin meni kun viikonlopuista tuli sellaista mässäilyä että oksat pois!

Oon saattanut aiemmin mainitakin, että mulla on jotenkin kieroutunut ja outo suhde ruokaan ja omaan kehooni. Ei (tietääkseni) mitenkään sairaalla tavalla, mut kuitenkin kiinnitän todella paljon huomiota oman kehoni muutoksiin ja mitä ruokaan tulee, sitä kohtaan mulla on jonkinlainen viha-rakkaus-suhde. Rakastan hyvää ruokaa ja herkkuja, mutta vihaan niitä juuri siksi että ne kaikista herkullisimmat ja maukkaimmat ruoat lihottavat. Blääh, tylsää. En halua lihoa, koska tiedän kuinka vaikeaa niitä kiloja on saada pois. Meidän suvussa suurin osa on enemmän tai vähemmän ylipainoisia ja kaikki on sanonut mulle samaa lapsesta asti:

"Älä vaan sitten päästä itseäs koskaan tähän kuntoon, alat sitten heti tehdä asialle jotain kun paino alkaa nousta, muuten et ikinä pääse niistä kiloista eroon."

Tuo lause on kyllä iskostunut mun takaraivoon kuin polttoraudalla merkittynä. Olen aina ollut luonnostani hyvin hoikka, vaikka kuitenkin oon syönyt ihan hyvin. Mulla on vahvasti notkoselkä, joka saa kyllä kaiken pienenkin läskin vatsan alueella näyttämään tuplaten isommalta. Siispä kun ikää tuli ja aineenvaihdunta hidastui, oli katastrofaalista huomata että mulle oli ilmestynyt vatsamakkara ja pömppövatsa! Joo joo, eihän se nyt mikään maailmanloppu oo. Kyllähän ihmisillä on makkaroita ja se on ihan normaalia. Niin on, muille! Mutta kun olin tottunut olemaan se painoindeksillä 18-20 oleva pikkurimpula, niin kyllä se aikamoinen kulttuurishokki oli kun enää en voinutkaan syödä niin kuin ennen. Eikä mua muiden makkarat haittaa. Jokainen on sellainen kun on ja se on ihan fine. Mutta kyllä se vatsamakkara on noilta ekan havainnoinnin ajoilta vaan kasvanut ja sen kanssa käydään taistelua edelleen.

Näin hoikassa kunnossa olin 6 vuotta sitten.

Niinpä joudun aina vähän väliä ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tiristämään itsestäni ylimääräistä rasvaa pois.En koe olevani lihava enkä edes tukeva. Mua vaan ärsyttää se, että kun muuten olen aika pienikokoinen, vatsan kohdalta näytän valehtelematta siltä kun olisin raskaana (ihan oikeasti, monesti sitä on jopa suoraan kysytty, tai onniteltu!). Se notkoselkä tekee oikeasti hirveitä. Nyt olen lisäksi huomannut, että mun sisäreisiin on tulla tupsahtanut sellaiset lyllyvät läskit. Tiedän että myös tämä on monen naisen ongelma. Näyttää muuten harvinaisen typerältä, kun on lyhyet shortsit jalassa ja sit ne sisäreisiläskit pullottaa sieltä niinku jotkut ilmapallot, hinkateen toisiaan joka askeleella erityisesti jos on vähän nihkeä iho. Namia.

Tämä nyt oli vähän tällainen vuodatus, mutta koen tarvetta perustella sitä miksi "laihdutan" vaikka siihen ei monen mielestä ehkä olisi tarvetta. Kyse on enemmänkin elämäntaparemontista, koska kuntoilu ja terveelliset elämäntavathan ovat aina hyvästä. Se kropan muokkautuminen tulee sit siinä sivussa, vähän niinkuin kaupan päälle. :)

