Uupumus on oire, ei diagnoosi

Blogini on ollut tauolla jo yli puoli vuotta ja nyt tuntuu, että haluan ja olen valmis viimein kirjoittamaan kuulumisia. Olen tietoisesti välttänyt kirjoittamista, koska jossain vaiheessa blogin pitäminen alkoi tuntua itselle liian "velvollisuudelta" ja halusin karsia kaikki sellaiset kuormittavat tekijät pois, koska mulla oli muutenkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Voi kuinka toivoisin, että mulla olisi ollut voimia kirjoittaa, sillä tällä välillä on tapahtunut kaikkia ihania asioita, jotka olisin ehdottomasti halunnut ikuistaa blogiini. Tärkeimpänä niistä mainittakoon meidän häät, joita juhlittiin elokuussa. Hääpäivä oli juuri niin upea ja ikimuistoinen mitä olin toivonutkin. Se oli mun elämäni onnellisin päivä.

Vastakahlitut <3

Onnellinen pari.

Meille on tullut myös uusi perheenjäsen, Miuku-kissa. Miuku on 9 kuukauden ikäinen maine coon ja se tuli meille syyskuun lopulla, puolivuotiaana. Täplän poisnukkumisen jälkeen epäröin pitkään uuden kissan ottamista, enkä suotta, sillä vielä edelleenkin pelkästään Täplän ajatteleminen (tai nyt tämän kirjoittaminen) tuo vedet silmiin. Niin kova ikävä on pikkuista edelleen, että sydämeen sattuu vieläkin. Aluksi tuntui, että uuden kissan ottaminen pilaisi muistot Täplästä tai jotenkin veisi Täplän paikan mun sydämestä. Miuku kuitenkin tuli meille ikäänkuin sattuman (vai johdatuksen?) kautta ja siinä tilanteessa juuri tämän kyseisen kisun ottaminen ei tuntunutkaan pahalta ajatukselta. Eikä se Täplä ole minnekään mun muistoista tai sydämestä kadonnut, yhä edelleen sitä ikävöin ja usein vieläkin itken kun katson Tintun kuvia. Miuku on jopa ollut suureksi lohduksi monesti, kun olen itkenyt Täplää. Hitsit, että niistä olis varmaan tullut hyvä parivaljakko Miukun kanssa. Huoh... No, mutta Miukusta lisää joskus toiste.

Uusi mussukka. Pus!

Syy siihen, miksi olen pitänyt blogia tauolla on se, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Mulla ei ole ollut voimavaroja siihen. Eikä toisaalta myöskään voimia tai intoa kertoa ihmisille mun elämästä, joka omasta mielestäni tuntuu olevan yhtä kaaosta. Vaikka mun elämässä on ollut niinkin ihania asioita kuin häät ja uusi kissa, ei se poista sitä tosiasiaa, että olen kamppaillut siinä sivussa myös masennuksen kanssa. Kyllä, edelleen. Kirjoitin tästä aiheesta viimeksi keväällä, juuri ennen kuin blogini jäi tauolle. Kesällä tosin ajattelin olevani jo paremmassa kunnossa, ja silloin en kirjoittanut hääkiireiden vuoksi. Tai niin sen ainakin itselleni selitin. Uskottelin itselleni pitkään, että masennus ja uupumus ovat jo takana päin ja että selvisin niistä yllättävänkin helposti. Ja varmaan niin hetken aikaa olikin, koska kesällä en tarvinnut iltaisin lääkettä nukahtaakseni ja mieli tuntui rauhalliselta. Syksyllä uupumisen oireet kuitenkin salakavalasti taas hiipivät elämääni. Huomasin sen jossain vaiheessa, mutta en suostunut antamaan sille periksi. Halusin taistella vastaan, jolloin jouduin noidankehään: mitä enemmän yritin, sitä enemmän uuvuin. Luovuin monesta asiasta suosiolla, jotta jaksaisin keskittyä kaikista tärkeimpiin asioihin kuten töihin ja perus arkeen. Sirkuskoulullakaan en ole käynyt koko syksyn aikana treenaamassa kuin kolme kertaa. Kolme! Keväällä kävin siellä kolmesti viikossa.

Lopulta, lokakuun lopulla, uupumukseni alkoi vaikuttaa asioihin jo ihan liikaa ja oli pakko nöyrtyä lääkärin vastaanotolle. Lääkäri passitti mut suoraan kuukauden sairaslomalle masennuksen vuoksi. Tavallaan tiesin ja ymmärsin, että olen saikun tarpeessa, mutta silti en suostunut käsittämään sitä, että olisin taas (= edelleen) masentunut. Yritin lääkärille sanoa, etten ole masentunut vaan uupunut, mutta lääkäri napakasti totesi, että uupumus on oire, ei diagnoosi. Diagnoosi on masennus ja uupumus sen seuraus. En silti tuntenut oloani masentuneeksi. Ahdistuneeksi kylläkin, mutta en masentuneeksi. Kahden viikon sairasloman jälkeen uusi lääkärikäynti sai sairasloman jatkumaan vuoden loppuun. En tiedä mitä sen parin viikon aikana oli tapahtunut, mutta olin entistä huonommassa kunnossa. Olin todella ahdistunut. Siihen saattoi ehkä vaikuttaa se, että edellisellä lääkärikäynnillä oltiin vaihdettu mun lääkitys. Mutta ehkä se ahdistumisen kasvaminen oli hyvä asia, koska vasta silloin ymmärsin oman tilanteeni paremmin: ilmeisesti masennus voi olla muutakin kuin vaan alakuloinen olo.

