Taistelu Täplän terveydestä

Tinttu kassissa.

Täplä on nyt aika kipeä ja olen hyvin huolissani. Eilen jo pelkäsin, että Täplä ei näe loppuviikkoa, mutta onneksi tänään on parempi päivä. Täplä (=Tinttu) on kärsinyt lievistä allergisista oireista koko sen 3,5 vuotta kun se on mulla ollut. Tämä on näkynyt satunnaisina silmä-/korvatulehduksina ja yksittäisinä rupina joita se silloin tällöin on ihoonsa raapinut.

Sen jälkeen kun me muutettiin Jyväskylään toukokuun lopulla, Täplän allergiaoireet tuntui vähentyneen. Keväällä/kesän alussa sillä oli muistaakseni korva- tai silmätulehdus, mutta sen jälkeen meni monta kuukautta ilman mitään suurempia vaivoja. Ajattelin, että ehkä Pieksämäen asunnossa oli jotakin, joka sai Täplän oireet pahenemaan, koska ne helpottui kun muutettiin pois. Lokakuussa huomasin, että Täplän kyljessä oli karvattomampi (harvempi) kohta, ja sen alla pieniä näppyjä. Tästä alkoikin alamäki ja taistelu jota on jatkettu tähän päivään. Lääkäri siis silloin totesi Täplän olevan allerginen ja atooppinen tapaus ja laittoi Täplän myös tiukalle laihdutuskuurille (vaikka pulleimmista ajoista olikin jo laihduttu, oli ylipainoa silti vielä reilusti). Täplä alkoi syödä hypoallergiaruokaa ja aloitettiin antibiootti- ja kortisonikuuri. Hiphei, oireet katosivat! Kymmenen päivän jälkeen antibiootti lopetettiin ja kortisoniannos puolitettiin, koska sitä ei saa lopettaa kerralla vaan pikkuhiljaa annosta pudottaen. Täplän oireet alkoivat palata rajumpana kuin aiemmin: ihottuman lisäksi Täplä raapi ja nuoli paljon, joska iho kutisi. Kokeilimme pidempää kuuria, mutta sama juttu kävi uudelleen. Antibiootti ja kortisoni aloitettiin maksimiannoksella vielä kolmannen kerran, mutta tällä kertaa kuukauden kuurilla, jonka jälkeen alettaisiin vasta pudottaa kortisoniannosta. Yhteensä Täplä söi kortisonia siis melkein 3 kuukautta putkeen.

Hoikistunut Täplä. Kaiken kaikkiaan Täplä on laihtunut kilon verran siitä lokakuun lääkärikäynnistä.
Aika paljon aika nopeasti, mutta eipähän enää liikakilot kiusaa...

Täplä tammikuun puolivälissä, juuri ennen kuin kortisoniannostusta alettiin taas laskea.
Tällöin oli kaikki hyvin, ja nukkuma-asennot parhaasta päästä <3

Täplä ihmettelee omaa kirjaansa. :)

Kortisoni auttoi oireita pysymään poissa ja iho ja turkki olivat hyvässä kunnossa.
Täplä oli tyytyväinen ja onnellinen.

Hoikka tyttö ♡

Kun kortisoniannosta alettiin taas pienentää, oireet palasivat jo muutaman päivän kuluttua. Lisäksi huomasimme muitakin oireita: Täplä välillä hoiperteli ihan kuin sitä huimaisi, ja sen juominen ja pissiminen oli lisääntynyt reilusti. Syyksi tähän todettiin se, että Täplä sairastui liian pitkään jatkuneen kortisonilääkityksen seurauksena diabetekseen. Kortisoni täytyi lopettaa kokonaan, koska diabetestä täytyy hoitaa nyt ensisijaisesti. Diabetes on saatu ruokavalion ja insuliinipistosten avulla kuriin, mutta allergiaoireet on hoitamattomana päässeet leviämään nopeasti. Kortisoni auttaisi näihin oireisiin, mutta sitä ei enää voida antaa. Täplän iho on huonossa kunnossa ja karvaa lähtee. Se nuolee ja raapii niin, että ihossa on kaljuja länttejä. Lääkäri sanoi, että koska diabetes johtuu kortisonista, voi se vielä parantua jopa kokonaan. Tällöin voitaisiin ottaa kokeiluun eliminaatiodieetti, joka tarkoittaa sitä, että Täplä söisi täysin uudenlaista ruokaa, siis sellaista aitoa lihaa jota ei ole ennen syönyt eikä ole voinut sille allergisoitua, esim. hevosta tai kengurua. Nyt tämän aloittaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, koska diabeteksen hoidossa tuon diabetesruoan syöminen on välttämätöntä.

