♡ Kihlaus ♡

Otsikkokin sen jo kertoo: me mentiin Tonin kanssa kihloihin! ♡
 

Tää tapahtui pari viikkoa sitten. Ollaan jo pidemmän aikaa puhuttu siitä, että joskus mennään kihloihin ja joskus mennään naimisiin, eli tavallaan voisi sanoa, että henkisesti ollaan oltu kihloissa jo pidempään, kun asenne on kuitenkin ollut se, että naimisiin lopulta mennään. Kumpikaan ei kuitenkaan ole kosinut, vaan ehkä toivonut toisen aloitetta asiaan. Tai no, minä oon jotenkin ajatellut, että se on miehen tehtävä, mutta Toni taas on varmaan miettinyt, milloin mä olisin valmis. Sanoin sille nimittäin silloin kun alettiin seurustelemaan, että mitään kihloja tai naimisiinmenoa ei tulla harkitsemaan vielä pitkään aikaan, koska mä en ole valmis sellaiseen. Joten ymmärrän täysin, jos kosintaa ei ole kuulunut. Mulla oli kuitenkin alkanut lähikuukausina yhä enemmän ja enemmän pyöriä päässä ajatus kihlauksesta. Aloin tajuamattani puhuakin niin, että "sitten kun me mennään naimisiin..." tai "meidän häissä sitten..."  vaikka ei olla edes kihloissa vielä. Me sitten hiljaisella viikolla töissä juteltiin naimisiinmenosta, ja kerroin silloin työkavereille, että kyllä voisin olla jo valmis, mutta Toni ei ole hoksannut kosia. Asia jäi pyörimään mun päähän ja mietin sitä vielä kotonakin. Oon jotenkin överiromantisoinut mielessäni sen kihlauksen. Tietenkin se menis niin, että Toni on järjestänyt jotain suurta ja ihmeellistä ja sitten kosii mua miljoonien ruusujen leijaillessa taivaalta, ilotulitusten ja tähdenlentojen taustalla lentäessä, enkelkuoron taivaallisen musiikin soidessa taustalla... just joo. No, kuitenkin aloin järkeilemään asiaa, että miks Tonin pitäis olla se joka kosii, tai miks ylipäätään sen itse kihlauksen pitäis olla niin ihmeellinen kokemus, kun tärkeintähän siinä kuitenkin on se kihlaus ja se mitä se merkitsee.

Aloin illalla jutella Tonille tästä, tai lähinnä kerroin sille mitä me töissä juteltiin. Meillä on ollut pidempään jo tapana heittää vitsillä, että "koska mennään naimisiin?" johon toinen yleensä on vastannut "niin, koska?", mutta sitten asia on aina jäänyt siihen, että joskus tulevaisuudessa. Näin juteltiin tuona iltanakin, mut mulle tulikin todella sanoinkuvaamattoman voimakas tunne, että mun pitäis sanoa jotain merkittävämpää. Sisällä velloi, kun voimakas tunne joka tuntui oikein fyysisenä paineena rinnassa, kehotti kertomaan Tonille että nyt voisi olla kihlauksen aika, mutta järki kuitenkin toppuutteli ja sanoi, että eipäs nyt tehdä mitään hätiköityä. Niinpä pidin suuni kiinni, mutta Toni sitten itse sanoi mulle, että eikö se voisi olla yhteinen päätös. Lause, jota olin juuri itsekin miettinyt. Totesin, että kyllä se voi. Sitten me kuitenkin toivoteltiin hyvät yöt ja alettiin nukkumaan.

