Wake up & enjoy!

Hola!

Olen monta viikkoa jo miettinyt, että haluaisin kirjoittaa blogia, mutta mulla on ollut aiheet vähissä. Viime postauksen jälkeen ei oikein mitään ole tapahtunut. Auton kanssa on rampattu huollossa edelleen ja Täplän kanssa eläinlääkärissä (btw, hyviä uutisia: Täplän diabetes on täysin parantunut!). Arki on pyörinyt näiden asioiden ympärillä, enkä viitsisi teille samoista aiheista kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Nyt kuitenkin, auringon paistaessa meidän asuntoon ja lämmittäessä tämän saunaksi, ymmärsin kevään saapuvan vauhdilla pienistä takatalvi-yrityksistä huolimatta. Siis kevät! Rakastan kevättä ♡

Ainakin itselleni kevät on aikaa, jolloin herään talvihorroksesta ja muistan taas elää. Elän kyllä talvellakin, ehe ehe, mutta talvella elämiseni on enemmänkin rimpuilua, hapuilua, vähän niinkuin puoliteholla. Kevään koittaessa akut taas latautuvat täyteen, ja vaikka tiedänkin ympäri vuoden, että elämä on ihanaa, kevään koittaessa oivallan sen taas uudella tavalla.

Elämä on ihanaa. Siispä nauttikaa, ystävät! Ja oikein upeaa, aurinkoista ja kaikin puolin hyvää kevättä kaikille ♡

Onnea ja epäonnea

Inhottava tunne. Jossakin nielun ja poskionteloiden välillä pyörii viileän tuntuinen limaklöntti, joka ei liiku suuntaan eikä toiseen. Yritän saada sitä liikkumaan tekemällä kummallisia liikkeitä nielussani. Röhkin ja kuulostan possulta. Eikä se klimppi liiku mihinkään. Yäääh, luovutan. Täytyy vaan odottaa, kunnes antibiootit alkaa tepsiä.

Troppia troppia...

Jep, sairaana siis ollaan. Mulla hajoo pää eikä pelkästään tän liman takia, vaan, koska en ole päässyt kuukauteen treenaamaan mulle niin rakasta akrobatiaa! Tuntuu, että oon elänyt viimeisen kuukauden jonkinlaisessa kuplassa. Täh, miks ihmiset puhuu kevään tulosta? Ai mitä, nyt on jo maaliskuu? En meinaa tajuta sitä. Aloin vasta hyväksyä sen ja iloita siitä, että on talvi. Ja olin suunnitellut reissua pulkkamäkeen, kunhan paranen. Pah, nyt se on jo myöhäistä. Tai no, olishan tuolla mäessä lunta, mutta todennäköisesti niin märkää, että tarvitsisin kokovartalokortsun jos haluisin kuivana pysyä. Plus että, en vielä ole siinä kunnossa että uskaltaisin mäkeen heittäytyä.

Oon ennenkin ihmetellyt sitä, miks vastoinkäymiset tulee usein yhtä aikaa. Ensin on pitkän aikaa kaikki hyvin ja sitten tulee kaikenlaista sontaa lyhyen ajan sisällä niskaan. Onhan se tietty kiva, että ne hyvät ajat pysyy parempina, kun ei ole vähän väliä jotain lannistavia juttuja pilaamassa sitä. Mut toisaalta, ne yksittäiset vastoinkäymiset kestäis kai paremmin, jos ne sattuis silloin kun asiat on muuten suht hyvin. No ei mulle mitään kamalaa oo sattunut, enemmänkin vaan on ollut epäonnea esim. just ton suhteen etten oo päässyt treenaamaan. Ensin onnistuin nyrjäyttämään nilkkani treenatessa ja jouduin jo silloin olemaan viikon treenaamatta. Sitten kun aloin taas treenata, ehdin ehkä reilun viikon treenailla kun mulla meni ranne. Kävin lääkärillä ja se totes, että mulla on löysät nivelet ja paikat niksahtelee helposti pois paikoiltaan. Pitäis hankkia rannetuet (ei sitten lääkäri viitsinyt tarkemmin kertoa että mistä ja millaiset...). Ranne oli niin kipeä, etten uskaltanut taas yli viikkoon treenata. Kun se sitten alkoi tuntua siltä, että ehkä uskaltaisin taas kokeilla, alkoi Täplän vointi olla todella huono (mistä oon kirjoittanut parissa viime tekstissä) eikä treenaaminen tullut mieleenikään. Halusin vaan viettää kaiken mahdollisen ajan Täplän kanssa, koska pelkäsin, että yhteistä aikaa meillä ei ole enää montaa päivää. Täplä kuitenkin sinnitteli ja se alkoi toipua. Nyt voisin taas lähteä hyvillä mielin treenaamaan. Paitsi että, sain hirmuisen flunssan, jonka alkamisesta on nyt 2 viikkoa. Flunssa äityi siis poskiontelontulehdukseksi joka tuntuu sekin olevan hyvin tiukassa. Jouduin by the way vaihtamaan antibiootitkin uusiin, koska edellisistä sain niin voimakkaita vatsaoireita että oksat pois. Makasin vaan sängyssä enkä voinut liikkua. Uikutin vaan kun kipu palasi aalloittain. Ripulista puhumattakaan...