Ensimmäisten (diabetes)oireiden alettua. Hoitamaton diabetes teki Tintusta poissaolevan oloisen.

Allergiaoireiden paluun huomasi, kun Tinttu nuoli ja raapi vähän väliä.
(Eipä olisi muuten pulleampi Tinttu ikinä taipunut tuollaiseen asentoon...)

Pikku potilas. Diabetesdiagnoosin saatuaan Täplän loppupäivä meni muissa maailmoissa,
koska se piti rauhoittaa verikokeen saamiseksi, ja rauhoittava vaikutti lamauttavasti koko loppupäivän.

Kävimme eläinlääkärissä viime perjantaina. Eläinlääkärikin huokaili sen näköisenä, että keinot alkavat loppua. Hyviä uutisia oli, että sokeriarvot ovat normalisoituneet eli lääkitys toimii. Kutinaan ei kuitenkaan ole nopeavaikutteista helpotusta. Lisäksi iho oli tulehtunut ja vaatii jälleen antibioottia. Saimme iho-oireiden helpottamiseksi mukaamme Atopica-lääkettä, joka on solusalpajaajalääke. Tässä on kuitenkin huonot puolensa: ensinnäkin, Atopica ei sovi kaikille kissoille, vaan jotkut kissat alkavat oksennella ja ripuloida, eli lääkitys joudutaan lopettamaan. Toinen ongelma on se, että Atopican vaikutukset alkavat näkyä vasta viikkojen kuluttua.

Olin eilen aivan surun murtama. Tinttu oli ollut viikonlopun hoidossa "mummulassa" ja raapinut sinä aikana hirmuisesti uusia kaljuja länttejä. Se jaksoi juuri ja juuri avata silmiään, eikä syönyt kunnolla. Tähän saattoi vaikuttaa se, että se tuntui voivan pahoin perjantain eläinlääkärikäynnin jälkeen (se jouduttiin rauhoittamaan verikokeita varten). Ja toisaalta näytti myös siltä, että ihan kuin Täplän suu olisi jotenkin kipeä, ehkäpä liiallisesta nuolemisesta. Olin aivan rikki, koska olen tähän asti jaksanut olla toiveikas, mutta sunnuntai-iltana romahdin. Kävin mielessäni läpi kaikki vaihtoehdot, ja mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän musta tuntui ettei Täplä selviä ja että se täytyy päästää kissojen taivaaseen. Olihan se tilanne ihan toivottoman oloinen, koska ajattelin, että jos Täplä ei ala syömään, ei sille voida antaa myöskään lääkkeitä. Koska insuliinia ei saa antaa jollei Tinttu ole syönyt, ja antibioottia taas ei muuten saa menemään kuin ruoan seassa. Tilanne näytti toivottomalta ja mielessä kävi jo ajatus, että varaan ajan Täplän viimeiselle matkalle.

Olin perjantaina soitellut homeopaatille, koska tuntui että haluan selvittää kaikki vaihtoehdot. Homeopaatti oli toiveikkaan oloinen ja sanoi että homeopatiasta voisi löytyä apua Täplälle. Hän laittoi apua postissa tulemaan. Maanantaina ollessani murheen murtama ja miettiessäni, mitä tehdä, postiluukusta tipahti tilaukseni. Mun piti tehdä päätös, valitsenko Atopican vai homeopatian, koska ne ei toimi yhtä aikaa. Valitsin homeopatian, koska Atopican vaikutuksissa kestää monta viikkoa (ellei sitten sivuvaikutukset vesitä koko hommaa jo aikaisemmin) ja pelkään, ettei Täplällä ole niin kauaa aikaa. Apua on saatava nopeammin, ja homeopatia voisi auttaa jo reilun viikon kuluttua (vaikkakin antibiootit saattavat heikentää vaikutuksia).

