Masennuksen kourissa

Olen pitänyt hiljaiseloa blogissa hetken, koska elämä on ollut sen verran myllerrystä viimeisten kuukausien aikana. On pitänyt kasata omaa päätä ja kerätä voimia, joten blogin kirjoittaminen ei ole ollut ihan ensimmäisenä mielessä.

Jo edellisessä tekstissäni tammikuussa (apua, onko siitä oikeasti jo niin kauan aikaa?!) kirjoitin väsymyksestä ja ylikierroksilla käymisestä. Olin yrittänyt liian paljon liian kauan, eikä kroppani saati pää meinannut enää pysyä menossa mukana. Enkä mä nyt ihan hirveästi loppujen lopuksi tehnyt, mutta kun niitä nyt jälkeen päin ynnäilee yhteen, niin onhan siinä kaikenlaista... Työt, opiskelut, hääsuunnitelmat, Täplän sairastelu ja sen myötä tiukentunut talous... lisänä cheerleading (jonka aloitin tammikuun alussa mutta lopetin jo heti muutaman viikon jälkeen, kun ymmärsin, että on liikaa kaikkea), akrobatia- ja kuoroharrastukset, jotka kaiken tuon keskellä antoivat voimaa, mutta toisaalta pitivät mua poissa kotoa. Enkä sitten lopulta osannut enää olla edes kotona. Varsinkaan yksin. Heti tuli sellainen olo, että jotain pitäisi päästä tekemään, jonnekin pitäisi päästä lähtemään. Se oli sitä ylikierroksilla käyntiä: vaikka toisaalta olin tosi väsynyt, aivot vaan rullasivat ja tylsistyivät jos ei koko ajan ollut jotain aktiviteettia. Tätä aivojen kierroksilla käyntiä oli jälkeen päin ajateltuna kestänyt jo lokakuusta asti, sillä silloin alkoivat nukahtamisvaikeudet. Muistan, että jo silloin mulla oli vaikeuksia nukahtaa, koska illalla aivot eivät suostuneet lakata ajattelemasta kaikenlaista. Ajan kuluessa ongelma paheni, ja nukahtamisvaikeudet alkoivat olla joka iltaisia. En voinut lakata ajattelemasta, en voinut vain komentaa aivojani nukkumaan. Olin entistä väsyneempi.

Pään sisällä myllersi pyörremyrsky.
Vaikka kuinka yritin, en saanut aivojani rauhoittumaan.

Toisaalta kuljin kuin sumussa. Pään sisällä oli sekamelska, mikään ei ollut selkeää.

Tuolloin tammikuussa kun kirjoitin tuon viimeisimmän blogitekstin, olin jo ymmärtänyt, että nyt pitää hidastaa menoa. Olin jo käynyt lääkärillä ja saanut nukahtamislääkkeitä. Ne tulivatkin tarpeeseen, kun tuntui, että maailmani romahti 20. helmikuuta: jouduin saattamaan maailman rakkaimman Täplä-kissani viimeiselle matkalle. Tämä on ollut vaikein päätös, jonka olen koskaan joutunut tekemään. Onhan Täplä sairastellut jo pitkään, mutta sen elämänlaatu on pystytty pitämään kuitenkin hyvänä ja oireet kurissa. Helmikuun alussa se alkoi kuitenkin syödä huonosti ja ihan parissa viikossa se meni todella huonoon kuntoon. Kirjoitan tästä myöhemmin tarkemmin, mutta lyhyesti siis: Täplän kanssa käytiin viimeisen viikon aikana kolmesti eläinlääkärissä, jossa sillä todettiin monenlaisia vaivoja ja ikävimpänä niistä kaksi nisäkasvainta ja keuhkoissa joko alkavia etäpesäkkeitä tai keuhkokuume. Niin tai näin, meni pikkuisen vointikin muutamana viime päivänä nopeasti huonoksi ja mun piti tehdä se mitä jokainen rakastava kissanomistaja tuossa tilanteessa tekisi. Se vaan teki niin järkyttävän kipeää, koska Täplä on ollut yksi mun elämäni tärkeimmistä asioista viimeisen viiden vuoden ajan. Elämäni rankimmissa suruissa ja ahdistuksissa Täplä on tuona aikana aina ollut läsnä. Sen kanssa meillä oli yhteys, jollaista en ole uskonut voivan ihmisen ja kissan välille syntyvän. Se oli niin ainutlaatuinen sekä persoonana että ulkonäöltään ja on niin surullista, etten enää koskaan voi saada sitä takaisin. Mun rakas pikkuinen <3