Maanantaina siis aloitin tämän. Pääpointti on se et ei herkkuja paitsi aivan poikkeustapauksissa (esim. juhannuksena kun on mun synttärit) ja normiruoka mahdollisimman monipuolista, kevyttä ja terveellistä, usein ja pieninä annoksina. Sekä paljon vettä jne. perus juttuja. Oon tehnyt tän jo niin monta kertaa että menee jo ulkomuistista. Parashan olis tietysti aina elää niin eikä tehdä tätä tällaisissa sykleissä, mutta nyt päästään takaisin sitten siihen mun viha-rakkaus-suhteeseen ruokaa kohtaan. Rakastan myös terveellistä ruokaa enkä pelkästään herkkuja. Olen kuitenkin tunnesyöjä ja silloin menee ne herkut. Ja esim. masentuneena tai stressin aikoina lähtee mopo käsistä. Sit on pakko vetää hetkeksi taas nollatoleranssi herkuille että vierotan itseni niistä ja sen jälkeen pystyn taas syömään pitkän aikaa niitä kohtuudella.

Tunnen siis itseni ja tiedän, että mun tarvii 1-2 kertaa vuodessa pysähtyä tarkastelemaan elämäntapojani ja todeta että nyt olisi remontin paikka. Koska haluaisin elää aina terveellisesti mutta en siihen pysty, olen päättänyt että ainakin säännöllisin väliajoin parannan tapojani. Niin ei sitten ainakaan ihan tavaksi pinty ne "huonommat" tai ainakin epäterveellisemmät elämäntavat.

Aurinkoisia päiviä teille lukijat!

♡, Hansu

Uusi elämä, uudet kuviot, sama vanha minä

En voi käsittää, etten ole koko toukokuun aikana ehtinyt kirjoittaa kertaakaan. Mulla oli olevinaan lomaa, kun sain kaikki koulutehtävät ja muut asiat hoidettua, mut no, nytpä on ainakin kirjoitettavaa.

Paljon on tapahtunut viime postauksen jälkeen. Auto on lojunut käyttämättömänä jo viikkotolkulla, koska sillä ei ole leimaa eikä kukaan ole ostanut sitä pois. Ei sillä, että ihan hirveästi olisin asian eteen ehtinyt mitään tehdäkään... Viikko sitten muutettiin uuteen kotiin Jyväskylään ja viime keskiviikkona viimein kouluaherrukseni palkittiin, kun valmistuin. Perjantaina oli ensimmäinen päivä kesätyöpaikassani ja heti olikin vapaa viikonloppu. Ensimmäinen "oikea" työpäivä on sitten maanantaina, kun se perjantai oli oikeastaan sellainen koulutus- ja käytännön asioiden hoitamispäivä.

Pieksämäki jäi siis taakse. Jään kyllä haikein mielin muistelemaan sitä vanhaa kotia ja koko Pieksämäkeä. Tykkäsin ihan tosissaan elää siellä. Nyt kun asiaa enemmän mietin, tajusin, miten paljon asiat on muuttuneet siitä kun Pieksämäelle muutin. Sinne muuttaessani olin juuri mennyt naimisiin ja ajattelin, että siellä me asutaan onnellisesti avioliitossa kunnes valmistun ja asetutaan aloillemme jonnekin mistä saadaan töitä. Jos jotakin olen vuosien varrella oppinut niin ainakin sen, että asiat harvoin menee niinkuin niiden on itse suunnitellut menevän. Meidän yhteinen Pieksämäki-aika jäi hyvin vähäiseksi, kun mieheni saikin töitä satojen kilometrien päästä ja päätti ottaa pestin vastaan. Senhän piti olla "vain" vuoden sijaisuus. Sitten tarjottiin toista vuotta. Unelma onnellisesta avioelämästä Pieksämäellä muuttuikin kokoaikaiseksi etäsuhteeksi ja valitettavasti päättyi lopulta avioeroon. Kuten jokainen varmasti ymmärtää, pelkkä etäsuhde ei tietenkään ollut ainoa syy eroon, ja jos itse olisin silloin saanut päättää, mitään eroa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta valitettavasti Suomessa avioeron ottamiseen riittää, kun vain toinen osapuoli laittaa paperit eteenpäin. Molempien allekirjoituksia ei tarvita.