Eilisiä kuvia. Täplä nukkuu uudessa pesässään, joka on sijoitettu lähelle ruokakuppia
(jossa se pötkötteli lattialla joka tapauksessa).
Siitä on lyhyt matka murkinoimaan ja vettä juomaan.

Tänään tuntuu, että Täplä voi jo huomattavasti paremmin. En tiedä johtuuko se antibioottien vai homeopatian (vai molempien) vaikutuksesta, mutta muutosta parempaan on ehdottomasti tapahtunut. Nyt tuntuu, että ehkä sittenkin vielä on toivoa. Täplä on syönyt ihan kunnolla ja sen mieliala on selkeästi parempi. Se on hellyydenkipeä ja pirteämpi. Kyllä se edelleen nuolee ja raapii, muttei ehkä ihan niin paljon. Ja toisaalta on hyvä, että se nukkuu paljon (tämä on Täplälle ihan normaalia), koska silloin se ei ainakaan kärsi kutinasta. Enemmän olisin huolissani siitä, jos se EI nukkuisi, koska silloin varmaan kutina olisi niin paha että häiritsisi unen saantia. Iho ei enää vaikuta olevan kipeä, kuten viikonloppuna ihotulehduksen vuoksi.

Pelkään, että tämän tekstin myötä kaikki alkavat kehottaa mua lopettamaan Täplän kärsimykset tähän paikkaan. Myönnän, että sen asian käsittely on mulle todella vaikeaa. Mulla meni pitkään että suostuin edes ajattelemaan koko asiaa. Aina kun se ajatus kävi mun päässä, halusin työntää sen pois ja kieltää kaiken. Ei vielä ole sen aika. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jouduin kuitenkin myöntämään, että sen aika on kenties lähempänä kuin mitä olen uskaltanut myöntää. Päätin, että katsotaan vielä pari päivää, paitsi tietenkin jos Tintun vointi menee todella huonoksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että Täplä voi jo paljon paremmin. Nyt täytyy mennä päivä kerrallaan ja katsoa miten asiat etenee. Tottakai Täplän viimeistä matkaa täytyy miettiä uudelleen sitten, jos homeopatiasta ei ole mitään apua ja Täplän kutina ja raapiminen vain jatkuu. Mulle on ihan sama vaikka Täplä olis kokonaan kalju, kunhan sillä olisi hyvä olla. Mutta jos se raapii jatkuvasti, silloin sillä ei ole hyvä olla. Siksi päivä kerrallaan. Koska tuntuu, että vielä on toivoa. Tuntuu, että homeopatia on Täplän viimeinen toivo... siispä pyydän sinulta lukija, laitathan asian puolesta kädet ristiin. Mikäli homeopatia ei auta, ei auta varmaan mikään. Paitsi ihme.

Tänään aamulla Tinttu oli jo enemmän oma itsensä.
Meillä oli ihana hellittelyhetki sängyllä ♡

Erityisesti nyt nautin joka ikisestä hetkestä rakkaan ystäväni kanssa.
En voi tietää mikä niistä hetkistä jää viimeiseksemme.
Mikään eläin ei koskaan ole ollut mulle niin rakas ja läheinen kun Täplä on.
Se on vaan ihan uskomattoman tärkeä, arvokas ja kultaakin kalliimpi ♡

Jos Täplä täytyy lähettää kissojen taivaaseen, olen valmis tekemään sen. Mutta haluan päättää itse, milloin se tapahtuu. Toivon siis, että ette tuomitse mua siitä, etten tee sitä ihan vielä. Se saattaa olla hieman itsekästä, mutta ainakin juuri nyt Täplällä on parempi olla. Ja jos tämä voisi johtaa siihen, että Täplä vielä paranee ja saa lisää hyviä elinvuosia, uskon että se on sen arvoista. Jos niin ei käy, en itsekään kestä katsoa kun rakkaani kärsii. Teen sen päätöksen sitten kun on sen aika. Mutta se ei ole tänään. Toivottavasti ei vielä huomennakaan.

Mennään päivä kerrallaan.

Kun kuolema koskettaa

Onko kuolema tabu?

Tulin koneeni ääreen, aikeenani kirjoittaa blogiteksti, mutta tuijotin pitkään tyhjää ruutua. Tunnetta ja ajatuksia on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän.