En ole sairaslomaa tai masennustani hirveämmin mainostanut somessa tai muuallakaan, mutten ole halunnut sitä peitelläkään. Edelleen mua ärsyttää kuinka tällaisia asioita pidetään jotenkin tabuna ja usein niistä ei uskalleta puhua. Vaikka mulla ei vielä ole voimavaroja moneenkaan asiaan, niin sen verran mussa vielä tahdonvoimaa pihisee, että en suostu elämään "varjossa" tän asian kanssa. Pitäkööt ihmiset mua sitten hulluna tai ei, mutta mulla on masennus eikä se siitä muuksi muutu vaikka asiaa peittelisin. Kyllä mä myönnän, että mietityttää mitä musta ajatellaan ja pelkään, että muhun suhtaudutaan sen jälkeen jotenkin eri tavalla, kun ihmiset saa tietää, että olen masentunut. Toisaalta juuri siksi haluan toimia esimerkkinä tässä asiassa ja osoittaa, ettei tässä ole mitään hävettävää. Positiivinen ajattelu ja se, että pyrin suhtautumaan masennukseen sairautena muiden joukossa auttaa myös mua itseäni jaksamaan, vaikka välillä meinaa olla usko koetuksella: toisinaan tuntuu, että olen pelkkä taakka yhteiskunnalle ja työpaikalle kun en ole työkykyinen. Tein silti viime viikolla jotain, joka oli vähän pelottavaa mutta silti mielestäni tarpeellista: kävin työpaikalla kokouksen alussa kertomassa työtovereille sairaslomani syyn. Mielestäni työkaverini ovat ansainneet sen, että tietävät miksi olen niin kauan poissa. Vaikka tällä hetkellä ajatus töihin paluusta vielä ahdistaa, toivon että olisin taas pian siihen valmis. Huomenna selviää, jatkuuko sairasloma vai olenko lääkärin mielestä jo tarpeeksi työkykyinen. Itse en uskalla enää omaan arvostelukykyyni luottaa, se on pettänyt ennenkin. Onneksi mulla on hyvä työpaikka ja mukavat työtoverit, joten sitten kun töihin paluun aika koittaa, menen sinne hyvillä mielin. <3

Ikiväsymys

Väsyttää ihan tajuttomasti, vaikka aloin jo kahdeltatoista eilen nukkumaan. Siis onhan se ihan hyvin, kun unta kuitenkin riitti 9 tuntia. Mutta tuntuu, ettei sekään nykyään riitä. Paras olisi kun saisi sellaisia 10 tunnin yöunia, vaikkei mulla olisikaan mitään ongelmia nukkua kellon ympäri tai enemmän. Johonkin on kuitenkin raja vedettävä. Lääkäri ehdotti, että opettelisin arkisin heräämään aina klo 7-8 aikaan, vaikka työt alkaisivatkin myöhemmin. Naurahdin, että joo sopii yrittää. En ole koskaan ollut aamuihminen, enkä tule olemaan. Aamuheräämiset on aina olleet mulle yhtä tuskaa, eikä auta vaikka opettelisin kuinka aikaisin menemään nukkumaan. Sitä paitsi, ei mun kuitenkaan tule mentyä nukkumaan silloin kun suunnittelin, vaikka olisinkin väsynyt. Eli, suunnitelma hyvä toteutus... no, en jaksaisi edes yrittää.

Viime aikoina on iltaisin ollut vaikeaa saada unta ja aamulla taas voisin nukkua vaikka kuinka kauan. Onneksi mulla on lääke, jota illalla otan ennen nukkumaanmenoa, ongelma vaan on se, etten muista ottaa sitä ajoissa, kun se pitäisi ottaa 1-2 tuntia ennen kuin aikoo mennä nukkumaan. Mulla on kyllä välillä ihan kalan muisti. Mitä ikinä tuo sanonta tarkoittaakaan.

Kävin tällä viikolla taas add-tutkimuksissa, ja näyttää nyt vahvasti siltä, että diagnoosi sieltä tulee. Enemmän nyt oli lääkärillä pohdinnassa se, tuleeko diagnoosiksi add vai ahdh. Kun kuulemma niitä ylivilkkauden piirteitäkin jonkin verran on. Tosin ne saattaa kuulemma olla myös vain add:n oireita, kun kompensoin keskittymishäiriötä (esim. aivojen väsymistä touhuamalla jatkuvasti). Itse uskon olevan tuosta kyse, koska en tunne itseäni lainkaan ylivilkkaaksi. Pikemminkin jatkuvasti väsyneeksi, aina. Mutta ulospäin se näkyy niin eri tavalla, koska en halua päästää itseäni ihan täysin koomaan ja aivoja sammumaan, siksi täytyy koko ajan höpöttää ja touhuta ja taas touhuta. Ettei vaan iske se ultimate väsymys. Oikeasti, tämä on aika turhauttavaa, kun tuntuu aina, että aivot käy joko 150 % teholla tai sitten 50 % teholla. Harvemmin on välimuotoja.

Olen alkanut näitä miettiä vasta nyt tutkimusten myötä enemmän, vaikka olenkin itselleni add:tä epäillyt jo muutaman vuoden. Nauratti taas aamulla tää oma keskittyminen, kun juteltiin Tonin kanssa ja se kyseli mun tulevasta päivästä. Vastasin Tonin kysymykseen ja aloin kirjoittaa vastausta saamaani sähköpostiin. Hetken päästä Tonin naama ilmestyi tietokoneen näytön eteen: "Hansuuuuu" ja mä oon ihan, että häh täh?! "Niin, että onko sulla jotain sen koulupäivystyksen jälkeen?" Mä olin siis kesken meidän keskustelun uppoutunut siihen sähköpostiin niin lujasti, etten enää tajunnut, että tämä keskustelu ei ollut vielä ohi vaan toinen vielä juttelee mulle. Mä vaan en kuullut enää sanaakaan. :D

Add:ssähän ei tosiaan ole kyse pelkästään siitä, että ei pysty keskittymään, vaan joskus voi myöskin keskittyä liikaa, kuten mulle usein käy. Jännä kun näihin alkaa nyt kiinnittää eri tavalla huomiota, niin olen alkanut huomata aika paljon sellaisia juttuja, mistä vasta nyt tajuan, että hei eihän tää nyt ole "normaalia". Mut, toivottavasti diagnoosin varmistumisen jälkeen aletaan löytämään mulle keinoja, miten pystyisin keskittymään paremmin tai ainakin miten osaisin olla paremmin sinut näiden asioiden kanssa, jotka kuitenkin ovat vaikuttaneet mun itsetuntoon heikentävästi koko elämän ajan.

Mutta nyt iskee niin iso väsy, että pakko heittäytyä lepäämään edes hetkeksi, ennen kuin Toni tulee töistä kotiin. Sitten täytyykin alkaa tehdä ruokaa ja lähteä treeneihin ja valmistautua henkisesti huomiseen vapun viettoon.

Ps. Kävin tänään sovittelemassa hääpukuja, mut vielä ei löytynyt sitä oikeaa pukua, ainakin luulisin näin.

Mukavaa vappua kaikille! <3
(siis tuossa kuvassahan on simaa, mitä te kuvittelitte! :D)

Masennuksen kourissa

Olen pitänyt hiljaiseloa blogissa hetken, koska elämä on ollut sen verran myllerrystä viimeisten kuukausien aikana. On pitänyt kasata omaa päätä ja kerätä voimia, joten blogin kirjoittaminen ei ole ollut ihan ensimmäisenä mielessä.

