Vuoristorataa

Jännä, miten ihminen osaa huijata itseään. Lieneekö itsesuojeluvaisto vai mikä, mutta jotenkin sitä vain itse pystyy uskottelemaan itselleen asioita. Joskus musta tuntuu, että elämä menee samanlaista vuoristorataa. Välillä käydään huipulla ja nautitaan vauhdista, mutkista ja silmukoista. Toisinaan taas ollaan pohjalla ja mietitään, millä voimilla itsensä saisi taas kammettua ylös. Nyt kun tajuan, että en vielä ole ihan pohjalla, mutta kovaa vauhtia sinne menossa jollen nyt jarruta, on aika pysähtyä. Miten tähän on taas tultu? Miten ihmeessä en koskaan opi?

Miksen jo muista, ettei pitäisi uskoa sitä mitä aivot mulle kertovat? Järkeeni ei ole luottamista. Pitäisi kuunnella muita merkkejä, niitä, joita kroppa yrittää mulle viestittää. Mutta aivot käskevät jatkamaan ja väittävät, että energiaa kyllä riittää hamaan tappiin saakka. Uskon sen, enkä epäile. Ja kun joku kysyy, miten ihmeessä jaksat tuota kaikkea, en usko valehtelevani kun väitän, että hyvinhän tässä eteenpäin porskutellaan. Koska en vaan tunnista sitä itsessäni. En vaikka kuinka haluaisin.

En usko, kun joku sanoo minulle "hidasta". Miksi pitäisi? Ei mulla ole mitään ongelmaa elää näin. Nautin siitä, kun elämässä on paljon sisältöä. Nautin siitä, että voin etsiä elämääni jatkuvasti jotakin uutta, kun vanha alkaa kyllästyttää. Kyllähän se välillä mietityttää, miten ehdin tehdä kaiken. Mutta toisaalta, mistään ei raaskisi luopuakaan. Joten eteenpäin vaan, mars!

Ensimmäiset merkit, jotka aivot suostuvat rekisteröimään, tulevat ihan puskista. Tajuan, että olen yhtä aikaa väsynyt ja ylikierroksilla. Olen sitä aina. Kun on poissa kotoa, on pakko puuhastella koko ajan jotakin, koska muuten aivot menevät lepotilaan. Niinpä heilun, kävelen, naputan sormiani pöytään, puhua pälpätän, kudon, piirrän, mitä tahansa, jotta pidän aivoni aktiivisena. Sillä jollen pidä, iskee infernaalinen väsymys. Ei ole välimuotoja. Aivot käyvät joko 200 % tai 50 % teholla. Mieluummin valitsen 200 %, jos haluan saada jotakin tehdyksi. Mutta se on todella uuvuttavaa. Niinpä, kun pääsen kotiin, väsähdän sohvalle. Mutta vain silloin, kun annan siihen itselleni luvan. Koska jos jonnekin pitää vielä lähteä, ei saa päästää itseään puoliteholle tai sen jälkeen ei takapuoli enää sohvalta nouse. Toisaalta, sitten kun kerrankin olisi aikaa vain olla ja pistää aivot narikkaan, en saakaan niitä nollattua. Olen kotona, koko loppupäivä aikaa vain olla, mutta tylsistyn. Ihan kuin lapsena: ei ole mitään tekemistä. Ja toisaalta kun mietin, mitä sitten voisin tehdä, mikään ei huvita. Koti on siitä paha paikka, etten saa siellä mitään aikaiseksi. Olla möllötän vaan, ja samalla kuolen tylsyyteen. Pitäisi päästä pois, mutta olen päättänyt, että olen kerrankin kotona illan. Telkkarin katsominen kyllästyttää parin ohjelman jälkeen, haluaisi tehdä jotakin hyödyllistä. Vaihtoehdot eivät kuitenkaan nappaa: voisin (=pitäisi) siivota, tehdä koulutehtäviä tai hoitaa vaikka pari työjuttua. Mutta ei huvita.

On jännä tunne, kun samaan aikaan käy ylikierroksilla ja toisaalta taistelee väsymystä vastaan. Tajuan, etten ole saanut iltaisin unta, koska ajatuksia pyörii päässä ja sen seurauksena itse pyörin sängyssä. Tahdonvoimalla nukahtaminen on aika mahdottomuus. Tajuan, että tätä sängyssä pyörimistä on jatkunut jo pidemmän aikaa. Muutaman kuukauden. En ole yllättynyt, sillä näin on käynyt ennenkin. Se on sitä vuoristoradan ajelua. Varaan ajan lääkärille ja saan nukahtamislääkkeitä. Kiitos tästä, elämä helpottuu kun saa unta. Lääkäri toteaa, ettei ihme, jos olo tuntuu tältä, kun elämässä on niin paljon kaikkea. Työ, koulu (jonka suhteen olen stressannut, kun huomenna alkaa Helsingissä kurssi, joka ei ole monimuotoinen ja joudun ravaamaan siellä aika usein), jatkuva huoli Täplästä ja sen myötä raha-asioista koska pitää käydä vähän väliä eläinlääkärissä (ja Helsingissä ravaaminenkin maksaa...), lähestyvät häät joiden eteen pitäisi ehtiä tehdä jotain (ja säästää rahaa), cheerleading, kuoro ja akrobatia. Onhan tuossa kaikkea. Tosin akrobatiaa en laske stressaavaksi tekijäksi, koska se nimenomaan on se voimaannuttava tekijä, jonka voimalla jaksan kaikkea tuota muuta. Cheerleadingin aloitin tämän vuoden alussa, mutta olen nyt päättänyt lopettaa sen kun tajusin, että ei pysty. Koitan karsia kaiken sellaisen, joka velvoittaa tiettynä päivänä ja kellonaikana saapumaan johonkin. Paitsi kuoro, koska saan kuitenkin jatkaa siinä vain tän kevätkauden. Sitten tulen liian vanhaksi. ^^