No joo, karkasin aiheesta :D Sori herkkähipiäiset, en omista tekstinsuodatinta :)

Mutta joo, tänään kuitenkin palasin töihin. Ihan hyvä, koska alkoi jo kotona kyhjöttäminen kyllästyttää. Unirytmikin on ihan sekaisin kun pahimpina sairaspäivinä nukuin niin paljon ja sitten ei enää yöllä tullutkaan uni. Oon myös stressannut mm. raha-asioita, joka on varmaan ollut yks syy unettomuuteen... ei mitään katastrofaalista tilannetta onneksi ole, mutta onhan tässä kuluja ollut. Laskeskelin, että Täplän eläinlääkärikuluihin on kulunut viimeisen 5 kk aikana 850 euroa. Ja ens viikolla on taas uus lääkäriaika. Lisäksi meidän auto on tuottanut meille kuluja, kun siihen tehtiin 530 huolto just pari viikkoa sitten. Ja perjantaina viedään taas, kun öljyä mystisesti häviää edelleen moottorista. On toi autokin kyllä kans yks murheenkryyni! :) Siis tosi kiva auto, mutta siihen on saanut kaikenlaisia pikkuhuoltoja tehdä vähän väliä, ja lisäks yks vanhempi setä tuossa ennen joulua peruutti etulokariin ison lommon (onneks meni sedän vakuutuksista...). Ne kyllä muistaa meidät jo hyvin siellä korjaamolla, kun ollaan viety auto sinne jo niin monta kertaa. Auto on ollut meillä 6 kk ja varmaan se 6 kertaa on se sinne jo viety :D

Joulukuussa tullut sedän kolhima vahinkolommo. Onneks saatiin se korjattua, oli siinä ja siinä että suostuivat korjaamaan,
koska korjaus tuli (muka) saman hintaiseksi (750 e) kuin mikä on auton arvo. Pöh, sanon minä.

Mut hei, on mulla jotain positiivistakin asiaa! Täplä on siis tosiaan toipumaan päin. Oon niiiin onnellinen, että kuuntelin vaistoani enkä vienyt sitä lopetettavaksi vaikka jouduinkin asiaa vakavasti harkitsemaan. Se "päivä kerrallaan" -päätös oli hyvä. Huomasin tietynlaista painetta joiltakin ihmisiltä, jotkut sanoi jopa suoraan että eikö olis parempi jo viedä piikille/lopetettavaksi "se kissa"... mua kyllä satutti noi sanat silloin, koska sisimmässäni tiesin että joo, ehkä pitäis, mutta silti en ollut valmis vielä luovuttamaan. Se satutti, koska tuntui niin kylmältä ja tunteettomalta antaa periksi, kun tiesin että toivonhippuja vielä on. Tarrauduin kiinni niihin hippuihin ja se oli onneksi oikea päätös. Täplän kaljut läntit siis vaan levisi ja raapiminen oli sydäntäraastavaa, eikä homeopatiastakaan tuntunut olevan apua... mua itketti iltaisin, kun nukkumaan mennessä Täplän rapsutus piti mua tuntikausia hereillä. Päätin, että varaan ajan vielä toiselle eläinlääkärille ja kysyn suoraan, onko Täplä jo toivoton tapaus vai onko mitään tehtävissä. Se oli paras ratkaisu mitä Täplän hoidon kannalta on tähän mennessä tehty! Nimittäin tämä toinen lääkäri kuunteli koko Täplän sairaushistorian ja ihmetteli, miksei ihosta ole otettu näytteitä ja miksei allergiatestejä ole tehty (olin edelliselle lääkärille niitä itsekin ehdottanut, mutta syystä tai toisesta hän ei niitä suositellut). Täplästä otettiin näytteitä ja se sai lääkeshampoon, jolla sitä on nyt pesty kahdesti viikossa. Tulokset jo ensimmäisen pesukerran jälkeen oli uskomattomat! Kutina ja raapiminen loppui kuin seinään ja Täplä nukkui sikeämmin kuin viikkoihin. Oli varmaan ihanaa nukkua pitkästä aikaa ilman kutinaa. Nyt pikkuiselle on alkanut kasvaa karvaa, ja odotellaan sieniviljelyn tuloksia. Kaikki näyttää valoisammalta ja Tinttu on ihan kuin eri kissa. Se on taas oma ihana itsensä ♡

Tässä näytti jo pahalta. Noi ruvet on tulleet raapimisesta ja sen seurauksena Täplän iho oli tulehtunut.

Pikkuhiljaa karvaa lähti enemmän ja enemmän. Se oli muutenkin ihon huonon kunnon takia herkkä irtoamaan, eikä alituinen raapiminen auttanut asiaa. Lopulta Täplä raapi ihan "kulmakarvoihin" saakka eteen sekä korvien takaa poskiin menevän kaljun alueen. Nuo sivut oli myös korvasta lapaluihin kaljut, mutta tuohon keskelle jäi tuo söpö musta tupsu ja ikään kuin irokeesi.

Minä tietysti hoivasin ja hellin rakastani parhaani mukaan. Tänä kuvan ottamisen aamuna kun heräsin Täplä kainalostani, olin niin onnellinen, että se oli siinä vieressä. Koska olin muutamaa päivää ennen ajatellut, että edellinen päivä olisi se päivä jolloin Täplä vietäisiin lopetettavaksi jos se menee huonommaksi. Muutosta kuitenkin tapahtui parempaan ja sydämeni iloitsi. ♡

Uuden lääkärikäynnin jälkeen saatiin uutta toivoa. Pestiin Täplä lääkeshampoolla, jonka jälkeen se nukkui putkeen seuraavaan aamuun asti. Se oli niin väsynyt, että nukahti kirjaimellisesti naamalleen mun syliin. Se sai nukkua ilman kutinaa piiitkästä aikaa. Shampoohoidon aloittamisen jälkeen karva on alkanut kasvaa takaisin...

Täplän vointikin alkoi kohentua ja se alkoi olla taas enemmän oma utelias itsensä...

...kuten kuvasta näkyy. Täplä jaksoi taas olla arjen touhuissa mukana. :)

Sitten kun minä vuorostani sairastin, sain kainalooni lohduttavan pikku nyytin. ♡

Nyt Täplä on melkein jo ennallaan. Kasvanut karva on vasta sänkeä ja matka paranemiseen on pitkä, mutta suunta ainakin on oikea! Vielä pitää selvittää, mistä tämä kaikki oikein johtui, ettei se pääse toistumaan.

 

Jatkamme myös suihkuttelua kahdesti viikossa, vaikka se ei ihan Täplän lempipuuhaa olekaan.

Oikeastaan, se inhoaa sitä.