Olen kirjoittanut paljon erilaisista aiheista blogissani ja lupaankin blogin kuvauksessa, että blogissa käsitellään elämän iloja ja kipuja sekä asioita, joista liian usein vaietaan. Tämä blogitekstini käsittelee nyt niitä vaiettuja ja vaikeita asioita, joten varoituksen sana: en suosittele lukemaan tekstiä pidemmälle jos et halua lukea ikävistä asioista ja kuolemasta.

Kuolema... se on pyörinyt tänään päässäni paljon. Syynä on se, että sain eilen illalla kuulla suru-uutisia: eräs tuttava on nukkunut pois. Kyllähän se pysäyttää. Pistää miettimään ja ymmärtämään, kuinka hauras onkaan ihminen ja elämä. Aikamme täällä on rajallinen, eikä ihmismieli voi mitenkään ymmärtää sitä, miksi toisten aika täällä on lyhyempi kuin toisten. Elämää oppii arvostamaan ihan uudella tavalla, kun oivaltaa, että se voi päättyä hetkenä minä hyvänsä. Itsekin olen saanut muistutuksen tästä jo monta kertaa. Olen menettänyt monta rakasta, monta enemmän tai vähemmän läheistä ihmistä. Joka kerta se pysäyttää. Joka kerta se satuttaa. Mutta olen huomannut, että se myös opettaa. Ei pelkästään niin, että se opettaa arvostamaan elämää. Se myös opettaa käsittelemään surua. Ja kuolemaa.

Olen huomannut, että kuolema on vaikea asia. Tottakai on. Mutta siis, tarkoitan sitä, että siitä on vaikeaa puhua. Ei oikein tiedetä, miten pitäisi reagoida läheisen suruun. Siis silloin kun joku toinen kertoo, että hänen läheisensä/tuttavansa on kuollut. Ihmiset ovat arkoja juttelemaan siitä. Ehkä oletetaan, ettei sureva halua puhua. Tai että sureva ottaa asian puheeksi itse sitten, kun kaipaa juttuseuraa. Näin ei kuitenkaan aina ole. Sureva ei ehkä halua "vaivata" toisia murheillaan ja saattaa toivoa, että joku kysyisi, miten voit. Entäpä sitten jos kyseessä onkin itsemurha? Siinäpä vasta tabu. Olin kirkon kasvatuksen päivillä viime viikolla ja siellä itsemurhan tehneiden läheiset saivat puhua. Sieltä jäi eräs asia vahvasti mun mieleeni. Eräs nainen - ammatiltaan pappi - kertoi, että kun hänen puolisonsa kuoli, koti täyttyi surunvalitteluista ja kukista. Mutta kun hänen ex-miehensä (lastensa isä) oli vuosia aiemmin tehnyt itsemurhan, löytyi kotoa vain yhdet kukat. Vain yhdet, ja nekin olivat työyhteisöltä (eli seurakunnalta). Jos kuolemasta on vaikeaa puhua, itsemurhasta on sitäkin vaikeampi. Pappina tämä nainen kävi siunaamassa vainajia hautaan. Usein silloin, jos vainaja oli tehnyt itsemurhan, tilaisuus poikkesi ns. normaaleista hautajaisista. Vieraita oli vain kourallinen. Itsemurhasta ei puhuttu, koska kuolintapa ei ollut "luonnollinen". Ei haluttu mainita ääneen tapahtunutta. Sitä hävettiin. Pelättiin kenties, että joku tuomitsee. Eivätkä surevien omaisten läheisetkään oikein osanneet ottaa osaa suruun, koska oli tehty itsemurha...

Nämä asiat saivat mut miettimään. Itsemurhan tehneiden omaiset ja läheiset surevat aivan yhtälailla kuin kenen tahansa kuolleen ihmisen omaiset. Kysymykset voivat olla erilaisia, mutta ainakin yksi
kysymys pysyy samana: miksi? Sitä minäkin olen joutunut monesti itseltäni - ja ennen kaikkea Jumalalta - kysymään.


Lisan tarina

Tämän pohdinnan perään haluaisin kertoa tositarinan. Tämä tapahtuma on minulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, sellainen joka on vaikuttanut elämääni monella tavoin. Olen pohtinut pitkään sitä, haluanko tuoda blogissani esille jotain näin henkilökohtaista, mutta tulin siihen lopputulokseen, että Lisa (nimi muutettu) ansaitsee tulla kuulluksi. Toivon, että Lisan tarina auttaa jotakuta toista selviämään huomiseen.