Puolentoista viikon päästä mulla on pidempi lääkäriaika. Siellä voidaan keskustella ajan kanssa tästä tilanteesta ja siitä, mikä siihen voisi auttaa. Tarkoitus on myös kartoittaa sitä, tarviiko mut lähettää ADD-testeihin. Olenhan mä itse miettinyt asiaa jo pari vuotta, täällä blogissakin on asiaa tullut pyöriteltyä. Nyt lääkärikin oli sitä mieltä, että sitä kannattaisi tutkia. No katsotaan miten käy. Mutta nyt ei auta jäädä tuleen makaamaan. On vaan pakko jaksaa. Ensi viikko tulee olemaan tuskaa. Edestakaisin Helsinki-Jyväskylä-väliä. Jossain vaiheessa täytyy rauhoittua ja pysähtyä. Mutta ei vielä, koska se ei ole mahdollista. Vielä on voimia, ja onneksi nyt tiedostan tämän tilanteen. Eikä tässä vielä burn outissa olla. Toivottavasti ei tullakaan.

Why so negative?

Varoitus, nyt tulee kunnon avautumista. :D Kirjoitan yleistävässä muodossa koska se on helpompaa, mutta jottei kukaan loukkaannu niin mainittakoon, että tämä ei tietenkään koske kaikkia ihmisiä ja tunnen monia jotka eivät ajattele/käyttäydy seuraavan tekstin mukaisesti. Eikä tarkoitus ole loukata ketään. Tämä on kuitenkin ilmiö jota olen netissä seuraillut ja nyt haluan avata suuni aiheesta. Kiitos ja anteeksi. :D

Olen tässä lähiaikoina miettinyt paljon ihmisten negatiivisuutta erityisesti sosiaalisessa mediassa. Suoraan sanoen mua on alkanut ärsyttää se negatiivisuus ja vihapuheet mitä somessa tulee vähän väliä vastaan. Sekä myös erilaisten lähteiden vihaa lietsovat uutisoinnit, joiden luotettavuutta kyseenalaistan hyvin vahvasti. Enkä nyt tarkoita mitään yksittäistä aihetta vaan ihan yleisesti, mikä aihe nyt milloinkin on pinnalla. Jotenkin alkaa kyllästyttää netissä pyöriminen, kun tuntuu että se ennen ihan luotettavaltakin tuntunut osa mediasta otsikoi uutisensa provosoivasti ja negatiivisuutta herättävästi. Usein tekstin sisältö ei vastaa ollenkaan sitä, mitä otsikko kertoo. Pääpointti saattaa olla jotain ihan muuta tai jopa ihan päinvastainen. Joo joo, tällä saadaan lukijat kiinnostumaan, mutta on myös niitä ihmisiä, jotka lukevat pelkän otsikon. Enkä edes aloita MV-lehdistä sun muista vastaavista, jotka ihan tietoisesti kirjoittavat näitä negatiivisuutta nostavia juttuja, joista usein kerrotaan vain toinen (se negatiivinen) puoli tai joilla ei ole edes mitään tekemistä totuuden kanssa. Eiköhän jo lehden nimi (Mitä Vittua??!!) kerro aika paljon sen luotettavuudesta. MV-lehti mainostaa itseään "vapaan journalismin erikoisjulkaisuna" ja vapaata se todellakin on. No, mutta tämä nyt oli vain esimerkki.

