Se yksinäinen tyttö koulun nurkalla

Epävarmuus on jännä asia. Se hiipii salakavalasti juonien jonnekin takaraivoon, kuiskimaan korvaan mitä et osaa tai et pysty tekemään. Eikä sinusta kukaan tykkääkään kun olet tuollainen, äläkä vaan näytä millainen olet omana itsenäsi, parempi vaan että pysyt hiljaa ja olet mahdollisimman huomaamaton niin et ainakaan nolaa itseäsi.

Nämä on sellaisia päänsisäisiä kamppailuja, joita muistan käyneeni ihan pienestä saakka. Tai ainakin ala-asteelta. Nyt kun työni puolesta käyn paljon kouluilla, olen kokenut pieniä dejá vu -tuntemuksia. Eräänä päivänä välitunnilla kiertelin ympäriinsä ja katselin nuoria. Yleensä olen siellä, osoittaakseni että olen läsnä, kiertelen ja tarkkailen, tervehdin ja vaihdan muutaman sanan, mutten tuppaudu juttelemaan. Annan nuorten tulla luokseni. Muistelin aikaa, kun itse olin yläasteella ja kaikki oli vielä edessä päin. Maailma pyöri koulun ja ystävien ympärillä, jälkeenpäin ajateltuna elämä oli todella helppoa vaikka silloin asiat tuntuivatkin aina hirveän monimutkaisilta, suurilta ja haastavilta. Kun mietin aikaa vieläkin taaksepäin, ala-asteelle, koin sen dejá vun. Minä, pieni tyttö yksinäni kuljeskelemassa välitunnilla, toivoen että joku huomaisi, että joku tulisi juttelemaan. Seisoin välitunnilla nurkassa ja yritin olla kuin en olisikaan, ettei kukaan pääse sanomaan pahasti. Samalla kuitenkin yritin hymyillä ohikulkijoille, jos vaikka edes joku hymyilisi takaisin, joku huomaisi minutkin, yksinäisen tytön koulun nurkalla. Harvemmin kukaan hymyili tai tuli juttelemaan, yleensä välitunnit kuluivat kerta toisensa jälkeen samaa kaavaa noudattaen. Muutosta onneksi tapahtui kun vaihdoin koulua. Vaikka uudessa koulussa minua alettiinkin kiusata isolla K:lla, sain myös kavereita joiden ansiosta minun ei tarvinnut viettää välitunteja yksin. Ainakaan joka kerta.

Hansu 15 v. Tuolloin mulla oli jo kavereita
ja kiusaamiset oli takana päin, mutta epävarmuus jäi.

16-vuotiaana. Ammattikoulussa mulla ei ollut oikeastaan ollenkaan kavereita,
varmaan osaltaan juuri epävarmuuteni vuoksi. Koko 3 vuoden aikana en pystynyt olemaan koulussa oma itseni.
Ihmiset siellä oli jotenkin todella eri aaltopituudella kuin mä. Ja nekin jotka oli suurinpiirtein samoilla aalloilla,
ei vaan koskaan tulleet kovin läheisiksi. Koin aina erottuvani joukosta; olin outolintu.

 
Nykyään kun olen aikuinen, voisi kuvitella että lapsuuden aikaiset epävarmuustekijät ovat vieneet mennessään myös epävarmuuden. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka olenkin matkan varrella kerännyt roppakaupalla itseluottamusta ja -kunnioitusta. Menneisyyden haamut kuitenkin vainoavat edelleen ja pelkään, että näin tulee olemaan koko loppuelämäni. En kuitenkaan "kärsi" tästä jatkuvasti, vaan se tulee ja menee kausittain. Toisinaan mulla on todella hyvä olo, tunnen oloni hyväksi ja sopivasti itsevarmaksi. Silloin en pienistä vastoinkäymisistä tai negatiivisista kommenteista hetkahda vaan osaan suhtautua asioihin tarvittavalla keveydellä ja huumorilla. Toisinaan kuitenkin tulee kausia, jolloin tunnen olevani huono. Yleensä tämän vaiheen laukaisee jokin tapahtuma, kuten epäonnistuminen tai negatiivinen kommentti. Tai jos tällaisia sattuu osumaan useampi pienen ajan sisälle. Se horjuttaa itsetuntoani ja lopulta romahduttaa sen. Vihaan tätä tunnetta. Silloin tuntuu, että varsinkin vieraampien ihmisten seurassa olen hyvin varovainen. Ja siitä huolimatta torun itseäni vähän väliä.

"Miks piti nyt noin sanoa, se varmaan pitää mua ihan idioottina."
"Nyt lopeta jo se puhuminen, miks pitää koko ajan olla äänessä, nää jututkin on ihan tyhmiä."
"Äh nyt ne sitten kaikki katsoo mua noin, mitäköhän toikin ilme tarkoittaa, no en ehkä halua tietää."
"No niin pitikö nyt taas leikkiä olevansa hauska, kukaan ei totakaan vitsiä ymmärtänyt ja tein itsestäni pellen, hyvä Hansu!"