Lisa on tyttö, johon tutustuin ollessani 21-vuotias. Ei ollut mitään tekemistä ja olin kuluttanut aikaa netissä pyörien. Muistin, että mulla oli vielä ikivanhat tunnukset Demi.fi-sivustolle, ja kävin nostalgian innoittamana tutkimaan sivustoa. Eksyin keskustelupalstalle lueskelemaan nuorten kirjoituksia ja muistelin sitä, kuinka itsekin olin nuorena paininut samojen asioiden parissa. Sitten silmiini osui keskustelun aloitus, jossa tyttö pyysi apua, koska hänellä oli paha olla eikä hän löytänyt ulospääsyä. Samaisessa tekstissä tyttö kirjoitti viillelleensä itseään ja välillä miettivänsä itsemurhaa. Alla olevat kommentit olivat ivallisia. Tytölle naurettiin ja heitettiin typerää läppää, väitettiin trolliksi. Mulle tuli sellainen olo, että kyse on jostakin vakavammasta. Kommentoin alle sähköpostiosoitteeni ja Messenger-nimimerkkini, jos tyttö haluaisi vaikka jutella.

Tyttö otti yhteyttä ja tutustuimme. Sain selville, että tytön nimi on Lisa ja hän oli 15-vuotias, muuta hän ei oikein itsestään kertonutkaan. Juttelimme usein ja hän kertoi, kuinka hän joutuu joka aamu herätessään keksimään syyn, miksi nousta sängystä ja elää vielä tämä päivä. Hän koki, että maailma on niin paha paikka, ettei hän halua elää siinä. Tämän taustalla oli traaginen tapahtuma (jossa hän ei ollut ollut paikalla, mutta hänelle oli kerrottu) jonka seurauksena hänen serkkunsa oli kuollut. Lisa kertoi jatkuvasti haaveilevansa siitä, että voisi olla pilven reunalla serkkunsa kanssa. Siellä olisi parempi olla. Hän ei vaan yksinkertaisesti nähnyt mitään hyvää, minkä vuoksi pysyä tässä maailmassa. Yritin monesti osoittaa positiivisia asioita ja kyllä hän totesikin, että hänellä on paljon ihania ystäviä ja hyvä perhe. Mutta masennus oli kasvanut niin suureksi, ettei Lisa enää osannut nähdä näitäkään syynä sille, miksi jatkaa elämää. Lisa murehti usein sitä, miten hän voisi peittää käsissään olevat arvet perheeltään ja ystäviltään. Konfirmaatiokin lähestyi ja sinne pitäisi pukea lyhythihainen mekko.

En tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Olin yrittänyt rohkaista Lisaa puhumaan näistä asioista ystävilleen, perheelleen, tai koulussa jollekin opettajalle/kuraattorille/terveydenhoitajalle... kyllä Lisa halusikin puhua, mutta häntä pelotti. Ja toisaalta hän ei halunnut, että kukaan saa tietää. Mulle oli helppo puhua, koska olin käytännössä tuntematon. Olin ainoa joka tiesi, mutten voinut auttaa. En osannut. En tiennyt missä Lisa asuu, en sukunimeä enkä mitään muutakaan. Ainoa mitä osasin tehdä, oli kuunnella ja yrittää saada Lisa muuttamaan mielensä, että hän puhuisi asiasta jollekin. Ehdotin myös monesti, että Lisa kertoisi asuinpaikkakuntansa ja matkustaisin paikan päälle, jotta voisimme jutella asioista kasvotusten. Lisa halusi kuitenkin säilyttää anonyymiytensä eikä suostunut tapaamiseen.

Tuo oli todella raskasta aikaa. Teki vain mieli juosta tuon nuoren tytön luo, kietoa kädet ympärille, halata hellästi mutta lujaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy. Niin ei kuitenkaan käynyt... Mulle tuli omassa elämässä paljon käsiteltäviä asioita, kun silloinen mieheni masentui ja itselläkin oli jaksaminen tiukilla. Sattumaa tai ei, meille oli sattunut vastoinkäymisiä enemmän kuin kukaan niin lyhyelle aikavälille toivoisi, ja lisäksi lähikuukausina moni tuttu oli nukkunut pois. Lisäksi (tai näistä johtuen) sairastuin lievään burn outiin ja olin parin viikon sairaslomalla. Näinä aikoina ehdin harvenevissa määrin käydä Messengerissä, koska omakin elämä vaati erityisen paljon keskittymistä.