Mietin vaan, mihin on kadonnut ihmisten lähdekriittisyys?  Aika usein näen Facebookissa juurikin MV-lehden jakoja, ja sitten niihin on kommentoitu kauhistellen niin, että kommentista voi päätellä kommentoijan uskoneen uutisen mukisematta. Osaksihan kyse voi olla siitä, että jaetaan ja uskotaan sellaisia juttuja, jotka tukevat ja vahvistavat jo valmiiksi muodostunutta omaa mielipidettä/käsitystä kyseisestä asiasta.. Tai sitten ihminen ei oikeasti katso julkaisijan lähdettä tai ei jaksa ottaa selville, onko lähde luotettava vai ei. Mut ehkä just se mua harmittaa, että monesti ollaan valmiita tuomitsemaan niin helposti. Ja sitten vielä ne anonyymit, jotka nimimerkin takaa (ja monet kyllä omalla nimelläänkin) huutelevat kommenttikenttiin ties mitä törkeyksiä, jotka voidaan Suomen lain mukaan jo rikolliseksikin luokitella (kunnianloukkaus, laiton uhkaus jne.)... Ymmärrän kyllä sen, että asioista ei olla aina samaa mieltä. Eikä tarvitsekaan olla. Mutta mua on alkanut ihmetyttää, mihin on kadonnut ihmisten käytöstavat ja toisten ihmisten kunnioitus? Ihan kuin ihmisten arvomaailma kadottaisi merkityksensä internetin syövereissä. Toimittajat kirjoittavat juttuja mehukkaiden tunnekuohujen herättämisen toivossa, niinhän se kai on aina ollut. Kerrotaan se, minkä odotetaan keräävän eniten lukijoita. Asioilla voi silti olla toinenkin puoli, joka jää pimentoon. Sitä ei kuitenkaan moni mieti, vaan julkaisuista aletaan usein vetää jopa omia johtopäätöksiä ilman mitään todellista tietopohjaa. Ja entäs sitten ne jutut, jotka jakavat kansan mielipiteet kahtia! Oli kyse sitten homoavioliitoista, Sipilän hallituksesta tai turvapaikanhakijoista, niin hyvä ettei ole (anteeksi sanavalintani) helvetti irti. Edelleen, ei siinä mitään, että ollaan eri mieltä. Mutta onko oikeasti liikaa pyydetty, että ihmiset esittäisivät mielipiteensä asiallisesti, toisiaan ja heidän ajatuksiaan kunnioittaen ja tuomitsematta? Ja että selvitettäisiin ensin asioiden todellinen laita, eikä heti alettaisi pauhaamaan. (Tämä liittyy myös elämään yleisesti eikä vain someen.) Sen sijaan aletaan haukkua, kiroilla ja mennä henkilökohtaisuuksiin. Jos kerrot mielipiteesi suuntaan tai toiseen vaikkapa turvapaikanhakijoiden suhteen, olet joko suvakki tai rasisti. Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Ja suurin osa näistä keskusteluun osallistujista on ihan aikuisia ihmisiä! (Näytetäänpä hyvää esimerkkiä meidän lapsille ja nuorille...)

No, sitten vielä se toinen puoli kolikosta. Jos kerrankin somessa pyörii joku positiivinen asia, joku juttu joka oikeasti voisi saada ihmiset hyvälle tuulelle, niin siitä kyllä heti epäillään jutun todenperäisyyttä. Ja ne oikeasti positiivisetkin jutut halutaan muuttaa negatiivisiksi. Esimerkkinä tuli mieleen muutama vuosi sitten uutisoitu juttu koirasta, joka menetti kuononsa pelastaessaan kaksi tyttöä moottoripyörän alta. Muistan itse lukeneeni tästä jutusta ensimmäisen kerran niin, että "nuoret räjäyttivät koiran kuonon ilotulitteilla" (en löytänyt tätä enää netin syövereistä). Ihmiset jakoivat tuota Facebookissa kauhistuneena ja ehdottelivat jo ties mitä teloitusvaihtoehtoja näille nuorille rangaistukseksi. Itseäni epäilytti jutun lähde ja ei tarvinnut edes kauaa tonkia, kun löysin tuon alkuperäisen jutun. Että se siitäkin iloisesta uutisesta taas. Mutta, entäs Facebook yleensä? Lueskelin tässä Feissarimokia ja silmääni osui pari kivaa juttua (esimerkiksi tässä ja tässä), joissa joku kertoo siitä, kuinka on tehnyt jotakin hyvää tuntemattoman vuoksi ja haluaa kertoa siitä Facebook-ystävilleen. Nämä eivät suinkaan ole päätyneet Feissarimokiin siksi, että niissä olisi joku moka, vaan ihan vain jotta tuottaisivat hyvää mieltä. Mutta ei, kun tähänkin pitää suhtautua negatiivisesti: se on joko keksittyä, itsensä jalustalle nostamista ja oman egon nostamista tai pelkästään tykkäysten toivossa kirjoitettu. Tässä muutama kommentti esimerkiksi:

Hienosti toimittu, mutta sitä en ymmärrä, että sen kerran kun tekee jotain toisen hyväksi, pitää heti mennä someen tykkäyksiä kalastamaan.

Moro huomiohuorat! Sosiaalinen media ja oman hyvyyden mainostaminen on oksettavinta mitä tiedän. Eikö hyviä tekoja voi tehdä ilman, että tekee itsestään sankarin?

Didn’t happen

Kivasti tehty, mutta miksi sitä hyvää tekoa pitää mainostaa facebookissa? Eikö se riitä että itselle tulee hyvä mieli kun teki jotain kivaa toiselle ihmiselle? Pitäisikö itsekin aina päivittää facebookkia kun hoitaa sukulaislapsia, auttaa vanhusta pakkaamaan ostoksia tai lahjoittaa euron Unicefille? Sääli että osa ihmisistä auttaa muita vaan jotta virtuaaliystävilleen voi antaa itsestään paremman kuvan.