Näkeeks sen jostain??? :D

Aika tyytyväiseltä tämä kisu näyttää, vai mitä ootte mieltä? Vähän näyttää vielä hassulta, kun sänkikarvojen kanssa pää näyttää niin pieneltä. Lisäksi eläinlääkärin suosituksesta ajelimme Täplän karvat 12 mm pituiseksi. Ainakin sieltä mistä se antoi ajella :D Suunta on siis oikea ja näillä eväillä on hyvä jatkaa eteenpäin. Luojalle kiitos Täplästä! ♡ 

Vielä mennään, päivä kerrallaan

Kuva: Pixabay.com

Aurinko paistaa. Ulkona on ihana keväinen talvisää. Harmittaa, kun en osaa nauttia siitä. En juuri nyt oikein mistään. En ole käynyt akrobatiatreeneissäkään viikkoon. Ei huvita. (Enkä kyllä ole voinutkaan, koska mulla on ollut sekä nilkka että ranne kipeinä.) Normaalisti pursuaisin energiaa ja olisin käynyt nauttimassa ulkoilmasta, mutta nyt se ei vaan tunnu oikealta. Olen ollut hirveän hajamielinen viimeiset pari viikkoa ja motivaatio kaikkeen on ollut hukassa.

Olisipas ihanaa lähteä kävelylle raikkaaseen talvi-ilmaan auringonpaisteessa...
Silti vaan pysyn sisällä persuus penkissä, tyhmä minä.
Kuva: Pixabay.com

Tämä kaikki johtuu ihan vain siitä, että olen niin huolissani Täplästä. En voi sille mitään: olen sellainen ihminen, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun aina todella voimakkaasti. Elän aina täysillä, tunteella. Jos asiat on hyvin, olen iloinen ja positiivinen enkä turhia murehdi. Silloin mulla on energinen olo ja jaksan keskittyä asioihin sekä iloita pikkujutuista. Tällä on kuitenkin myös varjopuolensa, eli se jos jotain on pielessä. Ihmiset ovat erilaisia ja tiedän monta ihmistä, joiden pasmat ei menisi läheskään näin sekaisin jos lemmikki on vakavasti sairas. Mä en kuitenkaan mahda mitään sille, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun aina niin voimakkaasti. En nyt sano että olisin ihan täysin rikki ja masennuksen kourissa. Täplä kuitenkin vielä toistaiseksi tuossa on ja porskuttaa. Pystyn hoitamaan asiat, mutta niiden hoitaminen on paljon haastavampaa ja raskaampaa kuin normaalisti. Täplä pyörii mielessäni jatkuvasti. Se on niin rakas etten voi sanoin kuvailla. Toisille ihmisille lemmikit ovat "vain eläimiä" eikä niistä koskaan tule niin rakkaita ja läheisiä. Itselleni taas lemmikit ovat aina olleet kuin perheenjäseniä, ja erityisesti Täplällä on ollut tärkeä paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kissani, jonka olen ihan itse hankkinut ja valinnut, ja se on alusta asti ollut minun omani eikä sitä ole tarvinnut jakaa kenenkään kanssa (kuten vaikka lapsena kun meidän perheellä oli kissoja, silloin ne oli meidän eikä mun). Täplä on myös niin ihana persoona, niin ihmisrakas ja omalaatuinen, että siitäkin syystä se on erityisen tärkeä ja rakas. En ole kohdannut toista kissaa, jonka kanssa on koettu näin paljon, rakennettu erityisen vahva luottamussuhde ja tultu läheisiksi tavalla jonka en tiennyt kissan kanssa olevan edes mahdollista. Väittäkää vain että kuvittelen jollette usko, mutta se ei kuitenkaan ota pois sitä kuinka rakas Täplä mulle on. Ja siksi se tuntuu niin pahalta, että Täplä on sairas. Rakas ystäväni on miltei kuolemansairas, tottakai olen poissa tolaltani.

Viime keväänä pohdin blogissani sitä, olisiko mahdollista, että minulla on AHDH, ADD tai jokin vastaava... öö.. sairaus, häiriö, vaiva... mikä se nyt sitten onkaan. Asia tuli mieleeni taas tätä kirjoittaessani, kun aloin pohtia sitä, reagoinko normaalia voimakkaammin tiettyihin vastoinkäymisiin. Joskus lamaannun täysin ja joudun pimeään kuoppaan josta on vaikeaa päästä pois. Nyt tuntuu, että olen taas sen kuopan reunalla, mutta pyrin pitämään laidoista kiinni, etten putoa. Aurinko vaikuttaa yllättävänkin paljon positiivisesti mielialaani, mutta pelkään, että jos Täplän kanssa käy huonosti (joka on melko todennäköistä), otteeni irtoaa ja löydän itseni taas kuopan pohjalta. Näinä aikoina vetäydyn kuoreeni, en jaksa olla sosiaalinen enkä nähdä ihmisiä, olen vain kotona. Jos oikein pahaksi menee, en jaksa käydä missään, en edes kaupassa. En muista syödä tai käydä suihkussa, enkä toisaalta jaksa edes ajatella mitään. Mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Velvollisuudet ahdistaa ja tekemättömyydestä tuleva huono omatunto ahdistaa. Pitäis-pitäis-pitäis-ajattelu ahdistaa myös, kun tekemättömien asioiden lista kasvaa ja ne pitäisi hoitaa, mutta asioihin takertuminen ja niiden aloittaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta. En tiedä osaanko selittää tätä, mutta näinä aikoina tuntuu, että sallin itselleni synkistelyn ja mitään tekemättömyyden, koska ihan kuin olisin muka jotenkin ansainnut sen. Tai siis, ihan kuin mulla olisi oikeus olla tekemättä yhtään mitään ihan vain siksi, että olen kokenut jotakin rankkaa elämässäni. Tuo ajattelutapahan on aivan typerää! Miten niin muka mun ei tarvitsisi hoitaa mun velvollisuuksia silloinkin, kun elämä potkii päähän? Kyllähän muutkin ihmiset hoitaa. Mutta pahoina aikoina vaan iskee selittämätön välinpitämättömyys ja selitän itselleni, että mun ei tarvii. Se on ihan naurettavaa. Haluan kertoa sen rehellisesti. En kaunistele sitä. En myöskään ymmärrä sitä. Mutta niin vain käy. :(