Jo edellisessä tekstissäni tammikuussa (apua, onko siitä oikeasti jo niin kauan aikaa?!) kirjoitin väsymyksestä ja ylikierroksilla käymisestä. Olin yrittänyt liian paljon liian kauan, eikä kroppani saati pää meinannut enää pysyä menossa mukana. Enkä mä nyt ihan hirveästi loppujen lopuksi tehnyt, mutta kun niitä nyt jälkeen päin ynnäilee yhteen, niin onhan siinä kaikenlaista... Työt, opiskelut, hääsuunnitelmat, Täplän sairastelu ja sen myötä tiukentunut talous... lisänä cheerleading (jonka aloitin tammikuun alussa mutta lopetin jo heti muutaman viikon jälkeen, kun ymmärsin, että on liikaa kaikkea), akrobatia- ja kuoroharrastukset, jotka kaiken tuon keskellä antoivat voimaa, mutta toisaalta pitivät mua poissa kotoa. Enkä sitten lopulta osannut enää olla edes kotona. Varsinkaan yksin. Heti tuli sellainen olo, että jotain pitäisi päästä tekemään, jonnekin pitäisi päästä lähtemään. Se oli sitä ylikierroksilla käyntiä: vaikka toisaalta olin tosi väsynyt, aivot vaan rullasivat ja tylsistyivät jos ei koko ajan ollut jotain aktiviteettia. Tätä aivojen kierroksilla käyntiä oli jälkeen päin ajateltuna kestänyt jo lokakuusta asti, sillä silloin alkoivat nukahtamisvaikeudet. Muistan, että jo silloin mulla oli vaikeuksia nukahtaa, koska illalla aivot eivät suostuneet lakata ajattelemasta kaikenlaista. Ajan kuluessa ongelma paheni, ja nukahtamisvaikeudet alkoivat olla joka iltaisia. En voinut lakata ajattelemasta, en voinut vain komentaa aivojani nukkumaan. Olin entistä väsyneempi.

Pään sisällä myllersi pyörremyrsky.
Vaikka kuinka yritin, en saanut aivojani rauhoittumaan.

Toisaalta kuljin kuin sumussa. Pään sisällä oli sekamelska, mikään ei ollut selkeää.

Tuolloin tammikuussa kun kirjoitin tuon viimeisimmän blogitekstin, olin jo ymmärtänyt, että nyt pitää hidastaa menoa. Olin jo käynyt lääkärillä ja saanut nukahtamislääkkeitä. Ne tulivatkin tarpeeseen, kun tuntui, että maailmani romahti 20. helmikuuta: jouduin saattamaan maailman rakkaimman Täplä-kissani viimeiselle matkalle. Tämä on ollut vaikein päätös, jonka olen koskaan joutunut tekemään. Onhan Täplä sairastellut jo pitkään, mutta sen elämänlaatu on pystytty pitämään kuitenkin hyvänä ja oireet kurissa. Helmikuun alussa se alkoi kuitenkin syödä huonosti ja ihan parissa viikossa se meni todella huonoon kuntoon. Kirjoitan tästä myöhemmin tarkemmin, mutta lyhyesti siis: Täplän kanssa käytiin viimeisen viikon aikana kolmesti eläinlääkärissä, jossa sillä todettiin monenlaisia vaivoja ja ikävimpänä niistä kaksi nisäkasvainta ja keuhkoissa joko alkavia etäpesäkkeitä tai keuhkokuume. Niin tai näin, meni pikkuisen vointikin muutamana viime päivänä nopeasti huonoksi ja mun piti tehdä se mitä jokainen rakastava kissanomistaja tuossa tilanteessa tekisi. Se vaan teki niin järkyttävän kipeää, koska Täplä on ollut yksi mun elämäni tärkeimmistä asioista viimeisen viiden vuoden ajan. Elämäni rankimmissa suruissa ja ahdistuksissa Täplä on tuona aikana aina ollut läsnä. Sen kanssa meillä oli yhteys, jollaista en ole uskonut voivan ihmisen ja kissan välille syntyvän. Se oli niin ainutlaatuinen sekä persoonana että ulkonäöltään ja on niin surullista, etten enää koskaan voi saada sitä takaisin. Mun rakas pikkuinen <3

Viimeisinä viikkoinaan Täplä hurahti pitkästä aikaa juomaan lavuaarista.
Mun pikku höppänä <3

Täplä oli mun paras ystävä - ja mä sen.
Me oltiin erottamattomat kaverukset.
Mulla on sitä sanoinkuvaamattoman järjetön ikävä.
Nuku rauhassa, pikkuinen :'( <3

Täplän poisnukkuminen oli erityisen raskasta siksi, että olin jo valmiiksi ihan burn outin partaalla. En voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta kaikki tuon jälkeen tuntui. Olin menettänyt perheenjäsenen, parhaan ystäväni, joka oli mulle tärkeämpi kuin yksikään eläin aiemmin ja rakkaampi kuin suurin osa ihmisistä. Viikon jälkeen musta tuntui, että alan selvitä, kunnes eräänä päivänä töissä huomasin istuneeni tietokoneen ääressä monta tuntia saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Olin jo pitkään kärsinyt siitä, ettei asiat pysyneet mielessä. Unohtelin juttuja ja olin hajamielinen. Täplän kuoleman jälkeen tämä meni ihan mahdottomaksi: toimintakykyni oli aivan nollissa. En pystynyt keskittymään mihinkään, en jaksanut käydä enää treenaamassa enkä kuorossa. Työt pystyin hoitamaan juuri ja juuri, mutta sielläkin vaan pidättelin itkua. Kaiken kukkuraksi olin tässä matkan varrella kadottanut itsetuntoni jonnekin. Koin olevani huono kaikessa, koska unohtelin asioita enkä pystynyt toimimaan normaalisti. Mollasin itseäni mielessäni kaikesta mikä meni pieleen, ihan pienistäkin vääristä sanavalinnoista tai asioista, jotka eivät todellisuudessa edes olleet mun syytä.