Ottaa kevyesti pattiin nämä amerikkasivuilta kopsatut kömpelöt tarinat, joita kerrotaan ominaan

Voi hyvää päivää! Onneksi kommenteista tämän kaltaiset ovat vähemmistöä, mutta silti ne pomppaa sieltä ainakin mun silmille. Siis nyt kyllä. En pysty uskomaan, että kukaan ihminen oikeasti auttaa toisia vain joidenkin Facebook-tykkäysten toivossa. Siinä auttamisen hetkellä some on varmaan viimeinen asia jota itse miettisin. Tai joo, en sano etteikö sellaisia ihmisiä voi olla. Mutta eiköhän suurin osa kuitenkin auta ihan vaan, koska haluaa. Ja miksi pitää heti epäillä, että jotain ei tapahtunut? Se, että jonkun omassa elämässä ei tapahdu tuollaisia asioita ei tarkoita, etteikö niitä voisi tapahtua jonkun toisen elämässä. On varmasti totta myös sekin, että osa näistä jutuista on keksittyjä, eihän tuolla muuten olisi noita koiran kuonon räjäyttämisjuttuja. Mutta silti, ei kai jokainen hyvä asia voi olla keksitty? Ja miksei muka tällaista juttua saisi julkaista omassa Facebook-profiilissaan? (Tuskin kukaan sitä julkaistessaan odottaa pääsevänsä Feissarimokiin kaiken kansan arvosteltavaksi). Kerrankin jotain positiivista, jotain jossa on oikeasti sisältöä, jotain josta ihmisille voi tulla hyvä mieli, jotain jonka rohkaisemana joku toinenkin madaltaa kynnystään auttaa muita. Eräs kommentoija vei sanat suustani: Eli lisää vaan kissavideoita, ruokapäivityksiä ja “vietän niin kreisii ja mielenkiintoista elämää” -päivityksiä? Jos sinne jotain laittaa niin mielummin sitten tällaisia.

Ei sillä, että kissavideoissa jne. olisi mitään vikaa, mutta minkä takia kaiken pitäisi olla niin pinnallista? Eikö Facebook ole olemassa juuri siksi, että siellä voi jakaa itselleen merkityksellisiä asioita? Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon omasta elämästään toisille paljastaa. Mutta miksi on ok jakaa uutisia kuinka taas joku on sanonut tai tehnyt jotain mistä vedetään herneet palkoineen nenään ja revitään peliverkkarit, mutta ei ole ok laittaa hyvää kiertämään? Heti jos kerrotaan iloisia asioita tai halutaan kannustaa ihmisiä auttamaan muita kertomalla esimerkki omasta toiminnastaan, on se pätemistä, kehuskelua, itserakkautta tai huomionkeruuta. Miksi? Syntyykö nämä vastareaktiot kateudesta? Miksi hyvän asian jakaminen somessa kyseenalaistetaan mutta negatiiviset jutut uskotaan ja niitä levitetään eteenpäin?

Olen ehkä naiivi, mutta haluaisin uskoa positiivisuuden voimaan. Ja toivon, että tämä teksti herättää ihmisiä ajattelemaan. Jäitä hattuun siis ja kohti uusia seikkailuja! :)

Keep calm and stay positive. :)

Uusi blogi

Hiphei,

mulla oli niin kova into kirjoittaa tuosta akrobatiaharrastuksestani, että päätin tehdä sille oman blogin. Nyt voin enemmän keskittyä tässä blogissa elämän muihin osa-alueisiin, ja jauhaa sirkustelusta tuolla toisessa. Tervetuloa vai tervemenoa? lukijaksi sinnekin :)

Uusi blogi löytyy osoitteesta rakkaudestaakrobatiaan.blogspot.fi

Käy tsekkaamassa! :)

Happy new year!

Joulu ja uusi vuosi humpsahtivat ohi ihan huomaamatta ja nyt on jo tammikuu. Lieneekö lumen puutteesta vai mistä, mutta jouluna ei kyllä tuntunut hirveästi joululta, eikä vuodenvaihteessakaan meinannut tajuta, että vuosi oikeasti vaihtuu. Onneksi joulukuu oli kuitenkin aika mukava eikä joulussakaan ollut mitään valittamista, vaikka lunta olisinkin kaivannut. On se vaan jännä huomata, miten paljon ulkona vallitseva ilma ja totutut asiat/rutiinit vaikuttavat ihmisen mielialoihin ja fiiliksiin. Siis vaikkapa se lumen puute. Toisaalta, onhan se hassua fiilistellä joulua joka mielletään talven juhlaksi, kun ulkona näyttää tältä:

Jyväskylässä 21.12.2015.