Joskus tulee kausia, jolloin haluaa olla yksin. Silloin ei jaksaisi edes viesteihin vastata.
On hyvä mietiskellä asioita ihan itsekseen.
Kuva: Pixabay.com

Tuo äsken kuvailtu tilanne on harvinaista, eikä se useinkaan mene noin pahaksi. Mutta tuo oli se worst-case scenario, eli tilanne pahimmillaan, jonka viimeksi olen kokenut pari vuotta sitten avioeron jälkeen. Todennäköisesti Täplän kuolema ei saisi mua ihan noin pohjalle, mutta haasteita se toisi silti. En vain yksinkertaisesti pysty keskittymään oikein mihinkään silloin, jos mielessä on voimakasta surua (onneksi olen pystynyt aina työt silti hoitamaan). Jo nyt huomaan, että teen asioita puoliteholla ja unohtelen juttuja. Toisaalta huomaan, että tekee ihan hyvää olla välillä poissa kotoa ja saada muuta ajateltavaa. Joka on kyllä ristiriidassa sen kanssa, että tavallaan en muuta haluaisikaan kuin olla kotona hoivaamassa pikku potilasta.

Karvaa lähtee...

Huti! Pesä on kiva, mutta joskus myös pesän vierusta. Kunhan on lähellä ruokakuppia ;)

Kuvissa Täplä näyttää ihan omalta itseltään. Nukkuu söpösti pää kallellaan.
Posken kaljut läntit kuitekin muistuttaa että kaikki ei ole hyvin. Takaraivosta en viitsi laittaa edes kuvaa...

Nyt täytyy vaan pysyä vahvana ja yrittää pitää mieli positiivisena. Se on vaikeaa, mutta ei tässä synkistelykään auta. Täplän vointi on nyt pysynyt aika hyvänä, se syö kohtuu hyvin ja nukkuu paljon, mikä on siis hyvä asia. Se myös tulee syliin ja kehrää paljon. Karvaa lähtee edelleen ja kaljut ihoalueet on kasvaneet. Homeopatia aloitettiin maanantaina ja sen pitäisi kuulemma auttaa 1-2 viikossa. Päätin, että kokeillaan nyt, kun Täplä ei kuitenkaan muuten vaikuta voivan huonosti (vaikka tiedän että ei tuo kutinakaan kiva juttu ole). Jos homeopatia ei auta, täytyy miettiä tilanne uudelleen. Että päästetäänkö Täplä kissojen taivaaseen vai vieläkö jotain voi kokeilla. Tosin en haluaisi että se kovin kauaa joutuisi tuota kutinaakaan kärsimään... No, mennään edelleen päivä kerrallaan. Ja toivotaan parasta.

Kyllä se kuitenkin aika tyytyväiseltä näyttää, eikö?
Peukut pystyyn, että kaikki järjestyy vielä parhain päin! ♡

Taistelu Täplän terveydestä

Tinttu kassissa.

Täplä on nyt aika kipeä ja olen hyvin huolissani. Eilen jo pelkäsin, että Täplä ei näe loppuviikkoa, mutta onneksi tänään on parempi päivä. Täplä (=Tinttu) on kärsinyt lievistä allergisista oireista koko sen 3,5 vuotta kun se on mulla ollut. Tämä on näkynyt satunnaisina silmä-/korvatulehduksina ja yksittäisinä rupina joita se silloin tällöin on ihoonsa raapinut.

Sen jälkeen kun me muutettiin Jyväskylään toukokuun lopulla, Täplän allergiaoireet tuntui vähentyneen. Keväällä/kesän alussa sillä oli muistaakseni korva- tai silmätulehdus, mutta sen jälkeen meni monta kuukautta ilman mitään suurempia vaivoja. Ajattelin, että ehkä Pieksämäen asunnossa oli jotakin, joka sai Täplän oireet pahenemaan, koska ne helpottui kun muutettiin pois. Lokakuussa huomasin, että Täplän kyljessä oli karvattomampi (harvempi) kohta, ja sen alla pieniä näppyjä. Tästä alkoikin alamäki ja taistelu jota on jatkettu tähän päivään. Lääkäri siis silloin totesi Täplän olevan allerginen ja atooppinen tapaus ja laittoi Täplän myös tiukalle laihdutuskuurille (vaikka pulleimmista ajoista olikin jo laihduttu, oli ylipainoa silti vielä reilusti). Täplä alkoi syödä hypoallergiaruokaa ja aloitettiin antibiootti- ja kortisonikuuri. Hiphei, oireet katosivat! Kymmenen päivän jälkeen antibiootti lopetettiin ja kortisoniannos puolitettiin, koska sitä ei saa lopettaa kerralla vaan pikkuhiljaa annosta pudottaen. Täplän oireet alkoivat palata rajumpana kuin aiemmin: ihottuman lisäksi Täplä raapi ja nuoli paljon, joska iho kutisi. Kokeilimme pidempää kuuria, mutta sama juttu kävi uudelleen. Antibiootti ja kortisoni aloitettiin maksimiannoksella vielä kolmannen kerran, mutta tällä kertaa kuukauden kuurilla, jonka jälkeen alettaisiin vasta pudottaa kortisoniannosta. Yhteensä Täplä söi kortisonia siis melkein 3 kuukautta putkeen.

Hoikistunut Täplä. Kaiken kaikkiaan Täplä on laihtunut kilon verran siitä lokakuun lääkärikäynnistä.
Aika paljon aika nopeasti, mutta eipähän enää liikakilot kiusaa...

Täplä tammikuun puolivälissä, juuri ennen kuin kortisoniannostusta alettiin taas laskea.
Tällöin oli kaikki hyvin, ja nukkuma-asennot parhaasta päästä <3

Täplä ihmettelee omaa kirjaansa. :)

Kortisoni auttoi oireita pysymään poissa ja iho ja turkki olivat hyvässä kunnossa.
Täplä oli tyytyväinen ja onnellinen.