Seuraavan kerran kun kirjauduin Messengeriin, olin saanut kaveripyynnön tuntemattomalta ihmiseltä. Yleensä en hyväksynyt pyyntöjä ihmisiltä joita en tunne, mutta jostain syystä hyväksyin tämän. Kysyin, tunnetaanko me jostain. Hän kertoi olleensa Lisan ystävä. Henkeni salpaantui. Olleensa? Aloimme keskustella ja pelkoni kävi toteen: Lisan ystävä kertoi, että Lisa oli riistänyt itseltään hengen. Meinasin itsekin kuolla siihen paikkaan. Ei voi olla totta! Tämä ystävä oli jotenkin saanut tietää, että Lisa oli mulle jutellut, mutta Lisa oli poistanut kaikki viestihistoriat. Niinpä sitten kerroin kaiken, siitä miksi Lisa halusi kuolla ja mitä kaikkea hänen päässään oli liikkunut. Yritin lohduttaa tätä ystävää, joka syytti itseään siitä, että oli ollut niin sokea. Kerroin, kuinka tärkeitä perhe ja ystävät oli Lisalle olleet ja kuinka tarkka Lisa oli ollut siitä, ettei kukaan saa tietää. Ei kukaan olisi voinut arvata mitään.

Uskaltauduin lopulta kysymään: Miten se tapahtui?
Lisa oli kuulemma edellisenä päivänä ollut ystävien kanssa viettämässä iltaa ja sulkeutunut yksin huoneeseen. Kun tämä ystävä oli tullut huoneeseen, verta oli joka puolella ja ranteet viilleltynä. Haavat sidottiin eikä Lisa suostunut menemään lääkäriin, vaikka haavat oli kuulemma todella pahat. Aamulla Lisa oli kuitenkin ollut taas iloisempi ja murehtinut vaan siitä, että eihän verta jäänyt mihinkään ja eihän kukaan kerro kenellekään. Lisan ystävä kertoi, että ilmeisesti illemmalla Lisa oli ollut tietokoneella, mutta kukaan ei tiedä mitä hän oli siinä tehnyt. Sivuhistoria oli poistettu. Sitten yhtäkkiä Lisa oli lähtenyt junaradalle. Viimeisenä tekonaan Lisa hyvästeli kaikki rakkaansa tekstiviestillä. Sitten hän kääntyi kohti junaa, katsoi kuljettajaa suoraan silmiin, kunnes viime hetkillä kääntyi ja peitti kasvonsa...

On outoa, että näyttelin todella suurta roolia sellaisen ihmisen elämässä (tai sen loppumetreillä), jota en ole koskaan edes tavannut. Kannoin pitkään syyllisyyttä. Miksen ollut läsnä?! En ollut tavoitettavissa, kun Lisa olisi mua tarvinnut! Mielessä pyöri, entä jos. Entä jos olisin käynyt Mesessä useammin? Entä jos viimeisenä iltanaan Lisa vielä toivoi, että mä olisin linjoilla ja kääntäisin sen pään? Mitä olisin voinut tehdä toisin, että näin ei olisi käynyt? Syytin itseäni, kun en ollut osannut auttaa. Olin kuitenkin ainoa joka tiesi... Lisan perheellä ja ystävillä ei ollut ollut mitään hajua. Miten ne olisikaan voineet tehdä mitään. Mutta minä sen sijaan... Mulla olis ollut mahdollisuus. Vaikka kannankin tätä menneisyyden taakkaa harteillani edelleen, olen oppinut elämään asian kanssa ja siirtämään itsesyytökset syrjään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna voin sanoa, että vaikka Lisan kuolema oli traaginen ja äärimmäisen surullinen, ei se kuitenkaan ollut turha. Päätin, että jos vielä joskus joutuisin tällaiseen tilanteeseen, en halua olla neuvoton. Halusin oppia auttamaan ihmisiä. Lisan tarina on vahva syy siihen, miksi ajauduin opiskelemaan diakoniksi ja miksi nuorisotyö ja Saapas on mulle niin lähellä sydäntä. Silloin, 21-vuotiaana olin nuori, olin parturi-kampaaja. Mulla ei ollut keinoja eikä tietämystä Lisan auttamiseen. Halusin asiaan muutosta ja sillä tiellä ollaan. Lisan kuolema ei ollut millään tavalla oikein eikä reilua, mutta teen kaikkeni että voisin estää sitä tapahtumasta uudelleen jonkun toisen nuoren kohdalla. Ehkä onnistun, ehkä en, mutta sen tiedän, että aion kuitenkin yrittää.