Loppuvuodesta pääsin käsiksi sisäiseen esiintyjääni *kröhöm* kun esiinnyin milloin missäkin kissanristiäisissä. Tai no ei nyt sentään, mutta kaikenlaisissa kivoissa tapahtumissa ja jutuissa. Kuoron kanssa keikkailtiin ja pääsin laulamaan myös töissä, kun esiinnyin erilaisissa tilaisuuksissa, mm. joulukuvaelmassa, jossa myös näyttelin. Niin ja mulla oli myös akrobatiaan liittyvä esiintyminen Atlantia-suurnäytöksessä Paviljongissa.

Juuri ennen lavalle menoa. Oltiin rapuja :D

Ennen joulua käväistiin myös Tampere-talossa perinteistä Rajaton-joulukonserttia kuuntelemassa. Poikkeuksellisesti ei tänä vuonna istuttukaan eturivissä, koska lippuja varatessa ne paikat oli jo menneet. Istuttiin siis muutama rivi taaksepäin, ja yhtyeen kanssa konsertin jälkeen jutellessa Ahti ihanaan tapaansa kysyi hämmästellen "Missä te oikein istuitte, kun en nähnyt teitä katsomossa?" Toi Ahti on jotenkin niin symppis, hän jaksaa aina huomioida meidät ja hänet tavatessa musta tuntuu kuin tapaisi vanhaa ystävää. Vaikka toki kaikki Rajaton-laulajat ovat tasapuolisesti upeita :)

Kiitos Piia ja Toni seurasta,
kiitos upea Rajaton konsertista! <3

Yksi kirjoittamisen arvoinen asia on tietenkin Täplä, joka on ilahduttanut meitä olemassaolollaan, mutta saanut meidät huolesta sekaisin taas välillä. Käytiin eläinlääkärissä joulukuussa oikeastaan ihan vaan tarkastuksessa, kun tuntui, että Täplän iho oireili taas vähän ja myös syömisessä tuntui olevan toisinaan vaihtelua. Ihoon saatiin paikallisesti laitettavaa kortisonia, mut isompi juttu olikin se syömättömyys, kun selvisi, että Täplällä on hampaita sisältä päin syövyttävä sairaus (kuulemma ihan yleinen ikääntyvillä kissoilla) ja että yksi hammas tulisi poistaa. Edellisellä kerralla, kun Tinttu =Täplä oli hampaan poistossa, se sai allergisen reaktion nukutusaineesta ja oli todella lähellä, ettei menetetty sitä. Ymmärrätte siis varmaan, miksi olin todella huolissani tämänkertaisesta operaatiosta. Onneksi kaikki kuitenkin meni hyvin.

Pikku toipilas. Kieli ulkona :P Nukutuksen jälkeen Täplä oli kuutamolla koko loppupäivän.
"Äidin" sylissä oli hyvä pötköttää ja lämmitellä, kun nukutuksen jälkeen paleli. :)

Pikku hurmuri. Alakuvassa Täplä nukkuu mun ystävän kainalossa.
Kaikki sylit ja kainalot pitää aina testata. Ja sulattaa samalla ihmisten sydämet <3

Joulun jälkeen pelästyin taas, kun löysin Täplän kaulasta melkein marmorikuulan kokoisen patin. Pelkäsin tietenkin pahinta, että kyseessä on vähintäänkin kasvain tai jotain muuta vaarallista. Jälleen oli yksi syy pelätä rakkaan lemmikin puolesta. Eläinlääkäri kuitenkin epäili, että poistettu hammas on aiheuttanut tulehduksen, joka on turvottanut imusolmukkeen. Antibioottikuuri ratkaisi asian, kun patti kutistui kuurin myötä. Onneksi. Mutta täytyy myöntää, että eipä elämä ainakaan tylsäksi käy tämän kisun kanssa elellessä, kun vähän väliä tulee jotakin. Jos jotain positiivista, niin olen ainakin oppinut arvostamaan jokaista hetkeä Tintun kanssa, kun niin monta kertaa olen joutunut pelkäämään sen menettämistä. On se vaan niin rakas <3

Mutta nyt itse joulusta. Aatto vietettiin ensimmäistä kertaa Jyväskylässä, käytiin Korpilahdella joulukuvaelmassa, jossa esiinnyin, ja sen jälkeen hautausmaan kautta Tonin perheen luo.

Toisilla on joulukinkku, meillä on joulu-Tinttu :)

Koristelin kotia tänä vuonna aika vaatimattomasti, mutta jotain pientä jaksoin kuitenkin väkertää.

Hautausmaakäynti oli tunnelmallinen, vaikka edelleen kaipasin lunta.
Jotenkin se ei nostanut jouluista tunnelmaa.
Eipä tuo lumettomuus kuitenkaan niin paljoa haitannut, sillä muuten meillä oli oikein mukavaa.

Joulupäivänä ajeltiin Tampereelle ja siinä mielessä lumettomuus oli ihan mukavaa, että oli hyvä ajokeli.

