Enemmän kuin aavistin: Puhelin sanoi puli puli, Hansu sanoi uli uli

Ihanaa alkanutta syksyä kaikille! Onpa kyllä ollut ainakin tähän asti tosi kaunista, lämmintä ja aurinkoista. Vähän harmittaa, ettei oo nyt pariin viikkoon tullut oltua hirveästi ulkona, verrattuna siis viime kesään Lehtisaaressa kun olin ulkona monta tuntia melkein päivittäin. Työt saaressa loppuivat elokuun lopussa ja sen jälkeen onkin ollut aikamoista hullunmyllyä tää elämä, hyvällä tavalla siis.

Oon monesti maininnut täällä blogissakin siitä, kuinka uskon siihen että asioilla on taipumus järjestyä ja kaikelle on tarkoituksensa. Jeesustelua tai ei, mutta uskon, että kun luotan Suuremman johdatukseen, tai tavallaan annan Jumalalle luvan johdattaa mun elämää, niin asiat järjestyy parhain päin (vieläkin todennäköisemmin kuin silloin jos en moisesta välittäisi). Koska Jumala ei ketään väkisin ohjaa tai johdata. No, joka tapauksessa, sain jälleen konkreettisesti todistaa sitä, että asioilla on tapana kääntyä parhain päin. Aikaisemmin Lapin reissublogipostauksessa mainitsin siitä, että olin puhelimen kautta työhaastattelussa seurakunnan varhaisnuorisotyön sijaisen pestiin. Mulla ei työhakemusta laittaessani ollut toiveet kovinkaan korkealla, koska jotenkin aattelin että ei tällä työkokemuksella oo saumaa päästä edes haastatteluun. Kun sitten haastatteluun pääsin, toiveet heräsikin ja ajattelin, että voisiko tämä olla se työ jossa mun kuuluu olla. (Pidätte mua kuinka pöhkönä tahansa, niin en aio peitellä tätä: uskon että elämä on tuonut mut Jyväskylään syystä ja että mulla on vielä oma paikkani täällä jossakin työyhteisössä. Siksi en oo pahemmin stressannut siitä, saanko töitä vai en, koska olen luottanut siihen että totta kai saan, kun mut on tänne asti johdatettu. Siihen on oltava syynsä.)

Jyväskylässä ollessani sain tiedon, että olin ensimmäisellä varasijalla työhön jota hain, mutta en siis saanut paikkaa. Totta kai se harmitti, mutta harmitusta lievensi tieto siitä, että se joka paikan sai on varmasti sopiva henkilö siihen työhön. Tunnen siis hänet Saappaasta. Ehkä hän kyllä todellakin olisi mua parempi ihminen tekemään työtä siellä. Palasin arkeeni Lehtisaareen ja töissä ollessani sain puhelun: eräs aluekappalainen (=alueseurakunnan esimies) soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut tulemaan heille nuorisotyön sijaisuutta tekemään, kun nykyinen sijainen lähtee toiseen alueseurakuntaan tekemään varhaisnuorisotyön sijaisuutta. Olin aivan äimänä. Siis mitä!? Eli toisin sanoen, kyse oli sen henkilön paikasta, joka sai sen paikan jota hain (meneepä monimutkaiseksi, toivottavasti pysytte kärryillä). Totta kai olisin kiinnostunut! Siinä sitten puhelimessa mulle tehtiin lyhyt työhaastattelu (tuli pieni deja vu -tunne...) ja kappalainen lupasi palata asiaan vielä myöhemmin. Tämä työ ei siis tullut avoimeen hakuun, koska työntekijän vaihdos tuli niin nopealla aikataululla että työntekijä piti saada nopeasti. Siksi sieltä soiteltiin niille, jotka oli olleet haastattelussa siihen toiseen työhön.

Niin siinä sitten kävi, että ennen kuin tajusinkaan, mulle oli tiedossa töitä nuorisotyönohjaajan viransijaisena vuoden loppuun saakka. Wau! Ihan uskomatonta!

Nyt sitä ollaan sitten tehty reilut pari viikkoa. Kaikki on ollut todella hämmentävää. Mun työkokemus seurakunnasta rajoittuu tasan leirikokemuksiin ja työharjoitteluihin (jotka nekin on diakoniatyöstä). Olen kuitenkin todella kiitollinen siitä,että sain tämän mahdollisuuden, koska jostainhan se on aloitettava. Miten muuten voi ikinä saada työkokemusta, jos aina vaaditaan kokemusta jo ennestään? Ei mitenkään. Nyt mulla on siis tuhannen taalan paikka osoittaa, että musta oikeasti on tähän. Mulla on hirmuisen ristiriitaiset ajatukset ja tunteet tämän työn suhteen. Välillä tuntuu siltä, että mä selviän tästä, no problem. Välillä taas tuntuu että hukun kaikkeen tähän tietoon ja asioihin joita pursuaa joka suunnasta eikä aivot enää jaksa ottaa vastaan mitään. Joudun aloittaan ikään kuin täysin puhtaalta pöydältä, koska kaikki pitää opetella vähän niinkuin alusta. Kyllä mä tosissani uskon, että pystyn tähän, mutta välillä on ihan kuin joku pikkupiru kuiskisi korvaani, että sä oot surkea, luovuta jo, et pysty näin itsenäiseen työhön, et pysty pitään tätä kasassa, kaikki leviää käsiin, narut irtoaa otteesta... Nyt koitan tapella sitä pirua vastaan, koska en aio lannistua enkä luovuttaa. Haluan näyttää muille ja erityisesti itselleni että olen itsenäinen, vahva ja pystyväinen nainen, vaikka ei aina siltä tunnukaan.

