Kävelyllä syksyisessä metsässä

Lähdettiin tänään Tonin kanssa kävelylle metsään. En olekaan Lapin matkan jälkeen hirveästi ulkoillut luonnossa. Hitsit että nautin luonnossa kulkemisesta! Siellä olo on jotenkin murheeton ja onnellinen. Ihmettelin, miksen käy tuollaisilla metsäkävelyillä useammin. Ei vain tule lähdettyä, jotenkin sitä ei tule edes ajatelleeksi. Ei, vaikka joka kerta luonnossa ollessani nautin. Nautin joka ikisellä solullani samalla kun aistit imevät itseensä kaiken mitä irti saa: silmät ihmettelevät ympäristöä, tarkkailevat pienimpiäkin yksityiskohtia. Haistelen ilmaa, erottelen siitä erilaisia tuoksuja, saan niistä erilaisia mielleyhtymiä. Koskettelen puiden ja kasvien pintaa, tunnustelen maata jalkojeni alla. Kuuntelen metsän ääniä: tuulen huminaa, puiden lehtien havinaa, lintujen laulua, jotakin rapinaa, kenties orava...

Tuomenkehrääjäkoin tekosia.
Jännä näky,
kun koko puu on ihme harson peitossa.

Musta tuntuu, niin kuin olisin menettänyt jotakin suurta, koska oon ymmärtänyt arvostaa luonnon kauneutta tosissaan vasta nyt viime vuosina. Kyllä siis aina oon pitänyt luonnosta ja metsästä, erityisesti lapsena, mutta sitten kun tulin varhaiseen teini-ikään, se jotenkin unohtui. En tiedä mitä tapahtui, mutta en enää käynyt metsässä tai muualla luonnon keskellä. Ei kai yksinkertaisesti ollut mitään syytä tai tarvetta mennä sinne. Ja sittenkin kun jonnekin luontoon tuli lähdettyä - vaikkapa mökille - en osannut nauttia siitä naurettavan suureksi kasvaneen ötökkäkammoni takia. Tuo ötökkäkammo toisaalta kertoo myös paljon siitä, että todellakin olin "kaupunkilaistunut" totaalisesti, kun en sietänyt minkäänlaisia pörriäisiä tai ötököitä ympärilläni. Muistan kyllä, että mökkireissuillakin ihmettelin aina sammakoita tai perhosia (en sentään ihan kaikkea lentävää pelännyt), mutta se kokonaisvaltaisempi luonnon arvostaminen jäi aika vähälle.

Löysin iiiison puun! En voinut olla pohtimatta, kuinkahan vanha se mahtaa olla...
Katselin ylös... Aika komea näky.

Mitä siis on tapahtunut, että yhtäkkiä olenkin oivaltanut jotakin tärkeää ja tuntuu, että jokin olisi ikään kuin avannut mun silmäni?

Se alkoi vuodenaikojen vaihtumisen hämmästelyllä. Talven muuttuessa kevääksi, aloin vuosi vuodelta rakastaa yhä enemmän ja enemmän sitä näkyä, kun puut heräävät talviunestaan ja alkavat kasvattaa pieniä lehden alkuja. Kesän muuttuessa syksyksi aloin nähdä ruskan värit entistä kirkkaammin ja pitää sitä hämmästyttävän kauniina taidenäyttelynä. Kesän auringonlaskut ja talven lumihiutaleet, ja kaikki siltä väliltä, on muuttuneet mitättömistä itsestäänselvyyksistä ainutlaatuisiksi, henkeäsalpaavan kauniiksi taideteoksiksi. Miksi? En osaa mainita vain yhtä syytä. Ensimmäinen on varmaan se, kun tulin 18-vuotiaana uskoon. Sen jälkeen kaikki on näyttänyt jotenkin värikkäämmältä ja arvokkaammalta, ikään kuin olisi ymmärtänyt tän luomakunnan kauneuden ensimmäistä kertaa (se ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä). Osaltaan siihen vaikuttaa myös valokuvaaminen. Sitä mukaa kun olen alkanut valokuvata enemmän (noin 23-24-vuotiaana), olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota pieniin yksityiskohtiin. Lopuksi keksin vielä yhden syyn josta saan vilpittömästi kiittää rakastani, Tonia. En oikeastaan kulkenut ikinä luonnossa ennen kuin me tavattiin. Aluksi lähdin Tonin mukaan monille retkille ja pikku vaelluksille ystävänä, ja nyt mulla on ilo ja kunnia lähteä sinne aikalailla toisenlaisessa roolissa. Se on meille vähän niinkuin yhteinen harrastus, kun lähdetään noille luontoretkille yhdessä. Toni on opettanut mulle todella paljon ihan konkreettisesti siitä, miten metsässä ollaan ja miten siellä pärjää jos aikoo vaikka yöpyä. Siis ihan perus partiotaitoja, joista mulla ei ole ollut hajuakaan aikaisemmin.

Oli syy tähän kaikkeen mikä tahansa, olen tosi onnellinen että mun silmät on auenneet huomaamaan, kuinka kaunis tää maailma onkaan. Ihan kuin itsekin olisin herännyt jonkinlaisesta horroksesta, talviunesta. Nyt muutaman vuoden ajan oon yrittänyt ikään kuin kiriä kiinni niitä menetettyjä vuosia jolloin kuljin ulkona laput silmillä. Mutta toisaalta, eihän tässä ole kiire mihinkään. Yksi parhaista asioista tuolla luonnon keskellä on juuri se, että aika saa siellä ihan uudenlaisen merkityksen. Kyllä mä vielä ehdin nauttia kaikesta. Metsistä, puroista, kivistä, sammalesta, puista, varvunoksista, poluista, kannoista, järvistä, pilvistä ja niin edelleen. Kaikkina vuodenaikoina. Milloin vain siltä tuntuu.

Ne eivät katoa minnekään. <3

Maailma on värejä ja kauneutta täynnä. Kunpa muistaisimme pitää silmät auki ja arvostaa kaikkea tätä kauneutta. Joka päivä.