Vielä mennään, päivä kerrallaan

Kuva: Pixabay.com

Aurinko paistaa. Ulkona on ihana keväinen talvisää. Harmittaa, kun en osaa nauttia siitä. En juuri nyt oikein mistään. En ole käynyt akrobatiatreeneissäkään viikkoon. Ei huvita. (Enkä kyllä ole voinutkaan, koska mulla on ollut sekä nilkka että ranne kipeinä.) Normaalisti pursuaisin energiaa ja olisin käynyt nauttimassa ulkoilmasta, mutta nyt se ei vaan tunnu oikealta. Olen ollut hirveän hajamielinen viimeiset pari viikkoa ja motivaatio kaikkeen on ollut hukassa.

Olisipas ihanaa lähteä kävelylle raikkaaseen talvi-ilmaan auringonpaisteessa...
Silti vaan pysyn sisällä persuus penkissä, tyhmä minä.
Kuva: Pixabay.com

Tämä kaikki johtuu ihan vain siitä, että olen niin huolissani Täplästä. En voi sille mitään: olen sellainen ihminen, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun aina todella voimakkaasti. Elän aina täysillä, tunteella. Jos asiat on hyvin, olen iloinen ja positiivinen enkä turhia murehdi. Silloin mulla on energinen olo ja jaksan keskittyä asioihin sekä iloita pikkujutuista. Tällä on kuitenkin myös varjopuolensa, eli se jos jotain on pielessä. Ihmiset ovat erilaisia ja tiedän monta ihmistä, joiden pasmat ei menisi läheskään näin sekaisin jos lemmikki on vakavasti sairas. Mä en kuitenkaan mahda mitään sille, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun aina niin voimakkaasti. En nyt sano että olisin ihan täysin rikki ja masennuksen kourissa. Täplä kuitenkin vielä toistaiseksi tuossa on ja porskuttaa. Pystyn hoitamaan asiat, mutta niiden hoitaminen on paljon haastavampaa ja raskaampaa kuin normaalisti. Täplä pyörii mielessäni jatkuvasti. Se on niin rakas etten voi sanoin kuvailla. Toisille ihmisille lemmikit ovat "vain eläimiä" eikä niistä koskaan tule niin rakkaita ja läheisiä. Itselleni taas lemmikit ovat aina olleet kuin perheenjäseniä, ja erityisesti Täplällä on ollut tärkeä paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kissani, jonka olen ihan itse hankkinut ja valinnut, ja se on alusta asti ollut minun omani eikä sitä ole tarvinnut jakaa kenenkään kanssa (kuten vaikka lapsena kun meidän perheellä oli kissoja, silloin ne oli meidän eikä mun). Täplä on myös niin ihana persoona, niin ihmisrakas ja omalaatuinen, että siitäkin syystä se on erityisen tärkeä ja rakas. En ole kohdannut toista kissaa, jonka kanssa on koettu näin paljon, rakennettu erityisen vahva luottamussuhde ja tultu läheisiksi tavalla jonka en tiennyt kissan kanssa olevan edes mahdollista. Väittäkää vain että kuvittelen jollette usko, mutta se ei kuitenkaan ota pois sitä kuinka rakas Täplä mulle on. Ja siksi se tuntuu niin pahalta, että Täplä on sairas. Rakas ystäväni on miltei kuolemansairas, tottakai olen poissa tolaltani.