Viimeisinä viikkoinaan Täplä hurahti pitkästä aikaa juomaan lavuaarista.
Mun pikku höppänä <3

Täplä oli mun paras ystävä - ja mä sen.
Me oltiin erottamattomat kaverukset.
Mulla on sitä sanoinkuvaamattoman järjetön ikävä.
Nuku rauhassa, pikkuinen :'( <3

Täplän poisnukkuminen oli erityisen raskasta siksi, että olin jo valmiiksi ihan burn outin partaalla. En voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta kaikki tuon jälkeen tuntui. Olin menettänyt perheenjäsenen, parhaan ystäväni, joka oli mulle tärkeämpi kuin yksikään eläin aiemmin ja rakkaampi kuin suurin osa ihmisistä. Viikon jälkeen musta tuntui, että alan selvitä, kunnes eräänä päivänä töissä huomasin istuneeni tietokoneen ääressä monta tuntia saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Olin jo pitkään kärsinyt siitä, ettei asiat pysyneet mielessä. Unohtelin juttuja ja olin hajamielinen. Täplän kuoleman jälkeen tämä meni ihan mahdottomaksi: toimintakykyni oli aivan nollissa. En pystynyt keskittymään mihinkään, en jaksanut käydä enää treenaamassa enkä kuorossa. Työt pystyin hoitamaan juuri ja juuri, mutta sielläkin vaan pidättelin itkua. Kaiken kukkuraksi olin tässä matkan varrella kadottanut itsetuntoni jonnekin. Koin olevani huono kaikessa, koska unohtelin asioita enkä pystynyt toimimaan normaalisti. Mollasin itseäni mielessäni kaikesta mikä meni pieleen, ihan pienistäkin vääristä sanavalinnoista tai asioista, jotka eivät todellisuudessa edes olleet mun syytä.

Onneksi lopulta ymmärsin varata ajan taas lääkärille. Kerroin vedet silmissä kaikesta tapahtuneesta ja siitä, etten yksinkertaisesti jaksa enää. Lääkäri määräsi mulle 2 viikon sairasloman siltä istumalta unettomuuden ja uupumuksen vuoksi. Parin viikon päästä palasin vastaanotolle ja voisi kuvitella, että hyvin levänneenä. Mutta ei: kaksi viikkoa lipui ohitse ikään kuin huomaamatta ja olin edelleen uupunut. Nukahtamislääkkeetkään eivät toimineet enää, vaan otettuani niitä pyörin silti sängyssä ainakin tunnin (enkä ollut syönyt näitä jatkuvasti vaan max 3 yötä putkeen jonka jälkeen pidin aina pari yötä taukoa). Se, mitä lääkäri tällä kertaa mulle kertoi, oli shokki: hän sanoi mun olevan masentunut. En uskonut sitä. Lääkäri oli kyllä jo jollain aikaisemmalla käynnillä tehnyt mulle masennustestin, joka oli antanut tulokseksi kohtalainen tai keskivaikea masennus. Mutta sekä lääkäri että minä vaan ihmeteltiin tulosta silloin, eikä kumpikaan uskonut sitä todeksi. Tällä kertaa lääkäri kuitenkin oli hyvinkin vakavissaan, kun väitti mun olevan masentunut. Mun pitäisi alkaa syömään lääkkeitä. Siis masennuslääkkeitä?! Kerroin lääkärille, kuinka olin aina ajatellut, että jos masennun, haluan yrittää selvitä siitä ilman lääkkeitä, ihan vaan keskusteluavulla. Ei se mennytkään ihan niin. Lääkäri sanoi mulle tiukasti, että "sulla ei ole kuule nyt vaihtoehtoja. Jos haluat toipua, sun on ymmärrettävä olevasi masentunut ja otettava tämä apu ja lääkkeet vastaan". Sitten mulle selitettiin ummet ja lammet serotoniinista ja muista hormoneista ym. välittäjäaineista ja siitä miten ne toimii aivoissa, ja perusteltiin miksi lääkkeet ovat tärkeitä toipumisen kannalta, koska aivoissani on serotoniinin tuotannon häiriö ja lääkkeet auttavat siihen. Eipä siinä auttanut muu kuin uskoa lääkäriä: olen masentunut ja tarvitsen siihen lääkityksen. Fine by me.