Onneksi lopulta ymmärsin varata ajan taas lääkärille. Kerroin vedet silmissä kaikesta tapahtuneesta ja siitä, etten yksinkertaisesti jaksa enää. Lääkäri määräsi mulle 2 viikon sairasloman siltä istumalta unettomuuden ja uupumuksen vuoksi. Parin viikon päästä palasin vastaanotolle ja voisi kuvitella, että hyvin levänneenä. Mutta ei: kaksi viikkoa lipui ohitse ikään kuin huomaamatta ja olin edelleen uupunut. Nukahtamislääkkeetkään eivät toimineet enää, vaan otettuani niitä pyörin silti sängyssä ainakin tunnin (enkä ollut syönyt näitä jatkuvasti vaan max 3 yötä putkeen jonka jälkeen pidin aina pari yötä taukoa). Se, mitä lääkäri tällä kertaa mulle kertoi, oli shokki: hän sanoi mun olevan masentunut. En uskonut sitä. Lääkäri oli kyllä jo jollain aikaisemmalla käynnillä tehnyt mulle masennustestin, joka oli antanut tulokseksi kohtalainen tai keskivaikea masennus. Mutta sekä lääkäri että minä vaan ihmeteltiin tulosta silloin, eikä kumpikaan uskonut sitä todeksi. Tällä kertaa lääkäri kuitenkin oli hyvinkin vakavissaan, kun väitti mun olevan masentunut. Mun pitäisi alkaa syömään lääkkeitä. Siis masennuslääkkeitä?! Kerroin lääkärille, kuinka olin aina ajatellut, että jos masennun, haluan yrittää selvitä siitä ilman lääkkeitä, ihan vaan keskusteluavulla. Ei se mennytkään ihan niin. Lääkäri sanoi mulle tiukasti, että "sulla ei ole kuule nyt vaihtoehtoja. Jos haluat toipua, sun on ymmärrettävä olevasi masentunut ja otettava tämä apu ja lääkkeet vastaan". Sitten mulle selitettiin ummet ja lammet serotoniinista ja muista hormoneista ym. välittäjäaineista ja siitä miten ne toimii aivoissa, ja perusteltiin miksi lääkkeet ovat tärkeitä toipumisen kannalta, koska aivoissani on serotoniinin tuotannon häiriö ja lääkkeet auttavat siihen. Eipä siinä auttanut muu kuin uskoa lääkäriä: olen masentunut ja tarvitsen siihen lääkityksen. Fine by me.

By the way, add-tutkimukset etenee ja syytä tutkimuksiin siis on. Tähän mennessä olen käynyt lääkärillä, jolta sain lähetteen psykiatrille, jolta sain lähetteen psykiatrian polille, josta mut lähetettiin taas eteenpäin jonnekin, en pysy enää kartalla. Mutta siis, hitaasti mutta varmasti asia etenee ja jos saan diagnoosin niin se ainakin selittää sen, miksi poltan itseni normaalia helpommin loppuun. Add-tyypeillä on myös taipumusta masennukseen helpommin kuin muilla ihmisillä, tai näin olen ainakin ymmärtänyt. Että niin... Mut näillä siis eteenpäin. Kirjoitan joku päivä lisää tuosta Täplän kohtalosta ja muista kuulumisista. Alan nyt voida paremmin, lääkitys on selkeästi auttanut ja käytiin Espanjassakin pyörähtämässä niin siitä sai kivasti voimaa. Syön lisäksi nyt iltaisin toista lääkettä, koska nukahtamislääke ei rauhoittanut ylikierroksilla olevia aivoja. Olin kaiken kaikkiaan kuukauden saikulla ja nyt olen palannut taas töihin. Jännä, kun en oikeasti muista paljoakaan siltä ajalta kun olin sairaslomalla. Se aika meni ihan tosi nopeasti, musta ei ollenkaan tunnu siltä, että olin kuukauden pois töistä. Kummallista. Mutta kyllä tästä selvitään, tosin valmistuminen varmaan viivästyy jonkin verran, koska toimintakyky oli hetken niin nollissa ettei pystynyt hoitamaan kaikkea ajallaan.

Miksi kerron tästä kaikesta näin avoimesti? Siksi, että en ymmärrä miksen voisi kertoa. Masennus tuntuu olevan kauhea tabu. Miksi ihmeessä? Se on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin sairaus. Sitä voidaan hoitaa lääkkeillä tai lievissä tapauksissa ilman lääkkeitä. Joka viides suomalainen masentuu jossain elämänsä vaiheessa. Se on siis todella yleistä, mutta silti siitä hyssytellään. Mun mielestä se on aivan typerää.

Jossain vaihessa peilistä katseli väsyneet silmät,
tummat silmänaluset, kalpea iho ja pörröiset hiukset.
Nyt alkaa ilme olla taas pirteämpi ja olo parempi,
vaikka matkaa täydelliseen toipumiseen on vielä.

Siispä: minä sairastuin masennukseen ja aion puhua siitä avoimesti, silläkin uhalla, että joku katsoo mua sen jälkeen eri tavalla tai kiusaantuu kun puhun asiasta. Jos se jotakuta häiritsee, se on hänen ongelmansa, ei mun. Mä haluan olla esimerkkinä myös nuorille tässä asiassa. Masennuksessa ei ole mitään hävettävää ja siitä pitää voida puhua avoimesti. Ja näin aion jatkossakin tehdä.

Vuoristorataa

Jännä, miten ihminen osaa huijata itseään. Lieneekö itsesuojeluvaisto vai mikä, mutta jotenkin sitä vain itse pystyy uskottelemaan itselleen asioita. Joskus musta tuntuu, että elämä menee samanlaista vuoristorataa. Välillä käydään huipulla ja nautitaan vauhdista, mutkista ja silmukoista. Toisinaan taas ollaan pohjalla ja mietitään, millä voimilla itsensä saisi taas kammettua ylös. Nyt kun tajuan, että en vielä ole ihan pohjalla, mutta kovaa vauhtia sinne menossa jollen nyt jarruta, on aika pysähtyä. Miten tähän on taas tultu? Miten ihmeessä en koskaan opi?

Miksen jo muista, ettei pitäisi uskoa sitä mitä aivot mulle kertovat? Järkeeni ei ole luottamista. Pitäisi kuunnella muita merkkejä, niitä, joita kroppa yrittää mulle viestittää. Mutta aivot käskevät jatkamaan ja väittävät, että energiaa kyllä riittää hamaan tappiin saakka. Uskon sen, enkä epäile. Ja kun joku kysyy, miten ihmeessä jaksat tuota kaikkea, en usko valehtelevani kun väitän, että hyvinhän tässä eteenpäin porskutellaan. Koska en vaan tunnista sitä itsessäni. En vaikka kuinka haluaisin.