Viime keväänä pohdin blogissani sitä, olisiko mahdollista, että minulla on AHDH, ADD tai jokin vastaava... öö.. sairaus, häiriö, vaiva... mikä se nyt sitten onkaan. Asia tuli mieleeni taas tätä kirjoittaessani, kun aloin pohtia sitä, reagoinko normaalia voimakkaammin tiettyihin vastoinkäymisiin. Joskus lamaannun täysin ja joudun pimeään kuoppaan josta on vaikeaa päästä pois. Nyt tuntuu, että olen taas sen kuopan reunalla, mutta pyrin pitämään laidoista kiinni, etten putoa. Aurinko vaikuttaa yllättävänkin paljon positiivisesti mielialaani, mutta pelkään, että jos Täplän kanssa käy huonosti (joka on melko todennäköistä), otteeni irtoaa ja löydän itseni taas kuopan pohjalta. Näinä aikoina vetäydyn kuoreeni, en jaksa olla sosiaalinen enkä nähdä ihmisiä, olen vain kotona. Jos oikein pahaksi menee, en jaksa käydä missään, en edes kaupassa. En muista syödä tai käydä suihkussa, enkä toisaalta jaksa edes ajatella mitään. Mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Velvollisuudet ahdistaa ja tekemättömyydestä tuleva huono omatunto ahdistaa. Pitäis-pitäis-pitäis-ajattelu ahdistaa myös, kun tekemättömien asioiden lista kasvaa ja ne pitäisi hoitaa, mutta asioihin takertuminen ja niiden aloittaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta. En tiedä osaanko selittää tätä, mutta näinä aikoina tuntuu, että sallin itselleni synkistelyn ja mitään tekemättömyyden, koska ihan kuin olisin muka jotenkin ansainnut sen. Tai siis, ihan kuin mulla olisi oikeus olla tekemättä yhtään mitään ihan vain siksi, että olen kokenut jotakin rankkaa elämässäni. Tuo ajattelutapahan on aivan typerää! Miten niin muka mun ei tarvitsisi hoitaa mun velvollisuuksia silloinkin, kun elämä potkii päähän? Kyllähän muutkin ihmiset hoitaa. Mutta pahoina aikoina vaan iskee selittämätön välinpitämättömyys ja selitän itselleni, että mun ei tarvii. Se on ihan naurettavaa. Haluan kertoa sen rehellisesti. En kaunistele sitä. En myöskään ymmärrä sitä. Mutta niin vain käy. :(

Joskus tulee kausia, jolloin haluaa olla yksin. Silloin ei jaksaisi edes viesteihin vastata.
On hyvä mietiskellä asioita ihan itsekseen.
Kuva: Pixabay.com

Tuo äsken kuvailtu tilanne on harvinaista, eikä se useinkaan mene noin pahaksi. Mutta tuo oli se worst-case scenario, eli tilanne pahimmillaan, jonka viimeksi olen kokenut pari vuotta sitten avioeron jälkeen. Todennäköisesti Täplän kuolema ei saisi mua ihan noin pohjalle, mutta haasteita se toisi silti. En vain yksinkertaisesti pysty keskittymään oikein mihinkään silloin, jos mielessä on voimakasta surua (onneksi olen pystynyt aina työt silti hoitamaan). Jo nyt huomaan, että teen asioita puoliteholla ja unohtelen juttuja. Toisaalta huomaan, että tekee ihan hyvää olla välillä poissa kotoa ja saada muuta ajateltavaa. Joka on kyllä ristiriidassa sen kanssa, että tavallaan en muuta haluaisikaan kuin olla kotona hoivaamassa pikku potilasta.

Karvaa lähtee...

Huti! Pesä on kiva, mutta joskus myös pesän vierusta. Kunhan on lähellä ruokakuppia ;)

Kuvissa Täplä näyttää ihan omalta itseltään. Nukkuu söpösti pää kallellaan.
Posken kaljut läntit kuitekin muistuttaa että kaikki ei ole hyvin. Takaraivosta en viitsi laittaa edes kuvaa...

Nyt täytyy vaan pysyä vahvana ja yrittää pitää mieli positiivisena. Se on vaikeaa, mutta ei tässä synkistelykään auta. Täplän vointi on nyt pysynyt aika hyvänä, se syö kohtuu hyvin ja nukkuu paljon, mikä on siis hyvä asia. Se myös tulee syliin ja kehrää paljon. Karvaa lähtee edelleen ja kaljut ihoalueet on kasvaneet. Homeopatia aloitettiin maanantaina ja sen pitäisi kuulemma auttaa 1-2 viikossa. Päätin, että kokeillaan nyt, kun Täplä ei kuitenkaan muuten vaikuta voivan huonosti (vaikka tiedän että ei tuo kutinakaan kiva juttu ole). Jos homeopatia ei auta, täytyy miettiä tilanne uudelleen. Että päästetäänkö Täplä kissojen taivaaseen vai vieläkö jotain voi kokeilla. Tosin en haluaisi että se kovin kauaa joutuisi tuota kutinaakaan kärsimään... No, mennään edelleen päivä kerrallaan. Ja toivotaan parasta.