Tai siis Toni alkoi. Mä en saanut unta vielä moneen tuntiin, koska mulla pyöri päässä kaikenlaisia hääajatuksia! Ja vaikka kuinka yritin työntää niitä pois, en voinut sille mitään, että aamuun mennessä oli jo kaikennäköisiä hääsuunnitelmia tehtynä. Aamulla yritin työntää ajatukset taas syrjään, mutta ne pulpahti mun päähän vähän väliä. Päätin mennä suihkuun, mutta ajatukset seurasi mukana. Suihkusta tultuani kysyin Tonilta tuttuun tapaan: "Koska mennään kihloihin?" Toni vastasi taas: "Koska mennään?" Yhdessä hetken tuumailtuamme totesimme sitten, että "joko mennään?" ja oikeastaan se oli sitten päätetty. Naureskeltiin itsellemme, kun ollaan tällaisia höppänöitä. Mutta todettiin, että kun tosiaan molemmilla on se halu, niin miksei sitten tehdä siitä virallista. Niinpä me sitten seuraavana päivänä käytiin ostamassa sormukset ja tässä sitä ollaan. ♡

Sormusten oston jälkeen mentiin läheiseen kahvilaan.
Istuttiin pöydässä, cappuccinot ja croissantit edessämme, ja vaihdoimme sormukset.
Ennen sormusten vaihtoa kysyimme toisiltamme:
"Toni, tuletko miehekseni?" "Kyllä"
"Hansu, tuletko vaimokseni?" "Kyllä tulen" :D

 Käytiin kihlajaisten kunniaksi hyödyntämässä aikoja sitten hankittu lahjakortti Haraldiin.

Tätä löytyi molempien lautaselta:
pitkään haudutettua karitsanniskaa palsternakka-yrttimuusin, hunajaisten juuresten
sekä tervattujen puolukoiden ja punajuurella maustettujen valkosipulinkynsien kera.
Nam! (Toni sai kyllä mun valkosipulit ^^)

Miks aina toisen lautasella oleva herkku näyttää paremmalta kuin oma?
Katsokaa vaikka:
Tässä on Tonin jälkiruoka. Siinä on suussasulavaa kahden suklaan kakkua, maariantuoksuheinäjäätelöä,
kirsikkahilloa ja mustikkakastia.

...ja tässä on mun jälkiruoka:
Vihreällä kardemummalla maustettua kermajäätelöä ja mansikka-mustikka-hilloa.
Mut hyvää se oli :)

En olis kyllä uskonut, että olisin näinkin äkkiä valmis tällaiseen. Siis kihlaukseen. Siitä on vasta 2,5 vuotta, kun mun edellinen aviomies kertoi haluavansa erota. Siihen kun lisää paperihommat ja puolen vuoden harkinta-ajan, niin virallisesti mun edellinen liitto on päättynyt vajaa 2 vuotta sitten. Se koko prosessi oli mulle todella raskas. Oon aina ajatellut, että menen naimisiin vain kerran elämässäni. Ja kun sitten tän ensimmäisen kanssa menin, sen piti olla ikuista. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ja oikeasti kuvittelin hänen olevan se oikea jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Ajattelin, että jos joskus erottaisiin, se tapahtuisi vasta vuosien naimisissaolon ja erilaisten parisuhdeterapioiden ym. yritysten jälkeen, jolloin yhdessä tultaisiin siihen lopputulokseen, että homma ei toimi. Asiat ei kuitenkaan menneetkään ihan niin, vaan jo kahden avioliittovuoden jälkeen mieheni totesi, että adios. Ilman ennakkovaroitusta, ilman vaihtoehtoja, ilman mahdollisuutta yrittää vielä. Hän ei kuulemma rakastanut mua enää. Voitte kuvitella, että otti koville. Otti itsetunnon päälle ("mikä mussa on vikana, etten ole rakastettava?"), mutta lisäksi menetin luottamukseni ihmisiin. Jos kerran se ihminen, johon maailmassa olin luottanut kaikista eniten, pystyi tekemään noin ja jättämään kuin nallin kalliolle, niin keneen tässä maailmassa enää voisin luottaa?

Pitkän aikaa olin varma, etten enää koskaan löydä ketään, jota voisin rakastaa niinkuin olin rakastanut tätä exääni. Pelkäsin, että joku satuttaa mua taas. Mua vähetti, että olin 26-vuotias ja jo kerran avioeron kokenut. Koska sen piti olla ikuista! En vaihtanut tyttönimeäni takaisin, koska mulla ei ollut voimia. Hetken aikaa tuntui, etten uskaltanut luottaa edes ystäviini. Pikkuhiljaa luottamus ystäviä kohtaan alkoi palata. Ainoa ystävä, joka asui Pieksämäellä, oli Toni. Eron jälkeen olin niin voimaton, etten jaksanut tehdä mitään. Olla möllötin vain kotona, välillä en syönyt mitään ja välillä söin liikaa. Epäterveellisesti. En jaksanut käydä kaupassa, en jaksanut käydä koulussa, koulutehtävät jäivät rästiin, en jaksanut tehdä ruokaa... Toni monta kertaa kävi ostamassa mulle ruokaa kun jääkaappini möllötti tyhjyyttään. Ihana ystävä ♡