Lepää rauhassa Lisa. Tässä vielä kirjoittamani laulun sanat sinun muistollesi ♡

"Hymy huulillain
peitän suruain"
miettii tyttö nuori
viidentoista vain

Kyynelsilmin muistelee
serkun kuolemaa
kuinka joku voi
riistää hengen toiselta?

Kulissinsa pystyssä
hän pitää naurullaan
Silti salaa toivoen
et joku näkee niiden taa

Hän huutaa
huutaa vaikka ääni
kylmään tuuleen katoaa
Kuulkaa
ne sanat jotka sanomatta jää
kun pelottaa

Arvet käsissään
tahtoo tyttö peittää
ettei kukaan nää
tuskaa viiltävää

Kyynelsilmin haikailee
pilvenreunan taa
Serkun luona surukin
vois ehkä helpottaa

Tyttö ottaa takkinsa
ja yöhön katoaa
Hyvästinsä jättää
ennen kuin häipyy rajan taa

Hän huutaa
huutaa vaikkei kukaan
kuule hänen huutoaan
Nyt hän on hiljaa
Toivon että äänen
vielä kerran kuulla saan

 Pilvenreunan taa
tyttö matkustaa
Herran huomaan saa
viimein nukahtaa...

© Hansu Pakarinen

Mikä ihmeen elämäntaparemppa?

No niin, nyt on taas se aika jolloin Hansu laittaa makkarat kuriin ja elämäntavat kunnon syyniin! Ei vaan, itseasiassa tällä kertaa tämä on erilaista. Tarkoitan sitä, että yllättävää kyllä, olen pysynyt herkuttelun suhteen kohtuuden rajoissa (poikkeuksena joulu ja sen jälkeinen aika jolloin lahjaksi syötyä suklaata piti tuhota rasiatolkulla :D) ja painokin on pysynyt sallituissa luvuissa. Sen jälkeen, kun pari vuotta sitten olin eron myötä mähkinyt itseni monta kiloa painavammaksi ja olo oli turvonnut, pöhöttynyt, ruma sekä muutenkin epämukava, päätin etten enää koskaan päästä itseäni sellaiseen kuntoon. Ei sillä, että olisin ollut "lihava" tai edes lievästi ylipainoinen, mutta vatsan-, vyötärön- ja lantionympärykseni kasvoivat muutamassa kuukaudessa monta senttiä ja painokilot siirtyivät uudelle kymmenluvulle. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että rasvaprosenttini oli huimassa nousussa.


Olen aina ollut hyvin siro ja pienikokoinen, koko yläasteajan painoin alle 50 kiloa (olen 166 cm pitkä). Ymmärrätte varmaan etten pitänyt lainkaan siitä, kun ollessani painavampi vaatteet puristivat vääristä paikoista, makkaroita pursusi sieltäkin missä niitä ei osannut kuvitella olevankaan ja vararengas puristui inhottavasti väliin kun puin sukkia jalkaan tai sidoin kengännauhoja. Toki on ihmisiä, jotka kantavat aina näitä vararenkaita mukanaan - jopa suurella ylpeydellä - enkä sano että siinä on mitään väärää. Tärkeintä on se, että itse on sujut itsensä kanssa ja voi hyvin. Monella oli vaikeuksia silloin ymmärtää sitä, kun aloin puhua laihduttamisesta. Mua katsottiin silmät pyöreinä: Miksi sinun pitäisi laihduttaa? Muiden mielestä ei varmasti pitänytkään. Eipä mullekaan ensimmäisenä tule mieleen ihmisistä heidät nähdessäni, että tuon pitäis kyllä saada karistettua muutama kilo. Se on jokaisen oma asia. Opin kuitenkin itsestäni sen, että sellainen parin vuoden takainen elämäntapa ei sovi mulle. Ei ole siis kysymys pelkästään siitä miltä näytin, vaan myös siitä miltä musta tuntui. Epäterveellinen ruoka, epäsäännöllinen ruoka- ja unirytmi, liikunnan puute sekä herkkujen tolkuton mässäily ei saanut aikaiseksi mitään muuta kuin henkisen ja fyysisen pahan olon. Silloin masennuksen keskellä en pystynyt muuhun, ja ymmärrän niitä ihmisiä jotka tällaisesta kierteestä itsensä löytävät. Olen onnekas, että löysin melko nopeasti tien pois tuosta kierteestä ja löysin liikunnan ja terveellisten elämäntapojen ilon jälleen elämääni.