Joulupäivää vietettiin meidän äidin luona.
Ella ja Mino -kisut tykästyivät äidin uuteen Aino-kenkälaatikkoon.
Nämä nuoremmat (muttei pienemmät) kisut yrittävät aina alkulätkimisen jälkeen
saada Täplästä leikkikaveria, mutta se on vaan omissa oloissaan eikä ole moksiskaan toisista kissoista,
vaikka ne toiset sitä seuraa ja jahtaa jatkuvasti :D

Tapaninpäivää vietettiin meidän isän luona rennosti mm. saunan merkeissä ja sielläkin oli oikein mukavaa. :)

Olihan tuo joulun aika taas vähän ajelua paikasta toiseen, toisaalta olisi joskus kivaa viettää joulua ihan aloillaan, ettei tarvitsisi olla koko ajan liikkeellä. Mutta toisaalta haluan viettää joulua perheen kanssa, joten näillä kai mennään. Sainpahan ainakin hienon kuutamokuvan napattua Tapaninpäivänä, kun lähdettiin isän luota pois ajelemaan:

Jossain vaiheessa ne pakkasetkin alkoi, ja vuoden vaihtuminen oli aika vilpoinen, kun oltiin paljon ulkona. Vietettiin uusivuosi jälleen Saappaan tamineissa tallustellen. Oli oikein rauhallinen ja mukava yö, ihania ihmisiä ja hyvää ruokaa. Tosin kun on rauhallista, mun pää alkaa käymään ylikierroksilla ja silloin saadaan mitä ihmeellisempiä tuloksia aikaiseksi...

Baddington-karhun serkku, Kurkkung-tong :D

Hyvää uutta vuotta 2016!

Vuosi vaihtui upeaa ilotulitusta seuraillessa ja satojen ihmisten ympäröimänä Kirkkopuistossa. Ja tulihan sieltä se pakkanen ja lumikin viimein. Enkä edes valita, mun mielestä tää pakkanen on ollut aivan ihanaa, kyllä siellä tarkenee kun vaan tarpeeksi pukee. Nyt on ainakin kunnon talvi, ja sitähän mä oon koko ajan odottanut. Lunta ei ole kamalasti, mutta maa on valkoinen, pakkanen paukkuu ja sitähän riittää.

Näkymä olohuoneen ikkunasta.

Nautitaan siis talvesta vielä kun sitä kestää, ja vielä kerran hyvää tätä vuotta kaikille! :)

Pariakrobatian pyörteissä

Lupasin tehdä postauksia sirkusakrobatiaharrastuksestani, joten tässä tulee ensimmäinen. Treenaan siis säännöllisesti Pasilassa (Parkour akatemia & Jyväskylän sirkuskoulu), josta voi varailla erilaisia ohjattuja tunteja tai vapaavuoroja mielensä mukaan. Tarjolla on monenlaista kivaa, mutta itse olen käynyt erilaisilla akrobatiatunneilla sekä parkour- ja ilmajoogatunneilla. Kaiken kaikkiaan olen pyrkinyt treenaamaan 3-4 kertaa viikossa, mutta aina se ei töiden vuoksi onnistu. Treenitunteja Pasilassa tulee keskimäärin 5-9 tuntia viikossa. Otan siis joskus tuplatunnin, esimerkiksi pariakrobatiatunnin jälkeen vielä lattia- ja trampoliiniakrobatiaa tai jonkun rankemman tunnin jälkeen ilmajoogaa.

Tämä harrastus on mulle kaiken kaikkiaan vielä aika tuore, sillä aloitin Pasilassa tämän vuoden alussa. Keväällä mulla oli parin kuukauden treenitauko, joten kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että treeniä näiden lajien parissa on takana vajaat 10 kuukautta. Huomasin jo heti alkuun aika selkeästi, mitkä lajit ovat vahvuuteni ja mitkä heikkouteni. Koin selkeästi pariakrobatian olevan vahvin osa-alueeni, johtuen varmaan cheerleading-taustasta. Heikoimmillani koin olevani tietyissä lattia-akrobatian osa-alueissa sekä ilma-akrobatiassa. Ilma-akrossa mistään ei aluksi tullut oikein mitään, koska käsivoimani ei riittänyt edes yksinkertaisten juttujen suorittamiseen ja turhauduin aika nopeasti. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut ja olen hullaantunut siihen, nyt kun jaksan ja osaan jo paremmin. Tietty kun kaikkea harjoittelee vähän, mitään ei opi niin hyvin kuin jos siihen keskittyisi 100 %. Mutta pidän vaihtelusta, ei ainakaan pääse kyllästymään kun treenaa monipuolisesti, ja on se lihaksillekin hyvää vaihtelua treenata erilaisia juttuja.