Kyllä se kuitenkin aika tyytyväiseltä näyttää, eikö?
Peukut pystyyn, että kaikki järjestyy vielä parhain päin! ♡

Taistelu Täplän terveydestä

Tinttu kassissa.

Täplä on nyt aika kipeä ja olen hyvin huolissani. Eilen jo pelkäsin, että Täplä ei näe loppuviikkoa, mutta onneksi tänään on parempi päivä. Täplä (=Tinttu) on kärsinyt lievistä allergisista oireista koko sen 3,5 vuotta kun se on mulla ollut. Tämä on näkynyt satunnaisina silmä-/korvatulehduksina ja yksittäisinä rupina joita se silloin tällöin on ihoonsa raapinut.

Sen jälkeen kun me muutettiin Jyväskylään toukokuun lopulla, Täplän allergiaoireet tuntui vähentyneen. Keväällä/kesän alussa sillä oli muistaakseni korva- tai silmätulehdus, mutta sen jälkeen meni monta kuukautta ilman mitään suurempia vaivoja. Ajattelin, että ehkä Pieksämäen asunnossa oli jotakin, joka sai Täplän oireet pahenemaan, koska ne helpottui kun muutettiin pois. Lokakuussa huomasin, että Täplän kyljessä oli karvattomampi (harvempi) kohta, ja sen alla pieniä näppyjä. Tästä alkoikin alamäki ja taistelu jota on jatkettu tähän päivään. Lääkäri siis silloin totesi Täplän olevan allerginen ja atooppinen tapaus ja laittoi Täplän myös tiukalle laihdutuskuurille (vaikka pulleimmista ajoista olikin jo laihduttu, oli ylipainoa silti vielä reilusti). Täplä alkoi syödä hypoallergiaruokaa ja aloitettiin antibiootti- ja kortisonikuuri. Hiphei, oireet katosivat! Kymmenen päivän jälkeen antibiootti lopetettiin ja kortisoniannos puolitettiin, koska sitä ei saa lopettaa kerralla vaan pikkuhiljaa annosta pudottaen. Täplän oireet alkoivat palata rajumpana kuin aiemmin: ihottuman lisäksi Täplä raapi ja nuoli paljon, joska iho kutisi. Kokeilimme pidempää kuuria, mutta sama juttu kävi uudelleen. Antibiootti ja kortisoni aloitettiin maksimiannoksella vielä kolmannen kerran, mutta tällä kertaa kuukauden kuurilla, jonka jälkeen alettaisiin vasta pudottaa kortisoniannosta. Yhteensä Täplä söi kortisonia siis melkein 3 kuukautta putkeen.

Hoikistunut Täplä. Kaiken kaikkiaan Täplä on laihtunut kilon verran siitä lokakuun lääkärikäynnistä.
Aika paljon aika nopeasti, mutta eipähän enää liikakilot kiusaa...

Täplä tammikuun puolivälissä, juuri ennen kuin kortisoniannostusta alettiin taas laskea.
Tällöin oli kaikki hyvin, ja nukkuma-asennot parhaasta päästä <3

Täplä ihmettelee omaa kirjaansa. :)

Kortisoni auttoi oireita pysymään poissa ja iho ja turkki olivat hyvässä kunnossa.
Täplä oli tyytyväinen ja onnellinen.

Hoikka tyttö ♡

Kun kortisoniannosta alettiin taas pienentää, oireet palasivat jo muutaman päivän kuluttua. Lisäksi huomasimme muitakin oireita: Täplä välillä hoiperteli ihan kuin sitä huimaisi, ja sen juominen ja pissiminen oli lisääntynyt reilusti. Syyksi tähän todettiin se, että Täplä sairastui liian pitkään jatkuneen kortisonilääkityksen seurauksena diabetekseen. Kortisoni täytyi lopettaa kokonaan, koska diabetestä täytyy hoitaa nyt ensisijaisesti. Diabetes on saatu ruokavalion ja insuliinipistosten avulla kuriin, mutta allergiaoireet on hoitamattomana päässeet leviämään nopeasti. Kortisoni auttaisi näihin oireisiin, mutta sitä ei enää voida antaa. Täplän iho on huonossa kunnossa ja karvaa lähtee. Se nuolee ja raapii niin, että ihossa on kaljuja länttejä. Lääkäri sanoi, että koska diabetes johtuu kortisonista, voi se vielä parantua jopa kokonaan. Tällöin voitaisiin ottaa kokeiluun eliminaatiodieetti, joka tarkoittaa sitä, että Täplä söisi täysin uudenlaista ruokaa, siis sellaista aitoa lihaa jota ei ole ennen syönyt eikä ole voinut sille allergisoitua, esim. hevosta tai kengurua. Nyt tämän aloittaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, koska diabeteksen hoidossa tuon diabetesruoan syöminen on välttämätöntä.

