Vielä mennään, päivä kerrallaan

Kuva: Pixabay.com

Aurinko paistaa. Ulkona on ihana keväinen talvisää. Harmittaa, kun en osaa nauttia siitä. En juuri nyt oikein mistään. En ole käynyt akrobatiatreeneissäkään viikkoon. Ei huvita. (Enkä kyllä ole voinutkaan, koska mulla on ollut sekä nilkka että ranne kipeinä.) Normaalisti pursuaisin energiaa ja olisin käynyt nauttimassa ulkoilmasta, mutta nyt se ei vaan tunnu oikealta. Olen ollut hirveän hajamielinen viimeiset pari viikkoa ja motivaatio kaikkeen on ollut hukassa.

Olisipas ihanaa lähteä kävelylle raikkaaseen talvi-ilmaan auringonpaisteessa...
Silti vaan pysyn sisällä persuus penkissä, tyhmä minä.
Kuva: Pixabay.com

Tämä kaikki johtuu ihan vain siitä, että olen niin huolissani Täplästä. En voi sille mitään: olen sellainen ihminen, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun aina todella voimakkaasti. Elän aina täysillä, tunteella. Jos asiat on hyvin, olen iloinen ja positiivinen enkä turhia murehdi. Silloin mulla on energinen olo ja jaksan keskittyä asioihin sekä iloita pikkujutuista. Tällä on kuitenkin myös varjopuolensa, eli se jos jotain on pielessä. Ihmiset ovat erilaisia ja tiedän monta ihmistä, joiden pasmat ei menisi läheskään näin sekaisin jos lemmikki on vakavasti sairas. Mä en kuitenkaan mahda mitään sille, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun aina niin voimakkaasti. En nyt sano että olisin ihan täysin rikki ja masennuksen kourissa. Täplä kuitenkin vielä toistaiseksi tuossa on ja porskuttaa. Pystyn hoitamaan asiat, mutta niiden hoitaminen on paljon haastavampaa ja raskaampaa kuin normaalisti. Täplä pyörii mielessäni jatkuvasti. Se on niin rakas etten voi sanoin kuvailla. Toisille ihmisille lemmikit ovat "vain eläimiä" eikä niistä koskaan tule niin rakkaita ja läheisiä. Itselleni taas lemmikit ovat aina olleet kuin perheenjäseniä, ja erityisesti Täplällä on ollut tärkeä paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kissani, jonka olen ihan itse hankkinut ja valinnut, ja se on alusta asti ollut minun omani eikä sitä ole tarvinnut jakaa kenenkään kanssa (kuten vaikka lapsena kun meidän perheellä oli kissoja, silloin ne oli meidän eikä mun). Täplä on myös niin ihana persoona, niin ihmisrakas ja omalaatuinen, että siitäkin syystä se on erityisen tärkeä ja rakas. En ole kohdannut toista kissaa, jonka kanssa on koettu näin paljon, rakennettu erityisen vahva luottamussuhde ja tultu läheisiksi tavalla jonka en tiennyt kissan kanssa olevan edes mahdollista. Väittäkää vain että kuvittelen jollette usko, mutta se ei kuitenkaan ota pois sitä kuinka rakas Täplä mulle on. Ja siksi se tuntuu niin pahalta, että Täplä on sairas. Rakas ystäväni on miltei kuolemansairas, tottakai olen poissa tolaltani.