Hoikka tyttö ♡

Kun kortisoniannosta alettiin taas pienentää, oireet palasivat jo muutaman päivän kuluttua. Lisäksi huomasimme muitakin oireita: Täplä välillä hoiperteli ihan kuin sitä huimaisi, ja sen juominen ja pissiminen oli lisääntynyt reilusti. Syyksi tähän todettiin se, että Täplä sairastui liian pitkään jatkuneen kortisonilääkityksen seurauksena diabetekseen. Kortisoni täytyi lopettaa kokonaan, koska diabetestä täytyy hoitaa nyt ensisijaisesti. Diabetes on saatu ruokavalion ja insuliinipistosten avulla kuriin, mutta allergiaoireet on hoitamattomana päässeet leviämään nopeasti. Kortisoni auttaisi näihin oireisiin, mutta sitä ei enää voida antaa. Täplän iho on huonossa kunnossa ja karvaa lähtee. Se nuolee ja raapii niin, että ihossa on kaljuja länttejä. Lääkäri sanoi, että koska diabetes johtuu kortisonista, voi se vielä parantua jopa kokonaan. Tällöin voitaisiin ottaa kokeiluun eliminaatiodieetti, joka tarkoittaa sitä, että Täplä söisi täysin uudenlaista ruokaa, siis sellaista aitoa lihaa jota ei ole ennen syönyt eikä ole voinut sille allergisoitua, esim. hevosta tai kengurua. Nyt tämän aloittaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, koska diabeteksen hoidossa tuon diabetesruoan syöminen on välttämätöntä.

Ensimmäisten (diabetes)oireiden alettua. Hoitamaton diabetes teki Tintusta poissaolevan oloisen.

Allergiaoireiden paluun huomasi, kun Tinttu nuoli ja raapi vähän väliä.
(Eipä olisi muuten pulleampi Tinttu ikinä taipunut tuollaiseen asentoon...)

Pikku potilas. Diabetesdiagnoosin saatuaan Täplän loppupäivä meni muissa maailmoissa,
koska se piti rauhoittaa verikokeen saamiseksi, ja rauhoittava vaikutti lamauttavasti koko loppupäivän.

Kävimme eläinlääkärissä viime perjantaina. Eläinlääkärikin huokaili sen näköisenä, että keinot alkavat loppua. Hyviä uutisia oli, että sokeriarvot ovat normalisoituneet eli lääkitys toimii. Kutinaan ei kuitenkaan ole nopeavaikutteista helpotusta. Lisäksi iho oli tulehtunut ja vaatii jälleen antibioottia. Saimme iho-oireiden helpottamiseksi mukaamme Atopica-lääkettä, joka on solusalpajaajalääke. Tässä on kuitenkin huonot puolensa: ensinnäkin, Atopica ei sovi kaikille kissoille, vaan jotkut kissat alkavat oksennella ja ripuloida, eli lääkitys joudutaan lopettamaan. Toinen ongelma on se, että Atopican vaikutukset alkavat näkyä vasta viikkojen kuluttua.

Olin eilen aivan surun murtama. Tinttu oli ollut viikonlopun hoidossa "mummulassa" ja raapinut sinä aikana hirmuisesti uusia kaljuja länttejä. Se jaksoi juuri ja juuri avata silmiään, eikä syönyt kunnolla. Tähän saattoi vaikuttaa se, että se tuntui voivan pahoin perjantain eläinlääkärikäynnin jälkeen (se jouduttiin rauhoittamaan verikokeita varten). Ja toisaalta näytti myös siltä, että ihan kuin Täplän suu olisi jotenkin kipeä, ehkäpä liiallisesta nuolemisesta. Olin aivan rikki, koska olen tähän asti jaksanut olla toiveikas, mutta sunnuntai-iltana romahdin. Kävin mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot, ja mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän musta tuntui ettei Täplä selviä ja että se täytyy päästää kissojen taivaaseen. Olihan se tilanne ihan toivottoman oloinen, koska ajattelin, että jos Täplä ei ala syömään, ei sille voida antaa myöskään lääkkeitä. Koska insuliinia ei saa antaa jollei Tinttu ole syönyt, ja antibioottia taas ei muuten saa menemään kuin ruoan seassa. Tilanne näytti toivottomalta ja mielessä kävi jo ajatus, että varaan ajan Täplän viimeiselle matkalle.

Olin perjantaina soitellut homeopaatille, koska tuntui että haluan selvittää kaikki vaihtoehdot. Homeopaatti oli toiveikkaan oloinen ja sanoi että homeopatiasta voisi löytyä apua Täplälle. Hän laittoi apua postissa tulemaan. Maanantaina ollessani murheen murtama ja miettiessäni, mitä tehdä, postiluukusta tipahti tilaukseni. Mun piti tehdä päätös, valitsenko Atopican vai homeopatian, koska ne ei toimi yhtä aikaa. Valitsin homeopatian, koska Atopican vaikutuksissa kestää monta viikkoa (ellei sitten sivuvaikutukset vesitä koko hommaa jo aikaisemmin) ja pelkään, ettei Täplällä ole niin kauaa aikaa. Apua on saatava nopeammin, ja homeopatia voisi auttaa jo reilun viikon kuluttua (vaikkakin antibiootit saattavat heikentää vaikutuksia).

Eilisiä kuvia. Täplä nukkuu uudessa pesässään, joka on sijoitettu lähelle ruokakuppia
(jossa se pötkötteli lattialla joka tapauksessa).
Siitä on lyhyt matka murkinoimaan ja vettä juomaan.

Tänään tuntuu, että Täplä voi jo huomattavasti paremmin. En tiedä johtuuko se antibioottien vai homeopatian (vai molempien) vaikutuksesta, mutta muutosta parempaan on ehdottomasti tapahtunut. Nyt tuntuu, että ehkä sittenkin vielä on toivoa. Täplä on syönyt ihan kunnolla ja sen mieliala on selkeästi parempi. Se on hellyydenkipeä ja pirteämpi. Kyllä se edelleen nuolee ja raapii, muttei ehkä ihan niin paljon. Ja toisaalta on hyvä, että se nukkuu paljon (tämä on Täplälle ihan normaalia), koska silloin se ei ainakaan kärsi kutinasta. Enemmän olisin huolissani siitä, jos se EI nukkuisi, koska silloin varmaan kutina olisi niin paha että häiritsisi unen saantia. Iho ei enää vaikuta olevan kipeä, kuten viikonloppuna ihotulehduksen vuoksi.