Ensimmäisten (diabetes)oireiden alettua. Hoitamaton diabetes teki Tintusta poissaolevan oloisen.

Allergiaoireiden paluun huomasi, kun Tinttu nuoli ja raapi vähän väliä.
(Eipä olisi muuten pulleampi Tinttu ikinä taipunut tuollaiseen asentoon...)

Pikku potilas. Diabetesdiagnoosin saatuaan Täplän loppupäivä meni muissa maailmoissa,
koska se piti rauhoittaa verikokeen saamiseksi, ja rauhoittava vaikutti lamauttavasti koko loppupäivän.

Kävimme eläinlääkärissä viime perjantaina. Eläinlääkärikin huokaili sen näköisenä, että keinot alkavat loppua. Hyviä uutisia oli, että sokeriarvot ovat normalisoituneet eli lääkitys toimii. Kutinaan ei kuitenkaan ole nopeavaikutteista helpotusta. Lisäksi iho oli tulehtunut ja vaatii jälleen antibioottia. Saimme iho-oireiden helpottamiseksi mukaamme Atopica-lääkettä, joka on solusalpajaajalääke. Tässä on kuitenkin huonot puolensa: ensinnäkin, Atopica ei sovi kaikille kissoille, vaan jotkut kissat alkavat oksennella ja ripuloida, eli lääkitys joudutaan lopettamaan. Toinen ongelma on se, että Atopican vaikutukset alkavat näkyä vasta viikkojen kuluttua.

Olin eilen aivan surun murtama. Tinttu oli ollut viikonlopun hoidossa "mummulassa" ja raapinut sinä aikana hirmuisesti uusia kaljuja länttejä. Se jaksoi juuri ja juuri avata silmiään, eikä syönyt kunnolla. Tähän saattoi vaikuttaa se, että se tuntui voivan pahoin perjantain eläinlääkärikäynnin jälkeen (se jouduttiin rauhoittamaan verikokeita varten). Ja toisaalta näytti myös siltä, että ihan kuin Täplän suu olisi jotenkin kipeä, ehkäpä liiallisesta nuolemisesta. Olin aivan rikki, koska olen tähän asti jaksanut olla toiveikas, mutta sunnuntai-iltana romahdin. Kävin mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot, ja mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän musta tuntui ettei Täplä selviä ja että se täytyy päästää kissojen taivaaseen. Olihan se tilanne ihan toivottoman oloinen, koska ajattelin, että jos Täplä ei ala syömään, ei sille voida antaa myöskään lääkkeitä. Koska insuliinia ei saa antaa jollei Tinttu ole syönyt, ja antibioottia taas ei muuten saa menemään kuin ruoan seassa. Tilanne näytti toivottomalta ja mielessä kävi jo ajatus, että varaan ajan Täplän viimeiselle matkalle.

Olin perjantaina soitellut homeopaatille, koska tuntui että haluan selvittää kaikki vaihtoehdot. Homeopaatti oli toiveikkaan oloinen ja sanoi että homeopatiasta voisi löytyä apua Täplälle. Hän laittoi apua postissa tulemaan. Maanantaina ollessani murheen murtama ja miettiessäni, mitä tehdä, postiluukusta tipahti tilaukseni. Mun piti tehdä päätös, valitsenko Atopican vai homeopatian, koska ne ei toimi yhtä aikaa. Valitsin homeopatian, koska Atopican vaikutuksissa kestää monta viikkoa (ellei sitten sivuvaikutukset vesitä koko hommaa jo aikaisemmin) ja pelkään, ettei Täplällä ole niin kauaa aikaa. Apua on saatava nopeammin, ja homeopatia voisi auttaa jo reilun viikon kuluttua (vaikkakin antibiootit saattavat heikentää vaikutuksia).

