Mene ja tiedä

Makaan sängyllä, väsyneenä, kohta valmiina nukkumaan. Ajatukset pyörivät sekalaista rataa. Inhottavaa, kun ei tiedä, mihin on menossa. Kun elämällä ei ole selkeää suuntaa. Tiedän mitä haluan - tai ainakin luulen tietäväni. Joskus luulin tietäväni vieläkin paremmin. Päivä päivältä huomaan, etten ole sama ihminen kuin joskus ennen. Enkä kaipaa enää samoja asioita.

Tarkoitan tällä ammatillista päämäärää. Neljä vuotta sitten olin täysin varma, että diakoniatyö on se "mun juttu" ja sitä työtä haluan tehdä lopun elämääni. Jotenkin tähän soppaan sekoittui kuitenkin mukaan nuorisotyö, josta tuli erittäin tärkeää mulle. Valmistuin diakoniksi, mutta samalla sydämeni sykkii vahvasti myös nuorisotyölle.

Mitä siis oikeasti haluan? Mene ja tiedä. Nyt kun tämänhetkinen työsuhteeni on loppumassa joulukuun lopussa, olen hakenut niin diakonin kuin nuorisotyönohjaajankin töitä. Olen varautunut myös siihen, että jään työttömäksi, ja siitä on tullut jopa ihan tervetullut ajatus, kun mietin koska viimeksi olen saanut pitää kunnolla lomaa tai pitkää vapaata. Siitä on vuosia. Pieni breikki voisi siis tehdä hyvää. Ei tietenkään liian pitkään. Mä olen kuitenkin luvannut tuonne yläkerran väelle, että mua saa johdattaa tämän(kin) suhteen ja otan vastaan kaiken mitä vastaan tulee. Nyt on kyllä sellainen kutina, että työttömyyspäiviä en ehdi nähdä, koska jotenkin musta tuntuu, että tuolla ylhäällä on suunniteltu toisin. Paremmin.

Voisi ajatella, että pääsen helpolla: luotan vain siihen, että kaikki järjestyy ja asiat menee kuten kuuluukin. Ja kyllä luotankin. Mutta kuitenkin pelottaa. Toisaalta se, että ei yhtään tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu (jäänkö työttömäksi ja jos en, mihin päädyn...)... Toisaalta pelottaa se, että haukkaan liian ison palan. Joku piru takaraivossa kuiskaa, ei musta oo tähän. En edes ymmärrä: ei musta oo tähän... mihin? Ja mikä ihmeen ääni se edes on... epävarmuutta? En tiedä miksi olen epävarma, sillä on kuitenkin yksi asia, josta ei ole epäilystäkään:
Vaikka mitä työtä tekisin, haluan tehdä kirkon työtä. Se on kutsumus, eikä sitä voi kukaan ottaa multa pois.
Ei edes epävarmuus.

Joskus tekisi mieli vain peittää silmät ja jäädä piiloon.
Kurkistaisi vasta sitten, kun kaikki on jo selvää.