Pelkään, että tämän tekstin myötä kaikki alkavat kehottaa mua lopettamaan Täplän kärsimykset tähän paikkaan. Myönnän, että sen asian käsittely on mulle todella vaikeaa. Mulla meni pitkään että suostuin edes ajattelemaan koko asiaa. Aina kun se ajatus kävi mun päässä, halusin työntää sen pois ja kieltää kaiken. Ei vielä ole sen aika. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jouduin kuitenkin myöntämään, että sen aika on kenties lähempänä kuin mitä olen uskaltanut myöntää. Päätin, että katsotaan vielä pari päivää, paitsi tietenkin jos Tintun vointi menee todella huonoksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että Täplä voi jo paljon paremmin. Nyt täytyy mennä päivä kerrallaan ja katsoa miten asiat etenee. Tottakai Täplän viimeistä matkaa täytyy miettiä uudelleen sitten, jos homeopatiasta ei ole mitään apua ja Täplän kutina ja raapiminen vain jatkuu. Mulle on ihan sama vaikka Täplä olis kokonaan kalju, kunhan sillä olisi hyvä olla. Mutta jos se raapii jatkuvasti, silloin sillä ei ole hyvä olla. Siksi päivä kerrallaan. Koska tuntuu, että vielä on toivoa. Tuntuu, että homeopatia on Täplän viimeinen toivo... siispä pyydän sinulta lukija, laitathan asian puolesta kädet ristiin. Mikäli homeopatia ei auta, ei auta varmaan mikään. Paitsi ihme.

Tänään aamulla Tinttu oli jo enemmän oma itsensä.
Meillä oli ihana hellittelyhetki sängyllä ♡

Erityisesti nyt nautin joka ikisestä hetkestä rakkaan ystäväni kanssa.
En voi tietää mikä niistä hetkistä jää viimeiseksemme.
Mikään eläin ei koskaan ole ollut mulle niin rakas ja läheinen kun Täplä on.
Se on vaan ihan uskomattoman tärkeä, arvokas ja kultaakin kalliimpi ♡

Jos Täplä täytyy lähettää kissojen taivaaseen, olen valmis tekemään sen. Mutta haluan päättää itse, milloin se tapahtuu. Toivon siis, että ette tuomitse mua siitä, etten tee sitä ihan vielä. Se saattaa olla hieman itsekästä, mutta ainakin juuri nyt Täplällä on parempi olla. Ja jos tämä voisi johtaa siihen, että Täplä vielä paranee ja saa lisää hyviä elinvuosia, uskon että se on sen arvoista. Jos niin ei käy, en itsekään kestä katsoa kun rakkaani kärsii. Teen sen päätöksen sitten kun on sen aika. Mutta se ei ole tänään. Toivottavasti ei vielä huomennakaan.

Mennään päivä kerrallaan.

Kun kuolema koskettaa

Onko kuolema tabu?

Tulin koneeni ääreen, aikeenani kirjoittaa blogiteksti, mutta tuijotin pitkään tyhjää ruutua. Tunnetta ja ajatuksia on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän.

Olen kirjoittanut paljon erilaisista aiheista blogissani ja lupaankin blogin kuvauksessa, että blogissa käsitellään elämän iloja ja kipuja sekä asioita, joista liian usein vaietaan. Tämä blogitekstini käsittelee nyt niitä vaiettuja ja vaikeita asioita, joten varoituksen sana: en suosittele lukemaan tekstiä pidemmälle jos et halua lukea ikävistä asioista ja kuolemasta.

Kuolema... se on pyörinyt tänään päässäni paljon. Syynä on se, että sain eilen illalla kuulla suru-uutisia: eräs tuttava on nukkunut pois. Kyllähän se pysäyttää. Pistää miettimään ja ymmärtämään, kuinka hauras onkaan ihminen ja elämä. Aikamme täällä on rajallinen, eikä ihmismieli voi mitenkään ymmärtää sitä, miksi toisten aika täällä on lyhyempi kuin toisten. Elämää oppii arvostamaan ihan uudella tavalla, kun oivaltaa, että se voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Itsekin olen saanut muistutuksen tästä jo monta kertaa. Olen menettänyt monta rakasta, monta enemmän tai vähemmän läheistä ihmistä. Joka kerta se pysäyttää. Joka kerta se satuttaa. Mutta olen huomannut, että se myös opettaa. Ei pelkästään niin, että se opettaa arvostamaan elämää. Se myös opettaa käsittelemään surua. Ja kuolemaa.

Olen huomannut, että kuolema on vaikea asia. Tottakai on. Mutta siis, tarkoitan sitä, että siitä on vaikeaa puhua. Ei oikein tiedetä, miten pitäisi reagoida läheisen suruun. Siis silloin kun joku toinen kertoo, että hänen läheisensä/tuttavansa on kuollut. Ihmiset ovat arkoja juttelemaan siitä. Ehkä oletetaan, ettei sureva halua puhua. Tai että sureva ottaa asian puheeksi itse sitten, kun kaipaa juttuseuraa. Näin ei kuitenkaan aina ole. Sureva ei ehkä halua "vaivata" toisia murheillaan ja saattaa toivoa, että joku kysyisi, miten voit. Entäpä sitten jos kyseessä onkin itsemurha? Siinäpä vasta tabu. Olin kirkon kasvatuksen päivillä viime viikolla ja siellä itsemurhan tehneiden läheiset saivat puhua. Sieltä jäi eräs asia vahvasti mun mieleeni. Eräs nainen - ammatiltaan pappi - kertoi, että kun hänen puolisonsa kuoli, koti täyttyi surunvalitteluista ja kukista. Mutta kun hänen ex-miehensä (lastensa isä) oli vuosia aiemmin tehnyt itsemurhan, löytyi kotoa vain yhdet kukat. Vain yhdet, ja nekin olivat työyhteisöltä (eli seurakunnalta). Jos kuolemasta on vaikeaa puhua, itsemurhasta on sitäkin vaikeampi. Pappina tämä nainen kävi siunaamassa vainajia hautaan. Usein silloin, jos vainaja oli tehnyt itsemurhan, tilaisuus poikkesi ns. normaaleista hautajaisista. Vieraita oli vain kourallinen. Itsemurhasta ei puhuttu, koska kuolintapa ei ollut "luonnollinen". Ei haluttu mainita ääneen tapahtunutta. Sitä hävettiin. Pelättiin kenties, että joku tuomitsee. Eivätkä surevien omaisten läheisetkään oikein osanneet ottaa osaa suruun, koska oli tehty itsemurha...