En usko, kun joku sanoo minulle "hidasta". Miksi pitäisi? Ei mulla ole mitään ongelmaa elää näin. Nautin siitä, kun elämässä on paljon sisältöä. Nautin siitä, että voin etsiä elämääni jatkuvasti jotakin uutta, kun vanha alkaa kyllästyttää. Kyllähän se välillä mietityttää, miten ehdin tehdä kaiken. Mutta toisaalta, mistään ei raaskisi luopuakaan. Joten eteenpäin vaan, mars!

Ensimmäiset merkit, jotka aivot suostuvat rekisteröimään, tulevat ihan puskista. Tajuan, että olen yhtä aikaa väsynyt ja ylikierroksilla. Olen sitä aina. Kun on poissa kotoa, on pakko puuhastella koko ajan jotakin, koska muuten aivot menevät lepotilaan. Niinpä heilun, kävelen, naputan sormiani pöytään, puhua pälpätän, kudon, piirrän, mitä tahansa, jotta pidän aivoni aktiivisena. Sillä jollen pidä, iskee infernaalinen väsymys. Ei ole välimuotoja. Aivot käyvät joko 200 % tai 50 % teholla. Mieluummin valitsen 200 %, jos haluan saada jotakin tehdyksi. Mutta se on todella uuvuttavaa. Niinpä, kun pääsen kotiin, väsähdän sohvalle. Mutta vain silloin, kun annan siihen itselleni luvan. Koska jos jonnekin pitää vielä lähteä, ei saa päästää itseään puoliteholle tai sen jälkeen ei takapuoli enää sohvalta nouse. Toisaalta, sitten kun kerrankin olisi aikaa vain olla ja pistää aivot narikkaan, en saakaan niitä nollattua. Olen kotona, koko loppupäivä aikaa vain olla, mutta tylsistyn. Ihan kuin lapsena: ei ole mitään tekemistä. Ja toisaalta kun mietin, mitä sitten voisin tehdä, mikään ei huvita. Koti on siitä paha paikka, etten saa siellä mitään aikaiseksi. Olla möllötän vaan, ja samalla kuolen tylsyyteen. Pitäisi päästä pois, mutta olen päättänyt, että olen kerrankin kotona illan. Telkkarin katsominen kyllästyttää parin ohjelman jälkeen, haluaisi tehdä jotakin hyödyllistä. Vaihtoehdot eivät kuitenkaan nappaa: voisin (=pitäisi) siivota, tehdä koulutehtäviä tai hoitaa vaikka pari työjuttua. Mutta ei huvita.

On jännä tunne, kun samaan aikaan käy ylikierroksilla ja toisaalta taistelee väsymystä vastaan. Tajuan, etten ole saanut iltaisin unta, koska ajatuksia pyörii päässä ja sen seurauksena itse pyörin sängyssä. Tahdonvoimalla nukahtaminen on aika mahdottomuus. Tajuan, että tätä sängyssä pyörimistä on jatkunut jo pidemmän aikaa. Muutaman kuukauden. En ole yllättynyt, sillä näin on käynyt ennenkin. Se on sitä vuoristoradan ajelua. Varaan ajan lääkärille ja saan nukahtamislääkkeitä. Kiitos tästä, elämä helpottuu kun saa unta. Lääkäri toteaa, ettei ihme, jos olo tuntuu tältä, kun elämässä on niin paljon kaikkea. Työ, koulu (jonka suhteen olen stressannut, kun huomenna alkaa Helsingissä kurssi, joka ei ole monimuotoinen ja joudun ravaamaan siellä aika usein), jatkuva huoli Täplästä ja sen myötä raha-asioista koska pitää käydä vähän väliä eläinlääkärissä (ja Helsingissä ravaaminenkin maksaa...), lähestyvät häät joiden eteen pitäisi ehtiä tehdä jotain (ja säästää rahaa), cheerleading, kuoro ja akrobatia. Onhan tuossa kaikkea. Tosin akrobatiaa en laske stressaavaksi tekijäksi, koska se nimenomaan on se voimaannuttava tekijä, jonka voimalla jaksan kaikkea tuota muuta. Cheerleadingin aloitin tämän vuoden alussa, mutta olen nyt päättänyt lopettaa sen kun tajusin, että ei pysty. Koitan karsia kaiken sellaisen, joka velvoittaa tiettynä päivänä ja kellonaikana saapumaan johonkin. Paitsi kuoro, koska saan kuitenkin jatkaa siinä vain tän kevätkauden. Sitten tulen liian vanhaksi. ^^

Puolentoista viikon päästä mulla on pidempi lääkäriaika. Siellä voidaan keskustella ajan kanssa tästä tilanteesta ja siitä, mikä siihen voisi auttaa. Tarkoitus on myös kartoittaa sitä, tarviiko mut lähettää ADD-testeihin. Olenhan mä itse miettinyt asiaa jo pari vuotta, täällä blogissakin on asiaa tullut pyöriteltyä. Nyt lääkärikin oli sitä mieltä, että sitä kannattaisi tutkia. No katsotaan miten käy. Mutta nyt ei auta jäädä tuleen makaamaan. On vaan pakko jaksaa. Ensi viikko tulee olemaan tuskaa. Edestakaisin Helsinki-Jyväskylä-väliä. Jossain vaiheessa täytyy rauhoittua ja pysähtyä. Mutta ei vielä, koska se ei ole mahdollista. Vielä on voimia, ja onneksi nyt tiedostan tämän tilanteen. Eikä tässä vielä burn outissa olla. Toivottavasti ei tullakaan.

Why so negative?