Rakastuin pariakrobatiaan heti kun ensimmäisen kerran vuosi sitten kuulin siitä. Hitsi, miksen koskaan aikaisemmin oo hoksannut tuollaisen lajin olemassaolosta, olisin tehnyt sitä varmaan pienestä tytöstä asti jos olisin tiennyt! Harmittaa, että siitä huolimatta, vaikka tykkään siitä niin paljon, pääsen aika harvoin osallistumaan pariakrotunneille tai muualla harjoittelemaan sitä. Mulla ei ole ketään vakituista paria, joka on toisaalta ihan hyväkin asia, mut toisaalta taas olis mukavaa jos olis joku jonka kanssa treenata säännöllisesti. Käyn nyt vielä alkeistunneilla, vaikka tuntuu, että motivaatiota ja intoa olis käydä vähän edistyneempienkin kanssa treenaamassa. Mutta ongelmana on se, että vaikka joitakin juttuja osaan jo tosi hyvin, toiset taas vaatii vielä hirmuisen paljon hiomista ennen kuin kehtaa edistyneempien ryhmässä naamaansa näyttää. Tässä kuitenkin muutama kuva siitä, mitä kaikkea kivaa pariakrobatiassa voi tehdä (sori kuvanlaatu, osa kuvista on otettu videosta):

Lentokone. Tämä liike on aika monen muun liikkeen perusta.
Alla olevaa henkilöä kutsutaan pohjaksi ja yllä olevaa lentäjäksi.

Kirjaimellisesti niskan päällä :D

Kuvasarja kynttilästä. Normaalisti ihmisillä on tässä selkä suorana, mut mä olen tällainen selkävammainen.
Mun skolioosi/notkoselkä joskus hankaloittaa asioita, mut onneks tää onnistuu, vaikka selkä onkin vähän mutkalla.

Kunhan tästä vähän kehityn, voin ottaa kädet pois tuolta reisistä tukemasta :)

Toisenlainen kynttilä, jossa olkapäät meneekin jalkapohjien päälle.
Ei ehkä uskois, mutta tää on helpompi kuin edellinen, ainakin mulle.

Siellä on ja pysyy. :) Mä rakastan kaikkea missä ollaan pää alaspäin. <3

Pariakrobatiaa voi harrastaa myös kolmistaan ja tehdä vaikkapa tällaisia juttuja.

Tässä on vain pieni pintaraapaisu siitä, mitä pariakrobatia voi sisältää. Se vaatii rohkeutta siinä mielessä, että täytyy uskaltaa olla lähellä ja luottaa toiseen ihmiseen. Aika usein treenataan ennestään tuntemattomien kanssa, joten tarvitsee uskaltaa päästää lähelle tuntemattomiakin ihmisiä. Luottamus kun on kunnossa, hoituu helpommin muutkin jutut. Koitan joskus ottaa lisää treenikuvia, en hirveästi kehtaa siellä tunneilla kameran kans heilua, mut joskus vapaavuoroilla voi taas kuvailla. Katsotaan miten ens vuodelle sattuu noi tunnit osumaan, jos pääsis muutenkin vähän enemmän osallistumaan tunneille. Pasilassa menis myös akrojoogaa, joka on pariakrobatian alalaji. Olis kiva päästä sinnekin osallistumaan joskus, mut nyt se menee kuoroharkkojen kanssa päällekkäin.

Tällaista tällä kertaa. Jos tää oli tosi epäselvä kuvaus lajista niin kysykää ihmeessä lisää. :) Kiitos vielä kuvissa kanssani poseeraaville treenitovereilleni!

Ihanaa ulkona sataa lunta, toivottavasti tulis nyt kunnon kinokset <3

Iloa joulun odotukseen! <3:lla Hansu

Kyselyn tuloksia ja arjen tarinaa

Hei, kiitos kaikille teille, jotka kommentoitte tai klikkailitte vastauksianne mun kyselyyn siitä, mistä blogissani kirjoittelisin. Olinpas kyllä vähän yllättynyt tuloksista: eniten ääniä saivat oman elämän pohdinta ja ajankohtaisten asioiden pohdinta! Seuraavaksi eniten ääniä tuli sirkusakrobatialle ja arkisille asioille. Heh, minä kun jotenkin ajattelin, että ketään ei kiinnosta mun arki vaan ihmiset haluaa jotain erikoista ja ihmeellistä. Mutta ilmeisesti voin jatkossakin sitten kirjoittaa arjestani hyvällä omallatunnolla. :) Loput äänet jakautuivat melko tasaisesti, mutta niistä vielä vähän enemmän ääniä saaneita ovat hengellistä pohdintaa, työ kirkon nuorisotyönohjaajana, meidän koti, Saapas ja reissuelämää. Ehkä kuitenkin innostun näistä ja ehkä vähiten ääniä saaneistakin asioista kirjoittelemaan, että nekin harvat jotka niitä äänestivät, saavat äänelleen vastinetta :D

Mutta nyt, jos kerta niitä arkisia asioita saa kirjoitella, niin nopeasti kuvaus eilisestä aamupäivästäni:

Aamulla heräsin kipeän polven kera. Se on kiukutellut jo 5 viikkoa ja olin varannut lääkäriajan. Noustuani sängystä kirosin hiljaa mielessäni hellalle illalla unohtunutta kattilaa. Siis sehän oli täynnä ruokaa. Ja nyt se oli pilalla. Jotenkin en jaksanut edes yllättyä, koska tää on niin tätä. Heti kun Toni ei oo kotona (se on Helsingissä työreissulla) niin en osaa edes ruokaa laittaa jääkaappiin :D Mut myönnän, harmitti, koska olin just illalla ruokaa vääntäessäni ajatellut että jee, tästä syön muutaman päivän eikä tarvii kokkailla. Niinpä niin.