Multa on muutaman kerran kysytty, kuinka kauan me oltiin Tonin kanssa seurusteltu, ennen kuin muutettiin yhteen. Tähän on aina hauska vastata. Tilannehan oli nimittäin eron jälkeen se, että mulla ei ollut varaa yksin pitää sitä asuntoa, jossa olin asunut. Pelkällä opintotuella ei 450 € vuokraa makseta. Vaihtoehtoina oli muuttaa joko pienempään asuntoon (jonne kaikki mun huonekalut - jotka exäni ystävällisesti (omantunnontuskissaan?) mulle jätti - ei olisi mahtuneet) tai hankkia kämppis. Meidän äiti sitten itseasiassa tätä ehdotti, että mikset kysy sitä Tonia kämppikseksi. Se tuntui loogiselta, kun Tonillakin teki tiukkaa taloudellisesti, ja sillä taas ei ollut oikeastaan mitään huonekaluja, joten muutto olisi helppo eikä kämppä täyttyisi liiasta tavarasta. Toni siis muutti sitten vuoden 2013 alusta mun kämppikseksi. Siitä oli kyllä iso apu myös mun toipumisen kannalta, koska tuntui, että täytyi vähän tsempata, kun ei asunutkaan enää yksin. En kehdannut jättää kaikkea Tonin vastuulle.

Lokakuussa 2013 meidän välit lämpenivät, ja ystävistä tuli enemmän kuin ystäviä. Silloin tosiaan pitkään sitä jahkailin, että uskallanko aloittaa suhdetta, kun pelotti niin paljon vieläkin. Exän kanssa jäi harmittamaan todella paljon se, että menetin samalla myös tärkeän ystävän. Pelkäsin riskeerata mun ja Tonin ystävyyttä, joka kuitenkin merkitsi mulle niin paljon. Lopulta kuitenkin tunteet voittivat järjen, enkä kyllä ole katunut sitä tippaakaan. Toni on tehnyt mut niin onnelliseksi ja eheyttänyt mun särkyneen sydämeni jo niin hyvin, että voin kuvitella uusien hääkellojen soivan (älkää silti kuvitelko, että Toni olis joku "korvike" tuolle exälle, hän on paljon parempi ♡ ). Vaikka alkuun mietinkin sitä, mitä muut ajattelee ja onko tämä hassua näin "äkkiä" (kyllähän toiset menee nopeamminkin) rynnätä naimisiin, niin nyt oon kuitenkin alkanut nähdä asiat vähän toiselta kantilta. Ensinnäkin, vaikka olen aina ajatellut, että ei kannata mennä naimisiin, ennen kuin on seurusteltu niin ja niin monta vuotta, voin kuitenkin kokemuksesta todeta, ettei se takaa onnistunutta avioliittoa. Toiseksi, me ollaan Tonin kanssa tunnettu jo 3 vuotta ennen kuin alettiin seurustella, joten uskoisin, että ainakin tunnetaan toisemme jo läpikotaisin. Ja kolmanneksi, jos musta kerran sydämessä siltä tuntuu, että tämä on nyt oikein, niin miksi ei. Enpä tästä kuitenkaan enää nuoremmaksi muutu, ja jos joskus lapsiakin halutaan hankkia (Toni on siinä mielessä söpösti vanhanaikainen, että haluaa häät ennen lapsia), on ne parempi hankkia, kun vielä jaksaa niiden kanssa touhuta.

Meidän häitä vietetään siis kesällä 2016 ♡ Oon todella onnellinen ♡

Täplä oli hyvä rekvisiitta ja sormustyyny :)

Iloista kevään jatkoa kaikille! ♡