Varoitus, nyt tulee kunnon avautumista. :D Kirjoitan yleistävässä muodossa koska se on helpompaa, mutta jottei kukaan loukkaannu niin mainittakoon, että tämä ei tietenkään koske kaikkia ihmisiä ja tunnen monia jotka eivät ajattele/käyttäydy seuraavan tekstin mukaisesti. Eikä tarkoitus ole loukata ketään. Tämä on kuitenkin ilmiö jota olen netissä seuraillut ja nyt haluan avata suuni aiheesta. Kiitos ja anteeksi. :D

Olen tässä lähiaikoina miettinyt paljon ihmisten negatiivisuutta erityisesti sosiaalisessa mediassa. Suoraan sanoen mua on alkanut ärsyttää se negatiivisuus ja vihapuheet mitä somessa tulee vähän väliä vastaan. Sekä myös erilaisten lähteiden vihaa lietsovat uutisoinnit, joiden luotettavuutta kyseenalaistan hyvin vahvasti. Enkä nyt tarkoita mitään yksittäistä aihetta vaan ihan yleisesti, mikä aihe nyt milloinkin on pinnalla. Jotenkin alkaa kyllästyttää netissä pyöriminen, kun tuntuu että se ennen ihan luotettavaltakin tuntunut osa mediasta otsikoi uutisensa provosoivasti ja negatiivisuutta herättävästi. Usein tekstin sisältö ei vastaa ollenkaan sitä, mitä otsikko kertoo. Pääpointti saattaa olla jotain ihan muuta tai jopa ihan päinvastainen. Joo joo, tällä saadaan lukijat kiinnostumaan, mutta on myös niitä ihmisiä, jotka lukevat pelkän otsikon. Enkä edes aloita MV-lehdistä sun muista vastaavista, jotka ihan tietoisesti kirjoittavat näitä negatiivisuutta nostavia juttuja, joista usein kerrotaan vain toinen (se negatiivinen) puoli tai joilla ei ole edes mitään tekemistä totuuden kanssa. Eiköhän jo lehden nimi (Mitä Vittua??!!) kerro aika paljon sen luotettavuudesta. MV-lehti mainostaa itseään "vapaan journalismin erikoisjulkaisuna" ja vapaata se todellakin on. No, mutta tämä nyt oli vain esimerkki.

Mietin vaan, mihin on kadonnut ihmisten lähdekriittisyys?  Aika usein näen Facebookissa juurikin MV-lehden jakoja, ja sitten niihin on kommentoitu kauhistellen niin, että kommentista voi päätellä kommentoijan uskoneen uutisen mukisematta. Osaksihan kyse voi olla siitä, että jaetaan ja uskotaan sellaisia juttuja, jotka tukevat ja vahvistavat jo valmiiksi muodostunutta omaa mielipidettä/käsitystä kyseisestä asiasta.. Tai sitten ihminen ei oikeasti katso julkaisijan lähdettä tai ei jaksa ottaa selville, onko lähde luotettava vai ei. Mut ehkä just se mua harmittaa, että monesti ollaan valmiita tuomitsemaan niin helposti. Ja sitten vielä ne anonyymit, jotka nimimerkin takaa (ja monet kyllä omalla nimelläänkin) huutelevat kommenttikenttiin ties mitä törkeyksiä, jotka voidaan Suomen lain mukaan jo rikolliseksikin luokitella (kunnianloukkaus, laiton uhkaus jne.)... Ymmärrän kyllä sen, että asioista ei olla aina samaa mieltä. Eikä tarvitsekaan olla. Mutta mua on alkanut ihmetyttää, mihin on kadonnut ihmisten käytöstavat ja toisten ihmisten kunnioitus? Ihan kuin ihmisten arvomaailma kadottaisi merkityksensä internetin syövereissä. Toimittajat kirjoittavat juttuja mehukkaiden tunnekuohujen herättämisen toivossa, niinhän se kai on aina ollut. Kerrotaan se, minkä odotetaan keräävän eniten lukijoita. Asioilla voi silti olla toinenkin puoli, joka jää pimentoon. Sitä ei kuitenkaan moni mieti, vaan julkaisuista aletaan usein vetää jopa omia johtopäätöksiä ilman mitään todellista tietopohjaa. Ja entäs sitten ne jutut, jotka jakavat kansan mielipiteet kahtia! Oli kyse sitten homoavioliitoista, Sipilän hallituksesta tai turvapaikanhakijoista, niin hyvä ettei ole (anteeksi sanavalintani) helvetti irti. Edelleen, ei siinä mitään, että ollaan eri mieltä. Mutta onko oikeasti liikaa pyydetty, että ihmiset esittäisivät mielipiteensä asiallisesti, toisiaan ja heidän ajatuksiaan kunnioittaen ja tuomitsematta? Ja että selvitettäisiin ensin asioiden todellinen laita, eikä heti alettaisi pauhaamaan. (Tämä liittyy myös elämään yleisesti eikä vain someen.) Sen sijaan aletaan haukkua, kiroilla ja mennä henkilökohtaisuuksiin. Jos kerrot mielipiteesi suuntaan tai toiseen vaikkapa turvapaikanhakijoiden suhteen, olet joko suvakki tai rasisti. Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Ja suurin osa näistä keskusteluun osallistujista on ihan aikuisia ihmisiä! (Näytetäänpä hyvää esimerkkiä meidän lapsille ja nuorille...)

No, sitten vielä se toinen puoli kolikosta. Jos kerrankin somessa pyörii joku positiivinen asia, joku juttu joka oikeasti voisi saada ihmiset hyvälle tuulelle, niin siitä kyllä heti epäillään jutun todenperäisyyttä. Ja ne oikeasti positiivisetkin jutut halutaan muuttaa negatiivisiksi. Esimerkkinä tuli mieleen muutama vuosi sitten uutisoitu juttu koirasta, joka menetti kuononsa pelastaessaan kaksi tyttöä moottoripyörän alta. Muistan itse lukeneeni tästä jutusta ensimmäisen kerran niin, että "nuoret räjäyttivät koiran kuonon ilotulitteilla" (en löytänyt tätä enää netin syövereistä). Ihmiset jakoivat tuota Facebookissa kauhistuneena ja ehdottelivat jo ties mitä teloitusvaihtoehtoja näille nuorille rangaistukseksi. Itseäni epäilytti jutun lähde ja ei tarvinnut edes kauaa tonkia, kun löysin tuon alkuperäisen jutun. Että se siitäkin iloisesta uutisesta taas. Mutta, entäs Facebook yleensä? Lueskelin tässä Feissarimokia ja silmääni osui pari kivaa juttua (esimerkiksi tässä ja tässä), joissa joku kertoo siitä, kuinka on tehnyt jotakin hyvää tuntemattoman vuoksi ja haluaa kertoa siitä Facebook-ystävilleen. Nämä eivät suinkaan ole päätyneet Feissarimokiin siksi, että niissä olisi joku moka, vaan ihan vain jotta tuottaisivat hyvää mieltä. Mutta ei, kun tähänkin pitää suhtautua negatiivisesti: se on joko keksittyä, itsensä jalustalle nostamista ja oman egon nostamista tai pelkästään tykkäysten toivossa kirjoitettu. Tässä muutama kommentti esimerkiksi:

Hienosti toimittu, mutta sitä en ymmärrä, että sen kerran kun tekee jotain toisen hyväksi, pitää heti mennä someen tykkäyksiä kalastamaan.

