Vuoristorataa

Jännä, miten ihminen osaa huijata itseään. Lieneekö itsesuojeluvaisto vai mikä, mutta jotenkin sitä vain itse pystyy uskottelemaan itselleen asioita. Joskus musta tuntuu, että elämä menee samanlaista vuoristorataa. Välillä käydään huipulla ja nautitaan vauhdista, mutkista ja silmukoista. Toisinaan taas ollaan pohjalla ja mietitään, millä voimilla itsensä saisi taas kammettua ylös. Nyt kun tajuan, että en vielä ole ihan pohjalla, mutta kovaa vauhtia sinne menossa jollen nyt jarruta, on aika pysähtyä. Miten tähän on taas tultu? Miten ihmeessä en koskaan opi?

Miksen jo muista, ettei pitäisi uskoa sitä mitä aivot mulle kertovat? Järkeeni ei ole luottamista. Pitäisi kuunnella muita merkkejä, niitä, joita kroppa yrittää mulle viestittää. Mutta aivot käskevät jatkamaan ja väittävät, että energiaa kyllä riittää hamaan tappiin saakka. Uskon sen, enkä epäile. Ja kun joku kysyy, miten ihmeessä jaksat tuota kaikkea, en usko valehtelevani kun väitän, että hyvinhän tässä eteenpäin porskutellaan. Koska en vaan tunnista sitä itsessäni. En vaikka kuinka haluaisin.

En usko, kun joku sanoo minulle "hidasta". Miksi pitäisi? Ei mulla ole mitään ongelmaa elää näin. Nautin siitä, kun elämässä on paljon sisältöä. Nautin siitä, että voin etsiä elämääni jatkuvasti jotakin uutta, kun vanha alkaa kyllästyttää. Kyllähän se välillä mietityttää, miten ehdin tehdä kaiken. Mutta toisaalta, mistään ei raaskisi luopuakaan. Joten eteenpäin vaan, mars!

Ensimmäiset merkit, jotka aivot suostuvat rekisteröimään, tulevat ihan puskista. Tajuan, että olen yhtä aikaa väsynyt ja ylikierroksilla. Olen sitä aina. Kun on poissa kotoa, on pakko puuhastella koko ajan jotakin, koska muuten aivot menevät lepotilaan. Niinpä heilun, kävelen, naputan sormiani pöytään, puhua pälpätän, kudon, piirrän, mitä tahansa, jotta pidän aivoni aktiivisena. Sillä jollen pidä, iskee infernaalinen väsymys. Ei ole välimuotoja. Aivot käyvät joko 200 % tai 50 % teholla. Mieluummin valitsen 200 %, jos haluan saada jotakin tehdyksi. Mutta se on todella uuvuttavaa. Niinpä, kun pääsen kotiin, väsähdän sohvalle. Mutta vain silloin, kun annan siihen itselleni luvan. Koska jos jonnekin pitää vielä lähteä, ei saa päästää itseään puoliteholle tai sen jälkeen ei takapuoli enää sohvalta nouse. Toisaalta, sitten kun kerrankin olisi aikaa vain olla ja pistää aivot narikkaan, en saakaan niitä nollattua. Olen kotona, koko loppupäivä aikaa vain olla, mutta tylsistyn. Ihan kuin lapsena: ei ole mitään tekemistä. Ja toisaalta kun mietin, mitä sitten voisin tehdä, mikään ei huvita. Koti on siitä paha paikka, etten saa siellä mitään aikaiseksi. Olla möllötän vaan, ja samalla kuolen tylsyyteen. Pitäisi päästä pois, mutta olen päättänyt, että olen kerrankin kotona illan. Telkkarin katsominen kyllästyttää parin ohjelman jälkeen, haluaisi tehdä jotakin hyödyllistä. Vaihtoehdot eivät kuitenkaan nappaa: voisin (=pitäisi) siivota, tehdä koulutehtäviä tai hoitaa vaikka pari työjuttua. Mutta ei huvita.

On jännä tunne, kun samaan aikaan käy ylikierroksilla ja toisaalta taistelee väsymystä vastaan. Tajuan, etten ole saanut iltaisin unta, koska ajatuksia pyörii päässä ja sen seurauksena itse pyörin sängyssä. Tahdonvoimalla nukahtaminen on aika mahdottomuus. Tajuan, että tätä sängyssä pyörimistä on jatkunut jo pidemmän aikaa. Muutaman kuukauden. En ole yllättynyt, sillä näin on käynyt ennenkin. Se on sitä vuoristoradan ajelua. Varaan ajan lääkärille ja saan nukahtamislääkkeitä. Kiitos tästä, elämä helpottuu kun saa unta. Lääkäri toteaa, ettei ihme, jos olo tuntuu tältä, kun elämässä on niin paljon kaikkea. Työ, koulu (jonka suhteen olen stressannut, kun huomenna alkaa Helsingissä kurssi, joka ei ole monimuotoinen ja joudun ravaamaan siellä aika usein), jatkuva huoli Täplästä ja sen myötä raha-asioista koska pitää käydä vähän väliä eläinlääkärissä (ja Helsingissä ravaaminenkin maksaa...), lähestyvät häät joiden eteen pitäisi ehtiä tehdä jotain (ja säästää rahaa), cheerleading, kuoro ja akrobatia. Onhan tuossa kaikkea. Tosin akrobatiaa en laske stressaavaksi tekijäksi, koska se nimenomaan on se voimaannuttava tekijä, jonka voimalla jaksan kaikkea tuota muuta. Cheerleadingin aloitin tämän vuoden alussa, mutta olen nyt päättänyt lopettaa sen kun tajusin, että ei pysty. Koitan karsia kaiken sellaisen, joka velvoittaa tiettynä päivänä ja kellonaikana saapumaan johonkin. Paitsi kuoro, koska saan kuitenkin jatkaa siinä vain tän kevätkauden. Sitten tulen liian vanhaksi. ^^

Puolentoista viikon päästä mulla on pidempi lääkäriaika. Siellä voidaan keskustella ajan kanssa tästä tilanteesta ja siitä, mikä siihen voisi auttaa. Tarkoitus on myös kartoittaa sitä, tarviiko mut lähettää ADD-testeihin. Olenhan mä itse miettinyt asiaa jo pari vuotta, täällä blogissakin on asiaa tullut pyöriteltyä. Nyt lääkärikin oli sitä mieltä, että sitä kannattaisi tutkia. No katsotaan miten käy. Mutta nyt ei auta jäädä tuleen makaamaan. On vaan pakko jaksaa. Ensi viikko tulee olemaan tuskaa. Edestakaisin Helsinki-Jyväskylä-väliä. Jossain vaiheessa täytyy rauhoittua ja pysähtyä. Mutta ei vielä, koska se ei ole mahdollista. Vielä on voimia, ja onneksi nyt tiedostan tämän tilanteen. Eikä tässä vielä burn outissa olla. Toivottavasti ei tullakaan.