Meille jokaiselle uskoakseni jossain vaiheessa elämää tulee vastaan asioita, joista haluaisi vaieta. Asioita, joita ei olisi halunnut koskaan tapahtuvan. Asioita, jotka tekisi toisin jos se olisi mahdollista. Avioero (tai se että ylipäätään menin naimisiin, kun se kerta päättyi eroon) on mulle tällainen asia. Häpesin sitä pitkään. Minä, eron sattuessa 26-vuotias nainen, olen jo kokenut avioeron. Minä, jolle avioliitto on aina ollut once-in-a-lifetime-asia, sellainen, johon ryhdytään vasta sitten kun on aivan varma, että tämä liitto kestää. Vaikka en itse voinut erolle mitään, vaikka en itse olisi sitä halunnut, pelkäsin että mut tuomitaan jotenkin huonoksi vaimoksi, huonoksi ihmiseksi. Mussa on täytynyt olla jotain vikaa, kun toinen tuollain vain jätti niinkuin nallin kalliolle... Se on jättänyt muhun jälkensä. Erosta on nyt jo aikaa ja oon oppinut elämään sen kanssa, mutta silti tulee toisinaan eteen tilanteita, jolloin en tiedä miten päin sitä olisi. Esim. kerran työharjoittelussa multa kysyttiin, tuleeko Pakarisen suku Karjalasta. Mistä minä voisin sen tietää, kun ei se oo mun alkuperäinen sukunimi! En tiennyt mitä vastaisin. Jos olisin sanonut, että se ei ole mun tyttönimi, olisi varmaan alkanut aikamoinen utelu. Ehkä. Tai sitten ei, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, en jaksaisi selittää. Niinpä vastasin vain, etten tiedä.

Katkeruus ja viha on sellaisia tunteita, joista on todella vaikeaa päästä eroon silloin kun ne ottaa vallan. Pitkään tunsin katkeruutta ja olin vihainen, toisinaan vieläkin, mutta elämällä on ollut mulle niin paljon hyvää annettavaa että alkaa tuntua, et ehkä tän kaiken pitikin mennä näin. Melkein vuoden verran mulla oli todella rankkaa ja vaikeaa. Koulukaan ei sujunut ja siksi valmistuin vasta nyt, puoli vuotta myöhässä. Viime syksynä asiat alkoivat näyttää jo vähän valoisammalta ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Miespuolinen koulutoverini ja ystäväni, joka oli käytännön "pakosta" muuttanut mun kämppikseksi eroni jälkeen (koska mulla ei ollut varaa maksaa asuntoni vuokraa yksin), oli tullut entistäkin läheisemmäksi yhdessä asuessamme ja viime vuoden lopulla meistä tulikin sitten pariskunta. Nyt me sitten asutaan yhdessä täällä, Jyväskylässä, jonne mun sydän on haaveillut asumaan siitä saakka kun ensimmäistä kertaa olen tästä ohi ajellut joskus vuonna 2005. Tuntuu, että elämässä on nyt tapahtunut jonkinlainen käännekohta. En olisi ikinä uskonut silloin, kun muutin Pieksämäelle, että 4 vuoden päästä asuisinkin Jyväskylässä onnellisesti jonkun aivan eri ihmisen kanssa. Mutta niin on. Olen kai joskus maininnut, että uskon Korkeamman johdatukseen. Koen, että se näkyy tässäkin. Jo vuosia sitten mulla on ollut vahva tunne, että mun paikka olisi Jyväskylässä. Jo vuosia sitten musta tuntui, että musta voisi tulla diakoni, vaikka en edes tarkkaan tiennyt mitä diakoni tekee. Kaikki asiat on järjestyneet ikään kuin omalla painollaan. Ja tämä kokemus on opettanut mulle, että ei kannata liikoja murehtia. Kaikki järjestyy aikanaan, niin kuin on tarkoitettu.

Viime postauksen jälkeen on tapahtunut paljon. Kerron kohokohdat kuvina, koska tunnetustihan ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kaiken varalta kuitenkin laitoin muutamia sanojakin joukkoon ;)

Olen matkustellut junalla nyt kun auto ei ole enää käytettävissä...