Nämä asiat saivat mut miettimään. Itsemurhan tehneiden omaiset ja läheiset surevat aivan yhtälailla kuin kenen tahansa kuolleen ihmisen omaiset. Kysymykset voivat olla erilaisia, mutta ainakin yksi
kysymys pysyy samana: miksi? Sitä minäkin olen joutunut monesti itseltäni - ja ennen kaikkea Jumalalta - kysymään.


Lisan tarina

Tämän pohdinnan perään haluaisin kertoa tositarinan. Tämä tapahtuma on minulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, sellainen joka on vaikuttanut elämääni monella tavoin. Olen pohtinut pitkään sitä, haluanko tuoda blogissani esille jotain näin henkilökohtaista, mutta tulin siihen lopputulokseen, että Lisa (nimi muutettu) ansaitsee tulla kuulluksi. Toivon, että Lisan tarina auttaa jotakuta toista selviämään huomiseen.

Lisa on tyttö, johon tutustuin ollessani 21-vuotias. Ei ollut mitään tekemistä ja olin kuluttanut aikaa netissä pyörien. Muistin, että mulla oli vielä ikivanhat tunnukset Demi.fi-sivustolle, ja kävin nostalgian innoittamana tutkimaan sivustoa. Eksyin keskustelupalstalle lueskelemaan nuorten kirjoituksia ja muistelin sitä, kuinka itsekin olin nuorena paininut samojen asioiden parissa. Sitten silmiini osui keskustelun aloitus, jossa tyttö pyysi apua, koska hänellä oli paha olla eikä hän löytänyt ulospääsyä. Samaisessa tekstissä tyttö kirjoitti viillelleensä itseään ja välillä miettivänsä itsemurhaa. Alla olevat kommentit olivat ivallisia. Tytölle naurettiin ja heitettiin typerää läppää, väitettiin trolliksi. Mulle tuli sellainen olo, että kyse on jostakin vakavammasta. Kommentoin alle sähköpostiosoitteeni ja Messenger-nimimerkkini, jos tyttö haluaisi vaikka jutella.

Tyttö otti yhteyttä ja tutustuimme. Sain selville, että tytön nimi on Lisa ja hän oli 15-vuotias, muuta hän ei oikein itsestään kertonutkaan. Juttelimme usein ja hän kertoi, kuinka hän joutuu joka aamu herätessään keksimään syyn, miksi nousta sängystä ja elää vielä tämä päivä. Hän koki, että maailma on niin paha paikka, ettei hän halua elää siinä. Tämän taustalla oli traaginen tapahtuma (jossa hän ei ollut ollut paikalla, mutta hänelle oli kerrottu) jonka seurauksena hänen serkkunsa oli kuollut. Lisa kertoi jatkuvasti haaveilevansa siitä, että voisi olla pilven reunalla serkkunsa kanssa. Siellä olisi parempi olla. Hän ei vaan yksinkertaisesti nähnyt mitään hyvää, minkä vuoksi pysyä tässä maailmassa. Yritin monesti osoittaa positiivisia asioita ja kyllä hän totesikin, että hänellä on paljon ihania ystäviä ja hyvä perhe. Mutta masennus oli kasvanut niin suureksi, ettei Lisa enää osannut nähdä näitäkään syynä sille, miksi jatkaa elämää. Lisa murehti usein sitä, miten hän voisi peittää käsissään olevat arvet perheeltään ja ystäviltään. Konfirmaatiokin lähestyi ja sinne pitäisi pukea lyhythihainen mekko.

En tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Olin yrittänyt rohkaista Lisaa puhumaan näistä asioista ystävilleen, perheelleen, tai koulussa jollekin opettajalle/kuraattorille/terveydenhoitajalle... kyllä Lisa halusikin puhua, mutta häntä pelotti. Ja toisaalta hän ei halunnut, että kukaan saa tietää. Mulle oli helppo puhua, koska olin käytännössä tuntematon. Olin ainoa joka tiesi, mutten voinut auttaa. En osannut. En tiennyt missä Lisa asuu, en sukunimeä enkä mitään muutakaan. Ainoa mitä osasin tehdä, oli kuunnella ja yrittää saada Lisa muuttamaan mielensä, että hän puhuisi asiasta jollekin. Ehdotin myös monesti, että Lisa kertoisi asuinpaikkakuntansa ja matkustaisin paikan päälle, jotta voisimme jutella asioista kasvotusten. Lisa halusi kuitenkin säilyttää anonyymiytensä eikä suostunut tapaamiseen.

Tuo oli todella raskasta aikaa. Teki vain mieli juosta tuon nuoren tytön luo, kietoa kädet ympärille, halata hellästi mutta lujaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy. Niin ei kuitenkaan käynyt... Mulle tuli omassa elämässä paljon käsiteltäviä asioita, kun silloinen mieheni masentui ja itselläkin oli jaksaminen tiukilla. Sattumaa tai ei, meille oli sattunut vastoinkäymisiä enemmän kuin kukaan niin lyhyelle aikavälille toivoisi, ja lisäksi lähikuukausina moni tuttu oli nukkunut pois. Lisäksi (tai näistä johtuen) sairastuin lievään burn outiin ja olin parin viikon sairaslomalla. Näinä aikoina ehdin harvenevissa määrin käydä Messengerissä, koska omakin elämä vaati erityisen paljon keskittymistä.