Lähdin lääkäriin. Polveen sattuu. Vastaanotto 5. kerroksessa. Hissi on rikki! Kävelen yläkertaan ja kiroan taas hiljaa mielessäni, koska jokainen askel tekee kipeää. Lääkärin mielestä polvessa ei ole mitään sen kummemmin vikana ja kuulemma liikeratakin on ihan kunnossa. Ai, minä kun aina luulin että se ei oo normaalia, että kyykkyyn mennessä polvet koskettaa toisiaan ennen kuin alas asti pääsee... Polvien rustot on kuulemma pehmeät (?!) ja siksi polveen sattuu. Pitää vahvistaa jotain lihasta sisäreidessä, jotta se paremmin polvea. Sain siis jumppaohjeita kotiin. Kuukauden parin päästä kivun pitäisi alkaa hellittää. Huoh, mä kun toivoin jotain nopeaa kivunlievitystä... Ai niin, pois lähtiessäkin hissi oli rikki. Alas kulkiessa polveen sattuu enemmän kuin ylöspäin mennessä. Matkalla autolle tein Facebookiin päivityksen, jossa kerroin lääkärireissustani ja mainitsin rikkinäisen hissin. Eräs ystävällinen sielu kertoi, että toisessa päässä rakennusta on toinen hissi! Niinpä niin... no, tiedänpähän ens kerralla :D

Loppupäivä meni onneks ihan hyvin ja polvikin kesti sen verran, että illalla pääsi treenaamaan. Niin ja treenaamisesta puheenollen, seuraava postaukseni kertoo pariakrobatiasta! Katsotaan milloin ehdin sen kirjoittaa, viikonloppuna lähden leirille isosia kouluttamaan.

Adios, amigos! :)
<3 Hansu

Mitä lisää?

Olen jo pitkään miettinyt aiheita, joista voisi olla kiva tehdä blogiteksti. Musta vaan tuntuu, etten tiedä mikä teitä ihmisiä kiinnostaa ja mistä haluaisin kirjoitta ja toisaalta, olen muutenkin miettinyt miten "rajaisin" näitä tekstejä ettei tulisi kaikesta kaikkea. Tai siis, monestihan blogeissa on joku teema, mut tässä mun blogissa teemana taitaa olla ihan vaan mun elämä - vaikkei sekään kai väärin ole. Mulla on aika paljon kaikkea elämässä, ja siksi mietin, että pitäiskö tehdä jotain rajausta siitä mitä kirjoitan.

Eli mua kiinnostaisi tietää, mikä teitä blogini lukijoita kiinnostaa. Mistä aiheista haluaisitte (lisää) blogipostauksia?

Laitan sivun vasempaan laitaan kyselyn, josta voitte klikkailla mistä aiheesta sinua kiinnostaisi lukea (ei välttämättä näy mobiiliversiossa, jos näin on niin voit myös kommentoida tämän tekstin alle toiveesi). Voit klikata useamman kuin yhden vaihtoehdon, jos löytyy useampia kiinnostavia aiheita. Voit myös kommenteissa ehdottaa jotakin muuta aihetta, jos vaihtoehdoista ei löydy mieleistäsi teemaa. :) Olisi kiva tietää, mitkä asiat mun blogissa on kiinnostavimpia, tai mitä uutta haluaisitte siihen (tai mitä vähemmän). Tämä myös helpottaa itseäni, sillä mulla on pitkään ollut kirjoittamisen aiheet vähän "hukassa", enkä ole oikein osannut päättää mistä kirjoittaisin.

Aiheita:

• Meidän koti (sisustusjuttuja)
• RockAll-rokkikuoro ja muut musiikkihommat (biisien teko, oma musiikkimakuni jne.)
• Keikkailu (bändien/artistien keikat)
• Oman elämän pohdintaa
• Ajankohtaisten asioiden pohdintaa
• Hengellistä pohdintaa
• Sirkusakrobatia (sisältää mm. lattia-, pari-, trampoliini- sekä ilma-akrobatian)
• Saapas (vapaaehtoistyö, etsivä nuorisotyö)
• Työ kirkon nuorisotyönohjaajana
• Junabongaus
• Reissuelämää (milloin mihinkin)
• Luontoretket ja -kuvat
• Hiustyylejä ym. (omiin) hiuksiin liittyvää
• Täplä
• Arkisia asioita
• Muuta, mitä? (kommentoi)

Toivottavasti mahdollisimman moni vastaa kyselyyn, saan varmasti taas lisää inspiraatiota tästä! :)

Kiitos jo etukäteen! <3

With love, Hansu