Vaikka tuon kokemuksen jälkeen olen liikkunut ja herkutellut enemmän ja vähemmän, en kuitenkaan ole suostunut päästämään itseäni enää siihen kierteeseen, josta on niin vaikeaa päästä pois. Asetin itselleni painorajan ja sen alla olen pysynyt. Olen ottanut tavaksi tarkastella elämäntapojani säännöllisin väliajoin, niin etten pääse sokaistumaan sille jos lähden "väärille raiteille". Muutaman kuukauden välein pysähdyn miettimään, onko remontin aika. Olen tehnyt vuoden mittaan pieniä remontteja, mutta nyt on aika suuremmalle. Ei siksi, että olisin "repsahtanut" taas vanhoihin tapoihin. Eikä siksi, että painoni olisi noussut yli sallitun rajan. Eikä siitäkään syystä, että herkuttelin jouluna ja sen jälkeen enemmän kuin laki sallii. Vaan siksi, koska löysin itsestäni motivaation joka ei ole ollut näin vahvana kertaakaan sen jälkeen kun vajaat pari vuotta sitten löysin tien pois tuosta mähkimisen kierteestä. Silloin innostuin liikunnasta lihaskunnon kohottamisen ja kuntosalin muodossa.

Olen aiemminkin maininnut, että saan energiaa auringosta. Myös tieto saapuvasta keväästä antaa mulle hurjasti energiaa, siis jo pelkästään se kun vuosi vaihtui, sai mun mielialan nousemaan uusiin sfääreihin. Tämä on yksi asia joka nostaa mun intoani liikkumiseen. Se, mistä tämä into kuitenkin lähti, on ihan toinen juttu. Äitini on kamppaillut ylipainon kanssa jo vuosia, joten päätin vähän avittaa ja lupasin maksaa äidille (vähintään) puolen vuoden ajalle tehovalmennuksen tai personal trainerin tai mitä hän vaan haluaa. Äiti tarttui haasteeseen ja aloitti maanantaina ensimmäisen tapaamisen salilla pt:n kanssa. Paketti sisältää mm. äidille räätälöidyt ruokavaliot ja viikottaiset pt-tapaamiset. Jos ei tällä kilot karise, niin ei sitten millään! Minäkin tästä innostuin ja ajattelin muutenkin, että voisin ikään kuin vertaistukena itsekin tehdä taas rempan ruokavaliooni sekä lisätä liikuntaa täällä Jyväskylässä. Voidaan sitten äidin kanssa soitella, kannustaa ja kysellä miten menee. :)

En osaa kuvailla tätä innostuksen määrää! Kaikista parasta tässä on se, että olen löytänyt uuden liikuntamuodon eli uuden harrastuksen, josta olen aivan pähkinöinä! Jyväskylän Parkour akatemialla, jossa aloitin, menee erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Mutta ei sitä peruskauraa, vaan jotain aivan muuta! Siis lattia- ja ilma-akrobatiaa, pariakrobatiaa ja kaikkea muuta kivaa sirkus-hubaa. Mahtavaa! Olen käynyt nyt muutamalla tunnilla ja oon jo ihan koukussa. Tästä kaikesta huumaantuneena päätin alkaa seurailemaan omaa kroppaani: otan viikottain ylös painon, mitat sekä mittaan rasva- ja lihasprosentin. Mulla kun ei ole suurempaa painonpudotustarvetta, voin seurailla miten muuten kehoni muuttuu. Plus että voin tietenkin seurata omaa kehittymistäni sirkustaituroinnissa. :D

Elämä on toisinaan aika ihanaa ♡