Aina ei mee nallekarkit tasan

Hieno juttu lukijat, pääsette heti sisälle tähän mun epäonniseen elämääni! Tällä kommentilla en tarkoittanut sitä, että ajattelisin mun elämän olevan jotenkin surkeaa, vaan sitä että ihan oikeasti mulla tuntuu olevan tosi usein huonoa tuuria tai sitten muuten vaan mokaan jotenkin ja usein se johtaa noloihin tilanteisiin. Onneksi vastapainona elämäni sisältää myös paljon iloisia yllätyksiä, joten niiden ansiosta olen oppinut nauramaan epäonnelleni. Ja itselleni.

Mutta siis, en päässytkään hakemaan silmälasejani. Olin kyllä jo ihan lähtökuopissa, kaikki valmista, ja olisin kyllä mennyt jos se musta olis ollut kiinni. Mutta ei ollut. Auton akku oli ihan finaalissa, starttimoottori piti vain sellaista vaimeaa pikkuleijonan murinaa, ihan ku jostain hidastetusta elokuvakohtauksesta. Hetken siinä navigoin ympärilleni, että löytyisikö joku ystävällinen sielu joka voisi tarjota omasta autostaan virtaa. Lopulta luovutin kun huomasin, että vaikka saisinkin auton käyntiin, en kuitenkaan ehtisi ajoissa perille. En siis ollut menossa pelkästään lasien vuoksi Jyväskylään, vaan sen jälkeen olisin mennyt ravintolaan syömään. Ilmaiseksi! <3 Saapas (eli se missä teen vapaaehtoistyönä etsivää nuorisotyötä) tarjoaa kerran vuodessa ruoat ravintolassa niille päivystäjille, joille on tullut 20 päivystystä täyteen. Ja mulle on tullut se jo ikuisuus sitten, mutta viime vuonnakin oli jotakin menoa silloin kun oltais menty syömään. No, sinne meni. Aina ei mee nallekarkit tasan. Jos vaikka vuoden päästä jo onnistuis?

Ilokseni löysin kuin löysinkin tästä asiasta jotakin positiivista. Hyvä etten ollut saanut varattua sitä aikaa sinne silmälasien hakuun! Nyt ei tarvinnut sitten soittaa ja perua tätäkin, ruokailun lisäksi. Lauantaina saattaisin ehtiä hakemaan ne aamusta, kun oon silloin taas Jyväskylässä. Siellä on NettiSaapas-koulutusleiri ja olen menossa sinne avustajaksi. Voisin vaikka sitten leirin jälkeen tehdä sellaisen Saapas-postauksen, kun siitä toivottiin lisää juttua. :)

Oli tässä kotiin jäämisessä muutakin positiivista. Poikaystäväni lähti siis joka tapauksessa junalla Jyväskylässä käymään, kun sillä oli sinne muuta asiaa, ja mä jäin yksin kotiin. Hyödynsin tämän hetken ja päätin tehdä jotakin joka on jo pitkään ollut mun to-do-listalla, mutta johon ei ole ollut riittävästi aikaa. Eli värjäsin hiukseni. Lopputulos oli oikeasti tosi onnistunut, vaikka itse sanonkin! Olen entiseltä ammatiltani parturi-kampaaja, joten kyllä taitoa löytyy, mutta oma kuontalo on kuitenkin aika hankalaa värjätä, kun ottaa huomioon sen, että tarvitsisin yhden käden kampaa varten, yhden sivellintä varten ja yhden sitä varten, että voin pidellä peiliä nähdäkseni taakse. Mä niiiiin tarvitsen peilikaapin!  Jos värjäisin koko kuontaloni yhdellä värillä ja levittäisin värin koko päähän, niin koko hommahan onnistuisi vaikka ilman peiliä. Mutta kun yksi väri ei riitä. Pitää olla vähintään kaksi. Mielellään kolme. Enimmillään on ollut varmaan viittä.

Tällainen väri tällä kertaa.

Silloin kun tein kampaajan töitä, hiusteni pituus vaihteli vähän väliä ja väri muuttui varmaan joka kuukausi. Mulla on varmaan oikeesti, valehtelematta, ollut hiuksissani kaikki mahdolliset värit mitä vaan keksiä saattaa. Nykyään oon hieman laiskempi sen suhteen ja saatan viihtyä samanvärisillä hiuksilla jopa puoli vuotta. Ja viime kerralla (ja myös tänään) mä oikein repäsin: mulle laitettiin ruskeaa ekan kerran varmaan 8 vuoteen! Tosin, senkin kaverina latvoissa piti olla violettia, totta kai.

Pitkät hiukset vuonna 2010.

Lyhyet hiukset vuosimallia 2012.

Eiköhän tässä ole taas tarpeeksi juttua yhdelle kertaa. Meinaan aina kirjoittaa kilometritekstin. Anteeks. Innostun liikaa. Yritän pitää itseni kurissa, sillä ei kukaan jaksa lukea jos tekstit on liian pitkiä. Kai, tai no enhän mä tiiä mitä himolukijoita te ootte.

Huomenna lähden Tommi Kaleniuksen keikalle, odotettavissa on siis keikkapostaus huomiselta! Odotan keikkaa innolla, ja viikonloppua muutenkin. Mukavaa sellaista teillekin! :)