By the way, add-tutkimukset etenee ja syytä tutkimuksiin siis on. Tähän mennessä olen käynyt lääkärillä, jolta sain lähetteen psykiatrille, jolta sain lähetteen psykiatrian polille, josta mut lähetettiin taas eteenpäin jonnekin, en pysy enää kartalla. Mutta siis, hitaasti mutta varmasti asia etenee ja jos saan diagnoosin niin se ainakin selittää sen, miksi poltan itseni normaalia helpommin loppuun. Add-tyypeillä on myös taipumusta masennukseen helpommin kuin muilla ihmisillä, tai näin olen ainakin ymmärtänyt. Että niin... Mut näillä siis eteenpäin. Kirjoitan joku päivä lisää tuosta Täplän kohtalosta ja muista kuulumisista. Alan nyt voida paremmin, lääkitys on selkeästi auttanut ja käytiin Espanjassakin pyörähtämässä niin siitä sai kivasti voimaa. Syön lisäksi nyt iltaisin toista lääkettä, koska nukahtamislääke ei rauhoittanut ylikierroksilla olevia aivoja. Olin kaiken kaikkiaan kuukauden saikulla ja nyt olen palannut taas töihin. Jännä, kun en oikeasti muista paljoakaan siltä ajalta kun olin sairaslomalla. Se aika meni ihan tosi nopeasti, musta ei ollenkaan tunnu siltä, että olin kuukauden pois töistä. Kummallista. Mutta kyllä tästä selvitään, tosin valmistuminen varmaan viivästyy jonkin verran, koska toimintakyky oli hetken niin nollissa ettei pystynyt hoitamaan kaikkea ajallaan.

Miksi kerron tästä kaikesta näin avoimesti? Siksi, että en ymmärrä miksen voisi kertoa. Masennus tuntuu olevan kauhea tabu. Miksi ihmeessä? Se on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin sairaus. Sitä voidaan hoitaa lääkkeillä tai lievissä tapauksissa ilman lääkkeitä. Joka viides suomalainen masentuu jossain elämänsä vaiheessa. Se on siis todella yleistä, mutta silti siitä hyssytellään. Mun mielestä se on aivan typerää.

Jossain vaihessa peilistä katseli väsyneet silmät,
tummat silmänaluset, kalpea iho ja pörröiset hiukset.
Nyt alkaa ilme olla taas pirteämpi ja olo parempi,
vaikka matkaa täydelliseen toipumiseen on vielä.

Siispä: minä sairastuin masennukseen ja aion puhua siitä avoimesti, silläkin uhalla, että joku katsoo mua sen jälkeen eri tavalla tai kiusaantuu kun puhun asiasta. Jos se jotakuta häiritsee, se on hänen ongelmansa, ei mun. Mä haluan olla esimerkkinä myös nuorille tässä asiassa. Masennuksessa ei ole mitään hävettävää ja siitä pitää voida puhua avoimesti. Ja näin aion jatkossakin tehdä.