Moro huomiohuorat! Sosiaalinen media ja oman hyvyyden mainostaminen on oksettavinta mitä tiedän. Eikö hyviä tekoja voi tehdä ilman, että tekee itsestään sankarin?

Didn’t happen

Kivasti tehty, mutta miksi sitä hyvää tekoa pitää mainostaa facebookissa? Eikö se riitä että itselle tulee hyvä mieli kun teki jotain kivaa toiselle ihmiselle? Pitäisikö itsekin aina päivittää facebookkia kun hoitaa sukulaislapsia, auttaa vanhusta pakkaamaan ostoksia tai lahjoittaa euron Unicefille? Sääli että osa ihmisistä auttaa muita vaan jotta virtuaaliystävilleen voi antaa itsestään paremman kuvan.

Ottaa kevyesti pattiin nämä amerikkasivuilta kopsatut kömpelöt tarinat, joita kerrotaan ominaan

Voi hyvää päivää! Onneksi kommenteista tämän kaltaiset ovat vähemmistöä, mutta silti ne pomppaa sieltä ainakin mun silmille. Siis nyt kyllä. En pysty uskomaan, että kukaan ihminen oikeasti auttaa toisia vain joidenkin Facebook-tykkäysten toivossa. Siinä auttamisen hetkellä some on varmaan viimeinen asia jota itse miettisin. Tai joo, en sano etteikö sellaisia ihmisiä voi olla. Mutta eiköhän suurin osa kuitenkin auta ihan vaan, koska haluaa. Ja miksi pitää heti epäillä, että jotain ei tapahtunut? Se, että jonkun omassa elämässä ei tapahdu tuollaisia asioita ei tarkoita, etteikö niitä voisi tapahtua jonkun toisen elämässä. On varmasti totta myös sekin, että osa näistä jutuista on keksittyjä, eihän tuolla muuten olisi noita koiran kuonon räjäyttämisjuttuja. Mutta silti, ei kai jokainen hyvä asia voi olla keksitty? Ja miksei muka tällaista juttua saisi julkaista omassa Facebook-profiilissaan? (Tuskin kukaan sitä julkaistessaan odottaa pääsevänsä Feissarimokiin kaiken kansan arvosteltavaksi). Kerrankin jotain positiivista, jotain jossa on oikeasti sisältöä, jotain josta ihmisille voi tulla hyvä mieli, jotain jonka rohkaisemana joku toinenkin madaltaa kynnystään auttaa muita. Eräs kommentoija vei sanat suustani: Eli lisää vaan kissavideoita, ruokapäivityksiä ja “vietän niin kreisii ja mielenkiintoista elämää” -päivityksiä? Jos sinne jotain laittaa niin mielummin sitten tällaisia.

Ei sillä, että kissavideoissa jne. olisi mitään vikaa, mutta minkä takia kaiken pitäisi olla niin pinnallista? Eikö Facebook ole olemassa juuri siksi, että siellä voi jakaa itselleen merkityksellisiä asioita? Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon omasta elämästään toisille paljastaa. Mutta miksi on ok jakaa uutisia kuinka taas joku on sanonut tai tehnyt jotain mistä vedetään herneet palkoineen nenään ja revitään peliverkkarit, mutta ei ole ok laittaa hyvää kiertämään? Heti jos kerrotaan iloisia asioita tai halutaan kannustaa ihmisiä auttamaan muita kertomalla esimerkki omasta toiminnastaan, on se pätemistä, kehuskelua, itserakkautta tai huomionkeruuta. Miksi? Syntyykö nämä vastareaktiot kateudesta? Miksi hyvän asian jakaminen somessa kyseenalaistetaan mutta negatiiviset jutut uskotaan ja niitä levitetään eteenpäin?

Olen ehkä naiivi, mutta haluaisin uskoa positiivisuuden voimaan. Ja toivon, että tämä teksti herättää ihmisiä ajattelemaan. Jäitä hattuun siis ja kohti uusia seikkailuja! :)

Keep calm and stay positive. :)

Uusi blogi

Hiphei,

mulla oli niin kova into kirjoittaa tuosta akrobatiaharrastuksestani, että päätin tehdä sille oman blogin. Nyt voin enemmän keskittyä tässä blogissa elämän muihin osa-alueisiin, ja jauhaa sirkustelusta tuolla toisessa. Tervetuloa vai tervemenoa? lukijaksi sinnekin :)

Uusi blogi löytyy osoitteesta rakkaudestaakrobatiaan.blogspot.fi

Käy tsekkaamassa! :)

Happy new year!

Joulu ja uusi vuosi humpsahtivat ohi ihan huomaamatta ja nyt on jo tammikuu. Lieneekö lumen puutteesta vai mistä, mutta jouluna ei kyllä tuntunut hirveästi joululta, eikä vuodenvaihteessakaan meinannut tajuta, että vuosi oikeasti vaihtuu. Onneksi joulukuu oli kuitenkin aika mukava eikä joulussakaan ollut mitään valittamista, vaikka lunta olisinkin kaivannut. On se vaan jännä huomata, miten paljon ulkona vallitseva ilma ja totutut asiat/rutiinit vaikuttavat ihmisen mielialoihin ja fiiliksiin. Siis vaikkapa se lumen puute. Toisaalta, onhan se hassua fiilistellä joulua joka mielletään talven juhlaksi, kun ulkona näyttää tältä:

Jyväskylässä 21.12.2015.

Loppuvuodesta pääsin käsiksi sisäiseen esiintyjääni *kröhöm* kun esiinnyin milloin missäkin kissanristiäisissä. Tai no ei nyt sentään, mutta kaikenlaisissa kivoissa tapahtumissa ja jutuissa. Kuoron kanssa keikkailtiin ja pääsin laulamaan myös töissä, kun esiinnyin erilaisissa tilaisuuksissa, mm. joulukuvaelmassa, jossa myös näyttelin. Niin ja mulla oli myös akrobatiaan liittyvä esiintyminen Atlantia-suurnäytöksessä Paviljongissa.