Eilisiä kuvia. Täplä nukkuu uudessa pesässään, joka on sijoitettu lähelle ruokakuppia
(jossa se pötkötteli lattialla joka tapauksessa).
Siitä on lyhyt matka murkinoimaan ja vettä juomaan.

Tänään tuntuu, että Täplä voi jo huomattavasti paremmin. En tiedä johtuuko se antibioottien vai homeopatian (vai molempien) vaikutuksesta, mutta muutosta parempaan on ehdottomasti tapahtunut. Nyt tuntuu, että ehkä sittenkin vielä on toivoa. Täplä on syönyt ihan kunnolla ja sen mieliala on selkeästi parempi. Se on hellyydenkipeä ja pirteämpi. Kyllä se edelleen nuolee ja raapii, muttei ehkä ihan niin paljon. Ja toisaalta on hyvä, että se nukkuu paljon (tämä on Täplälle ihan normaalia), koska silloin se ei ainakaan kärsi kutinasta. Enemmän olisin huolissani siitä, jos se EI nukkuisi, koska silloin varmaan kutina olisi niin paha että häiritsisi unen saantia. Iho ei enää vaikuta olevan kipeä, kuten viikonloppuna ihotulehduksen vuoksi.

Pelkään, että tämän tekstin myötä kaikki alkavat kehottaa mua lopettamaan Täplän kärsimykset tähän paikkaan. Myönnän, että sen asian käsittely on mulle todella vaikeaa. Mulla meni pitkään että suostuin edes ajattelemaan koko asiaa. Aina kun se ajatus kävi mun päässä, halusin työntää sen pois ja kieltää kaiken. Ei vielä ole sen aika. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jouduin kuitenkin myöntämään, että sen aika on kenties lähempänä kuin mitä olen uskaltanut myöntää. Päätin, että katsotaan vielä pari päivää, paitsi tietenkin jos Tintun vointi menee todella huonoksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että Täplä voi jo paljon paremmin. Nyt täytyy mennä päivä kerrallaan ja katsoa miten asiat etenee. Tottakai Täplän viimeistä matkaa täytyy miettiä uudelleen sitten, jos homeopatiasta ei ole mitään apua ja Täplän kutina ja raapiminen vain jatkuu. Mulle on ihan sama vaikka Täplä olis kokonaan kalju, kunhan sillä olisi hyvä olla. Mutta jos se raapii jatkuvasti, silloin sillä ei ole hyvä olla. Siksi päivä kerrallaan. Koska tuntuu, että vielä on toivoa. Tuntuu, että homeopatia on Täplän viimeinen toivo... siispä pyydän sinulta lukija, laitathan asian puolesta kädet ristiin. Mikäli homeopatia ei auta, ei auta varmaan mikään. Paitsi ihme.

Tänään aamulla Tinttu oli jo enemmän oma itsensä.
Meillä oli ihana hellittelyhetki sängyllä ♡

Erityisesti nyt nautin joka ikisestä hetkestä rakkaan ystäväni kanssa.
En voi tietää mikä niistä hetkistä jää viimeiseksemme.
Mikään eläin ei koskaan ole ollut mulle niin rakas ja läheinen kun Täplä on.
Se on vaan ihan uskomattoman tärkeä, arvokas ja kultaakin kalliimpi ♡

Jos Täplä täytyy lähettää kissojen taivaaseen, olen valmis tekemään sen. Mutta haluan päättää itse, milloin se tapahtuu. Toivon siis, että ette tuomitse mua siitä, etten tee sitä ihan vielä. Se saattaa olla hieman itsekästä, mutta ainakin juuri nyt Täplällä on parempi olla. Ja jos tämä voisi johtaa siihen, että Täplä vielä paranee ja saa lisää hyviä elinvuosia, uskon että se on sen arvoista. Jos niin ei käy, en itsekään kestä katsoa kun rakkaani kärsii. Teen sen päätöksen sitten kun on sen aika. Mutta se ei ole tänään. Toivottavasti ei vielä huomennakaan.

Mennään päivä kerrallaan.