Tässä nyt vähän kärjistettynä millaisia ajatuksia mun päässä pahimmillaan liikkuu. Asiat joita mulle on joskus sanottu, vaikuttavat edelleen, koska pelkään niiden olevan totta. Olen huomannut että usein jos olen sellaisessa seurassa jossa ihmiset eivät oo samalla aaltopituudella mun kanssa (tai mä en oo niiden kanssa), nuo ajatukset pääsee valloilleen. Se on oikeasti inhottava tilanne, kun kaikki mitä sanot ymmärretään väärin ja kukaan ei ymmärrä sun huumorintajua. Muutenkin olen sellainen, että jos tunnelma on hieman kiusallisen hiljainen tai jos itse jostain syystä olen hermostunut, alan puhua pälpättää. (Usein vielä niin että sanon ensimmäisen asian joka päähäni pälkähtää, joka yleensä osoittautuu virheeksi...) Mä vielä yleensä onnistun pahentamaan tilannetta alkamalla selitteleen sanomaani, ja kun kukaan ei edelleenkään ymmärrä, ajattelen mielessäni että ole nyt jo hiljaa! Mutta ei sitä lausetta voi keskenkään jättää joten jatkan, jatkan, jatkan, kunnes oon puhunut ihmiset pyörryksiin. Ja mitähän ne sit siitäkin ajattelee...

Näissä kuvissa olen jo parikymppinen.
Pukeutumiseni ja olemukseni perusteella
mua olis saattanut luulla hyvinkin itsevarmaksi
nuoreksi naiseksi.

Mulla on hirveän ristiriitaisia ajatuksia omasta itsestäni. Tavallaan tiedän, että mut on luotu juuri tällaiseksi ja olen arvokas ja hyvä tällaisena kuin olen. Mulle on myös monesti sanottu niin, että "älä muutu, olet aito ja ihana tuollaisena". Silti toi epävarmuus vaan on ja pysyy ja varsinkin tässä parin viime vuoden aikana kun mulle tärkeät ihmiset ovat loukanneet mua aika pahasti, sitä on alkanut miettiä että mitä vikaa mussa on kun mulle voi sanoa ja tehdä mitä vaan. Olen niin monta kertaa ollut poljettuna jalkoihin menneisyydessä, nykyään en anna sen tapahtua ihan noin vain, mutta entä sitten kun sen tekee ihminen jolta sitä vähiten odottaisit? Kun se tulee ennalta-arvaamatta, isku tulee lujaa ja vyön alle.

Eniten omassa itsessäni mua kuitenkin ärsyttää juuri tuo epävarmuus. Yritän ajatella positiivisesti, että toisaalta se tekee musta inhimillisen, nöyrän ja niin edelleen. Eipähän pääse kusi nousemaan kovin ylös kun oma pää laittaa jäitä hattuun. Mutta se kuitenkin vaikuttaa paljon siihen, miten suhtaudun asioihin. Nykyään siis olen jo kerännyt tosi paljon itsevarmuutta eikä tuo epävarmuus varmaan hirveästi näy ulospäin. Usein saan sen heivattua jonnekin, että pystyn ajattelemaan selkeästi. Mutta kuitenkin, välillä kun se nostaa päätään, kaikki tuntuu sumuiselta. En enää ole varma mistään: mitä elämältä haluan, missä olen hyvä, mitä musta ajatellaan jne... Mulle on aina ollut tärkeää se, että musta pidetään. Varmaan johtuen lapsuuden kiusaamiskokemuksista. Oletukseni (ainakin pahimpina epävarmuuden kausina) on se, että musta EI pidetä. Ja jos sitten joku antaakin jotakin positiivista palautetta tai sanoo mun olevan hyvä tyyppi, se on mulle iso asia! Jes, en mä olekaan ihan täys urpo! Ja siitä tulee hyvä mieli. Älkää ymmärtäkö väärin, en kuitenkaan halua "kalastella" kehuja, mutta toisaalta jos kukaan ei sano mitään positiivista, ajattelen sen epävarmuuden aikoina tarkoittavan sitä, että olen epäonnistunut ja musta ei pidetä.

Olen taitanut selfieiden jalon taidon jo parikymppisenä. :D
Yritin aina ottaa itsestäni edustavia kuvia, vaikka harvemmin niihin olin tyytyväinen.
Nyt jos voisin sanoa nuorelle itselleni ja kaikille nuorille naisille jotain, sanoisin näin:
"Olet kaunis ja rakastettava juuri tuollaisenaan. Älä murehdi vaan nauti elämästä!"

Joskus ihmiset tuntuu ihmettelevän sitä (ainakin mun omasta mielestä), kun kiinnitän usein huomiota pikkujuttuihin. Saatan olla iloinen onnistuneesta työpäivästä (eli siitä etten mokannut mitään), tuntemattoman ihmisen hymystä, siitä että vanha tuttu vielä muisti mut ja tuli juttelemaan jne. Saatan "hehkuttaa" tällaisia pieniä asioita ihan onnessani ja en useinkaan saa kovin innostunutta vastakaikua ihmisiltä. Kohtaan ihmetystä, so what -asennetta. Tällöin ymmärrän, että epävarmuuteni on myös voimavarani. Lasten kaltainen on Jumalan valtakunta, Raamatussa sanotaan. Eivätkö juuri lapset osaa iloita elämän pienistäkin asioista? Epävarmuuteni pitää mua lapsen kaltaisena ainakin tältä osin. Jotta voisin löytää elämästä positiivisuutta ja itsevarmuutta omaan olemiseeni, täytyy mun kääntää katseeni ihan pieniinkin juttuihin. Monetkaan ei tunnu ymmärtävän sitä, kun perus small talkin sijasta kerron yksityiskohtaisesti kuinka hienoa on että vanha kampaamo-asiakkaani muisti mut ja tuli kaupungilla kyselemään kuulumisia. Elämän suuria, pieniä iloja. Mutta kuitenkin niin tärkeitä. Ainakin mulle.

Pikku Hansu riemuitsee, että saa laittaa Kitty-koiralle kaulapannan.
Elämän pieniä iloja, eikä mikään oo muuttunut. :D
Paitsi tukan väri :)