Juuri ennen lavalle menoa. Oltiin rapuja :D

Ennen joulua käväistiin myös Tampere-talossa perinteistä Rajaton-joulukonserttia kuuntelemassa. Poikkeuksellisesti ei tänä vuonna istuttukaan eturivissä, koska lippuja varatessa ne paikat oli jo menneet. Istuttiin siis muutama rivi taaksepäin, ja yhtyeen kanssa konsertin jälkeen jutellessa Ahti ihanaan tapaansa kysyi hämmästellen "Missä te oikein istuitte, kun en nähnyt teitä katsomossa?" Toi Ahti on jotenkin niin symppis, hän jaksaa aina huomioida meidät ja hänet tavatessa musta tuntuu kuin tapaisi vanhaa ystävää. Vaikka toki kaikki Rajaton-laulajat ovat tasapuolisesti upeita :)

Kiitos Piia ja Toni seurasta,
kiitos upea Rajaton konsertista! <3

Yksi kirjoittamisen arvoinen asia on tietenkin Täplä, joka on ilahduttanut meitä olemassaolollaan, mutta saanut meidät huolesta sekaisin taas välillä. Käytiin eläinlääkärissä joulukuussa oikeastaan ihan vaan tarkastuksessa, kun tuntui, että Täplän iho oireili taas vähän ja myös syömisessä tuntui olevan toisinaan vaihtelua. Ihoon saatiin paikallisesti laitettavaa kortisonia, mut isompi juttu olikin se syömättömyys, kun selvisi, että Täplällä on hampaita sisältä päin syövyttävä sairaus (kuulemma ihan yleinen ikääntyvillä kissoilla) ja että yksi hammas tulisi poistaa. Edellisellä kerralla, kun Tinttu =Täplä oli hampaan poistossa, se sai allergisen reaktion nukutusaineesta ja oli todella lähellä, ettei menetetty sitä. Ymmärrätte siis varmaan, miksi olin todella huolissani tämänkertaisesta operaatiosta. Onneksi kaikki kuitenkin meni hyvin.

Pikku toipilas. Kieli ulkona :P Nukutuksen jälkeen Täplä oli kuutamolla koko loppupäivän.
"Äidin" sylissä oli hyvä pötköttää ja lämmitellä, kun nukutuksen jälkeen paleli. :)

Pikku hurmuri. Alakuvassa Täplä nukkuu mun ystävän kainalossa.
Kaikki sylit ja kainalot pitää aina testata. Ja sulattaa samalla ihmisten sydämet <3

Joulun jälkeen pelästyin taas, kun löysin Täplän kaulasta melkein marmorikuulan kokoisen patin. Pelkäsin tietenkin pahinta, että kyseessä on vähintäänkin kasvain tai jotain muuta vaarallista. Jälleen oli yksi syy pelätä rakkaan lemmikin puolesta. Eläinlääkäri kuitenkin epäili, että poistettu hammas on aiheuttanut tulehduksen, joka on turvottanut imusolmukkeen. Antibioottikuuri ratkaisi asian, kun patti kutistui kuurin myötä. Onneksi. Mutta täytyy myöntää, että eipä elämä ainakaan tylsäksi käy tämän kisun kanssa elellessä, kun vähän väliä tulee jotakin. Jos jotain positiivista, niin olen ainakin oppinut arvostamaan jokaista hetkeä Tintun kanssa, kun niin monta kertaa olen joutunut pelkäämään sen menettämistä. On se vaan niin rakas <3

Mutta nyt itse joulusta. Aatto vietettiin ensimmäistä kertaa Jyväskylässä, käytiin Korpilahdella joulukuvaelmassa, jossa esiinnyin, ja sen jälkeen hautausmaan kautta Tonin perheen luo.

Toisilla on joulukinkku, meillä on joulu-Tinttu :)

Koristelin kotia tänä vuonna aika vaatimattomasti, mutta jotain pientä jaksoin kuitenkin väkertää.

Hautausmaakäynti oli tunnelmallinen, vaikka edelleen kaipasin lunta.
Jotenkin se ei nostanut jouluista tunnelmaa.
Eipä tuo lumettomuus kuitenkaan niin paljoa haitannut, sillä muuten meillä oli oikein mukavaa.

Joulupäivänä ajeltiin Tampereelle ja siinä mielessä lumettomuus oli ihan mukavaa, että oli hyvä ajokeli.

Joulupäivää vietettiin meidän äidin luona.
Ella ja Mino -kisut tykästyivät äidin uuteen Aino-kenkälaatikkoon.
Nämä nuoremmat (muttei pienemmät) kisut yrittävät aina alkulätkimisen jälkeen
saada Täplästä leikkikaveria, mutta se on vaan omissa oloissaan eikä ole moksiskaan toisista kissoista,
vaikka ne toiset sitä seuraa ja jahtaa jatkuvasti :D

Tapaninpäivää vietettiin meidän isän luona rennosti mm. saunan merkeissä ja sielläkin oli oikein mukavaa. :)

Olihan tuo joulun aika taas vähän ajelua paikasta toiseen, toisaalta olisi joskus kivaa viettää joulua ihan aloillaan, ettei tarvitsisi olla koko ajan liikkeellä. Mutta toisaalta haluan viettää joulua perheen kanssa, joten näillä kai mennään. Sainpahan ainakin hienon kuutamokuvan napattua Tapaninpäivänä, kun lähdettiin isän luota pois ajelemaan:

Jossain vaiheessa ne pakkasetkin alkoi, ja vuoden vaihtuminen oli aika vilpoinen, kun oltiin paljon ulkona. Vietettiin uusivuosi jälleen Saappaan tamineissa tallustellen. Oli oikein rauhallinen ja mukava yö, ihania ihmisiä ja hyvää ruokaa. Tosin kun on rauhallista, mun pää alkaa käymään ylikierroksilla ja silloin saadaan mitä ihmeellisempiä tuloksia aikaiseksi...

Baddington-karhun serkku, Kurkkung-tong :D

Hyvää uutta vuotta 2016!

Vuosi vaihtui upeaa ilotulitusta seuraillessa ja satojen ihmisten ympäröimänä Kirkkopuistossa. Ja tulihan sieltä se pakkanen ja lumikin viimein. Enkä edes valita, mun mielestä tää pakkanen on ollut aivan ihanaa, kyllä siellä tarkenee kun vaan tarpeeksi pukee. Nyt on ainakin kunnon talvi, ja sitähän mä oon koko ajan odottanut. Lunta ei ole kamalasti, mutta maa on valkoinen, pakkanen paukkuu ja sitähän riittää.

Näkymä olohuoneen ikkunasta.

Nautitaan siis talvesta vielä kun sitä kestää, ja vielä kerran hyvää tätä vuotta kaikille! :)