Viime keväänä pohdin blogissani sitä, olisiko mahdollista, että minulla on AHDH, ADD tai jokin vastaava... öö.. sairaus, häiriö, vaiva... mikä se nyt sitten onkaan. Asia tuli mieleeni taas tätä kirjoittaessani, kun aloin pohtia sitä, reagoinko normaalia voimakkaammin tiettyihin vastoinkäymisiin. Joskus lamaannun täysin ja joudun pimeään kuoppaan josta on vaikeaa päästä pois. Nyt tuntuu, että olen taas sen kuopan reunalla, mutta pyrin pitämään laidoista kiinni, etten putoa. Aurinko vaikuttaa yllättävänkin paljon positiivisesti mielialaani, mutta pelkään, että jos Täplän kanssa käy huonosti (joka on melko todennäköistä), otteeni irtoaa ja löydän itseni taas kuopan pohjalta. Näinä aikoina vetäydyn kuoreeni, en jaksa olla sosiaalinen enkä nähdä ihmisiä, olen vain kotona. Jos oikein pahaksi menee, en jaksa käydä missään, en edes kaupassa. En muista syödä tai käydä suihkussa, enkä toisaalta jaksa edes ajatella mitään. Mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Velvollisuudet ahdistaa ja tekemättömyydestä tuleva huono omatunto ahdistaa. Pitäis-pitäis-pitäis-ajattelu ahdistaa myös, kun tekemättömien asioiden lista kasvaa ja ne pitäisi hoitaa, mutta asioihin takertuminen ja niiden aloittaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta. En tiedä osaanko selittää tätä, mutta näinä aikoina tuntuu, että sallin itselleni synkistelyn ja mitään tekemättömyyden, koska ihan kuin olisin muka jotenkin ansainnut sen. Tai siis, ihan kuin mulla olisi oikeus olla tekemättä yhtään mitään ihan vain siksi, että olen kokenut jotakin rankkaa elämässäni. Tuo ajattelutapahan on aivan typerää! Miten niin muka mun ei tarvitsisi hoitaa mun velvollisuuksia silloinkin, kun elämä potkii päähän? Kyllähän muutkin ihmiset hoitaa. Mutta pahoina aikoina vaan iskee selittämätön välinpitämättömyys ja selitän itselleni, että mun ei tarvii. Se on ihan naurettavaa. Haluan kertoa sen rehellisesti. En kaunistele sitä. En myöskään ymmärrä sitä. Mutta niin vain käy. :(

Joskus tulee kausia, jolloin haluaa olla yksin. Silloin ei jaksaisi edes viesteihin vastata.
On hyvä mietiskellä asioita ihan itsekseen.
Kuva: Pixabay.com

Tuo äsken kuvailtu tilanne on harvinaista, eikä se useinkaan mene noin pahaksi. Mutta tuo oli se worst-case scenario, eli tilanne pahimmillaan, jonka viimeksi olen kokenut pari vuotta sitten avioeron jälkeen. Todennäköisesti Täplän kuolema ei saisi mua ihan noin pohjalle, mutta haasteita se toisi silti. En vain yksinkertaisesti pysty keskittymään oikein mihinkään silloin, jos mielessä on voimakasta surua (onneksi olen pystynyt aina työt silti hoitamaan). Jo nyt huomaan, että teen asioita puoliteholla ja unohtelen juttuja. Toisaalta huomaan, että tekee ihan hyvää olla välillä poissa kotoa ja saada muuta ajateltavaa. Joka on kyllä ristiriidassa sen kanssa, että tavallaan en muuta haluaisikaan kuin olla kotona hoivaamassa pikku potilasta.

Karvaa lähtee...

Huti! Pesä on kiva, mutta joskus myös pesän vierusta. Kunhan on lähellä ruokakuppia ;)

Kuvissa Täplä näyttää ihan omalta itseltään. Nukkuu söpösti pää kallellaan.
Posken kaljut läntit kuitekin muistuttaa että kaikki ei ole hyvin. Takaraivosta en viitsi laittaa edes kuvaa...

Nyt täytyy vaan pysyä vahvana ja yrittää pitää mieli positiivisena. Se on vaikeaa, mutta ei tässä synkistelykään auta. Täplän vointi on nyt pysynyt aika hyvänä, se syö kohtuu hyvin ja nukkuu paljon, mikä on siis hyvä asia. Se myös tulee syliin ja kehrää paljon. Karvaa lähtee edelleen ja kaljut ihoalueet on kasvaneet. Homeopatia aloitettiin maanantaina ja sen pitäisi kuulemma auttaa 1-2 viikossa. Päätin, että kokeillaan nyt, kun Täplä ei kuitenkaan muuten vaikuta voivan huonosti (vaikka tiedän että ei tuo kutinakaan kiva juttu ole). Jos homeopatia ei auta, täytyy miettiä tilanne uudelleen. Että päästetäänkö Täplä kissojen taivaaseen vai vieläkö jotain voi kokeilla. Tosin en haluaisi että se kovin kauaa joutuisi tuota kutinaakaan kärsimään... No, mennään edelleen päivä kerrallaan. Ja toivotaan parasta.

Kyllä se kuitenkin aika tyytyväiseltä näyttää, eikö?
Peukut pystyyn, että kaikki järjestyy vielä parhain päin! ♡