Seuraavan kerran kun kirjauduin Messengeriin, olin saanut kaveripyynnön tuntemattomalta ihmiseltä. Yleensä en hyväksynyt pyyntöjä ihmisiltä joita en tunne, mutta jostain syystä hyväksyin tämän. Kysyin, tunnetaanko me jostain. Hän kertoi olleensa Lisan ystävä. Henkeni salpaantui. Olleensa? Aloimme keskustella ja pelkoni kävi toteen: Lisan ystävä kertoi, että Lisa oli riistänyt itseltään hengen. Meinasin itsekin kuolla siihen paikkaan. Ei voi olla totta! Tämä ystävä oli jotenkin saanut tietää, että Lisa oli mulle jutellut, mutta Lisa oli poistanut kaikki viestihistoriat. Niinpä sitten kerroin kaiken, siitä miksi Lisa halusi kuolla ja mitä kaikkea hänen päässään oli liikkunut. Yritin lohduttaa tätä ystävää, joka syytti itseään siitä, että oli ollut niin sokea. Kerroin, kuinka tärkeitä perhe ja ystävät oli Lisalle olleet ja kuinka tarkka Lisa oli ollut siitä, ettei kukaan saa tietää. Ei kukaan olisi voinut arvata mitään.

Uskaltauduin lopulta kysymään: Miten se tapahtui?
Lisa oli kuulemma edellisenä päivänä ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa ja sulkeutunut yksin huoneeseen. Kun tämä ystävä oli tullut huoneeseen, verta oli joka puolella ja ranteet viilleltynä. Haavat sidottiin eikä Lisa suostunut menemään lääkäriin, vaikka haavat oli kuulemma todella pahat. Aamulla Lisa oli kuitenkin ollut taas iloisempi ja murehtinut vaan siitä, että eihän verta jäänyt mihinkään ja eihän kukaan kerro kenellekään. Lisan ystävä kertoi, että ilmeisesti illemmalla Lisa oli ollut tietokoneella, mutta kukaan ei tiedä mitä hän oli siinä tehnyt. Sivuhistoria oli poistettu. Sitten yhtäkkiä Lisa oli lähtenyt junaradalle. Viimeisenä tekonaan Lisa hyvästeli kaikki rakkaansa tekstiviestillä. Sitten hän kääntyi kohti junaa, katsoi kuljettajaa suoraan silmiin, kunnes viime hetkillä kääntyi ja peitti kasvonsa...

On outoa, että näyttelin todella suurta roolia sellaisen ihmisen elämässä (tai sen loppumetreillä), jota en ole koskaan edes tavannut. Kannoin pitkään syyllisyyttä. Miksen ollut läsnä?! En ollut tavoitettavissa, kun Lisa olisi mua tarvinnut! Mielessä pyöri, entä jos. Entä jos olisin käynyt Mesessä useammin? Entä jos viimeisenä iltanaan Lisa vielä toivoi, että mä olisin linjoilla ja kääntäisin sen pään? Mitä olisin voinut tehdä toisin, että näin ei olisi käynyt? Syytin itseäni, kun en ollut osannut auttaa. Olin kuitenkin ainoa joka tiesi... Lisan perheellä ja ystävillä ei ollut ollut mitään hajua. Miten ne olisikaan voineet tehdä mitään. Mutta minä sen sijaan... Mulla olis ollut mahdollisuus. Vaikka kannankin tätä menneisyyden taakkaa harteillani edelleen, olen oppinut elämään asian kanssa ja siirtämään itsesyytökset syrjään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna voin sanoa, että vaikka Lisan kuolema oli traaginen ja äärimmäisen surullinen, ei se kuitenkaan ollut turha. Päätin, että jos vielä joskus joutuisin tällaiseen tilanteeseen, en halua olla neuvoton. Halusin oppia auttamaan ihmisiä. Lisan tarina on vahva syy siihen, miksi ajauduin opiskelemaan diakoniksi ja miksi nuorisotyö ja Saapas on mulle niin lähellä sydäntä. Silloin, 21-vuotiaana olin nuori, olin parturi-kampaaja. Mulla ei ollut keinoja eikä tietämystä Lisan auttamiseen. Halusin asiaan muutosta ja sillä tiellä ollaan. Lisan kuolema ei ollut millään tavalla oikein eikä reilua, mutta teen kaikkeni että voisin estää sitä tapahtumasta uudelleen jonkun toisen nuoren kohdalla. Ehkä onnistun, ehkä en, mutta sen tiedän, että aion kuitenkin yrittää.

Lepää rauhassa Lisa. Tässä vielä kirjoittamani laulun sanat sinun muistollesi ♡

"Hymy huulillain
peitän suruain"
miettii tyttö nuori
viidentoista vain

Kyynelsilmin muistelee
serkun kuolemaa
kuinka joku voi
riistää hengen toiselta?

Kulissinsa pystyssä
hän pitää naurullaan
Silti salaa toivoen
et joku näkee niiden taa

Hän huutaa
huutaa vaikka ääni
kylmään tuuleen katoaa
Kuulkaa
ne sanat jotka sanomatta jää
kun pelottaa

Arvet käsissään
tahtoo tyttö peittää
ettei kukaan nää
tuskaa viiltävää

Kyynelsilmin haikailee
pilvenreunan taa
Serkun luona surukin
vois ehkä helpottaa

Tyttö ottaa takkinsa
ja yöhön katoaa
Hyvästinsä jättää
ennen kuin häipyy rajan taa

Hän huutaa
huutaa vaikkei kukaan
kuule hänen huutoaan
Nyt hän on hiljaa
Toivon että äänen
vielä kerran kuulla saan

 Pilvenreunan taa
tyttö matkustaa
Herran huomaan saa
viimein nukahtaa...

© Hansu Pakarinen