Onneks mulla on ihana miesystävä joka tukee ja opastaa mua kaikessa. Lisäksi uudessa työyhteisössä mut on otettu todella hyvin vastaan ja kaikki on ollut hirmuisen ymmärtäväisiä sen suhteen, että nää asiat on mulle vielä uusia. Ilmapiiri on siis ollut tosi kannustava ja oon siitä äärimäisen kiitollinen. Ainoa negatiivinen asia, joka on töissä sattunut on se, että onnistuin pudottamaan mun uuden hienon, 420 euroa maksaneen Nokia 2010 -puhelimeni vessanpönttöön! Se oikeasti kyllä harmittaa, mut onneksi meillä on kotivakuutus ja uuden puhelimen saa 150 euron omavastuulla (toivottavasti). Nyt kun meillä molemmilla on töitä niin toi ei onneks oo ihan niin paha raha maksaa, vaikka vähän kirpaiseekin. Luojan kiitos päätettiin ottaa tähän uuteen kotiin se parempi kotivakuutus, joka kattaa laajemmin ja jossa on pienempi omavastuu. Eniten tässä harmittaa kuitenkin se, että olin just saanut puhelimen asetukset, sovellukset ja päivitykset kuntoon ja nyt kaikki pitää aloittaa alusta. Ja lisäks multa katosi jonkin verran valokuvia, jotka ei olleet latautuneet OneDriveen asti. Kolmen päivän Lapin kuvatkin oli hävinneet OneDrivesta, en ymmärrä miksi! Mut onneksi, onneksi olin laittanut ne erikseen tietokoneen muistiin. Huh!
Mutta näin. Opinpa ainakin sen, etten enää koskaan pidä puhelinta farkkujen taka-taskussa (kuten en yleensä pidäkään). :D

Hmm. Mitä tulee elämän muihin osa-alueisiin, niin kerrottakoon, että nyt meillä on taas auto. Ostettiin tollanen 2.0i GT Ford Mondeo joka ainakin toistaiseksi on tuntunut olevan ihan hyvä hankinta. Aika näyttää, mut ainakin se sopi meidän lompakolle ja silmää miellytti, paitsi takapuskurin osalta joka tarttis vaihtaa jossain vaiheessa. Mut jepulis, sit kuvien kautta (niiden joita sieltä puhelimesta on onneksi tallentunut) voinen taas kertoa mitä kaikkea on tullut ton Lapin reissun jälkeen puuhailtua.

Käytiin Lehtisaaren työporukalla vielä Särkänniemessä ennen töiden loppumista. Nämä on ainoat Särkänniemi-kuvat jotka puhelimestani pelastuivat sosiaalisen median ansiosta. Snirf!

Angry Birdsit ei olleetkaan niin vihaisia kun huomasivat, että samalla puolella ollaan.
Tää on tiimipeliä!

Niin ja sitten ostettiin se uusi auto! Tässä se komeilee:

Kuun vaihteessa lähdettiin rakkaan kanssa Helsinkiin (ei kuitenkaan uudella autolla) hupailemaan. Neljäs vuosi peräkkäin kun osallistuttiin Midnight Run -juoksutapahtumaan. Ja koska mehän ei mitään perusheppuja olla, niin ei myöskään missään peruskuteissa juosta. Siellä on myös hupisarja, johon osallistutaan naamiaisasussa ja näistä asuista on myös kilpailu. Ikinä ennen ei olla sijoituttu, mutta nyt voitettiin toinen palkinto (puhtaasti juoksevan hunajan ansiosta)! Jee!

Facebookissakin Midnight Runin sivuilla on yksi kuva meistä. Käykää kurkkaamassa ja vaikka tykkäämässäkin. :)

Mehiläinen ja juokseva hunaja valmiina juoksuun.

Juoksun jälkeen. Maskit vähän levinneenä,
olo oli väsynyt mutta onnellinen :)

Toinen sija naamiaiskilpailussa ja tällainen palkinto saatiin.
Lahjakortit on Viking Linelle (ilmainen risteily) ja Ifolorille.
Ja noi Dopsit oli muuten oikeasti ihan huippuherkullisia, nam!

Seuraavana päivänä lähdettiin huvitteleen vähän toisella tapaa. Siitä on muodostunut jo perinne, että Midnight Runin yhteydessä pitää käydä myös Lintsillä.