Kun kesä alkoi tehdä tuloaan, nautin suunnattomasti.
Kesä on ehdottomasti mun juttu! ♡

Kesä ♡

Rakastan valokuvaamista. Otan kuvia kaikkialla, missä näen jotain kaunista.
Pienetkin asiat voivat olla kauniita. Arki on kaunista.

Ennen valmistumista meillä oli 3 päivää kestävä ordinaatiokoulutusleiri.
Meitä siunattiin kauniilla luonnonmaisemilla ja myös siellä kamerani kävi "kuumana".

Auringonlasku.

Upeaa salamointia järven takana.

Ordinaatiokoulutuksen jälkeen oltiin järjestetty opiskelijayhdistyksen nimissä Musiikki- ja stand up -ilta.
Esiintyjinä ketkäpä muutkaan kuin huippu-stand up-koomikko Mikko Vaismaa
ja laulaja-lauluntekijä Tommi Kalenius.
Kuvassa myös opyn hallituksen jäsenet Heli ja Toni.

Ilta oli menestys ja sen päätteeksi veimme artistit syömään
(niinkin hienoon paikkaan kuin ABC:lle, koska Pieksämäellä mikään muu ei ole
auki siihen aikaan illasta...)
Keikan jälkeinen(kin) tunnelma oli katossa, kuten kuvista huomaa ^^

Niin koitti muutto ja siihen liittyvät pakkaus- ja purkamishässäkät.
Tavarat siirrettiin täältä...

...tänne. Edelleen on paljon tekemistä, mutta onpahan kaikki sentään nyt Jyväskyläsä.
Ja kaikki nuo 20 punaista laatikkoa jo purettu. Mutta, se oli vasta alkua...

Tavaroiden purkamisen ja touhuamisen keskellä pitää vähän hassutellakin :)

Täplä on ollut uudessa kämpässä heti kuin kotonaan.
Eikä oo ollut moksiskaan tavaroiden paljoudesta.
Aina löytyy joku paikka missä voi vedellä sikeitä! :)

Muuttopäivänä kelpasi jopa patjan rako.
Siellä sai ainakin olla rauhassa kaiken hässäkän keskellä!

Vielä käytiin Pieksämäellä valmistumassa.
Tässä minä ja kultani valmistumisen aamuna,
tyhjässä asunnossamme jossa yövyttiin vielä patjan päällä viimeistä kertaa.

Tässä mä nyt sitten olen, uunituore sosionomi (AMK) & diakoni. ♡

Saatiin paljon kauniita ruusuja ♡
(huomatkaa hienot kukkavaasit ^^ )

Illalla järven rannalla unelmoin, nostin
katseeni kohti taivasta ja kysyin:
"Nyt on kuljettu tämän tien päähän.
Mitä seuraavaksi?"

Ainakin kesän ajan olen täällä. Töissä siis. Saaressa!
Ei hullumpi kesätyö ♡

Sinä päivänä kun valmistuin, me mentiin miesystäväni Tonin kanssa Sarpatin leirikeskukseen viettämään iltaa Saapaslaisten kanssa. Siellä oli paljon mulle rakkaita ystäviä. Tunsin silloin jotain aitoa ja todellista, sanoinkuvaamatonta onnen tunnetta, jotakin sellaista että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Kuvailen tuon tunteen nyt runolla ja samalla toivotan hyvää yötä. Love ya! ♡

Eilen itkin onnesta
nauroin hyvässä seurassa
nautin ihmisistä rakkaista
minulle niin arvokkaista
Saavuin päätepisteeseen
kauan odotettuun, kaukaiseen

Nyt alkaa uusi elämä
Uusi kaupunki, uudet kuviot
sama vanha minä

Eilen nuotion äärellä
ystävien vierellä
järven läheisyydessä
makkara tikun päässä
kitaran säestämänä
Ymmärsin sinä hetkenä sen:
täällä olen oikeasti onnellinen

xoxo, Hansu